Kun elämä lyö sata-nolla

Reilun viikon blogihiljaisuus. Mikään ei silti oikeastaan ole muuttunu tänä aikana. Paitsi se, että olen diagnosoinu itselleni sairauden (kiitos Google!) ja nyt pitäis varata aika lääkärille jotta sais vielä vahvistuksen oikean diagnoosin omille epäilyille. Huoh. Hassuinta ja samalla pelottavinta tässä on se, että minua ei oikeastaan edes järkytä se mahdollinen vakava sairaus. Mietin tässä yks päivä siskoni kanssa jutellessa, että onko oikeasti enää mitään asiaa, mikä liikuttaisi minua suuntaan tai toiseen vai olenko tavallaan jo tuntenut niitä pelon, ahdistuksen ja surun tunteita niin paljon, että se raja on tullut vastaan? Ei jaksa enää järkyttyä mistään. Totesin kuitenkin, että jos jollekin läheiselle tapahtuisi jotain, niin tottakai se minua liikuttaisi. Mitkään sitä pienemmät asiat vain ei enää.

Uuteen asuntoon muuttaminen on nyt konkretisoitunut tässä viikon aikana. Odotan sitä itseasiassa tällä hetkellä innoissani eikä mulla ole minkäänlaista motivaatiota tehdä mitään tässä vanhassa asunnossa. Haluaisin vaan alkaa pakkaamaan tavaroita laatikoihin ja sanoa mahdollisimman pian heipat tälle paikalle, jossa on tapahtunut paljon hyviä, mutta myös pahoja asioita. Mulle ei tule tätä paikkaa ikävä, tiiän sen jo nyt. Tuntuu hyvältä, että me saadaan edes mahdollisuus aloittaa alusta uudessa ympäristössä.

Koulukin alkoi taas ja samalla stressi. Opintojen kanssa on tulossa toooodella kiireinen syksy ja se yhdistettynä parisuhdeongelmiin, muuttoon ja mahdolliseen sairauteen on yhtäkuin helvetti. Mulla ei ole mitään kovin korkeita odotuksia enää tältä loppuvuodelta. Olen varsin tyytyväinen, jos uutena vuotena saan katsella ilotulituksia ja todeta, että selvisin tästä elämäni raskaimmasta vuodesta elossa. Siihenkin hetkeen on kuitenkin nelisen kuukautta aikaa, joten paljon tässä tulee todennäköisesti vielä tapahtumaan ennen sitä. En voi kun toivoa, että edes osa niistä tapahtumista olisi positiivisia.

Miehen kanssa on mennyt aika vaihtelevasti. On niin hämmentävää, että välillä voi olla tosi hyviä päiviä jolloin tuntuu, että kaikki on hyvin ja sitten taas mennään yhtäkkiä kamalaa kyytiä alamäkeen ja käydään melkein siellä pohjamudissa asti. Huomaan, että minusta on tullut ihan äärettömän herkkä kaikkien näiden vaikeuksien myötä. Olin herkkä ennenkin, mutta nyt se koko piirre on saanut ihan uuden ulottuvuuden. Elän ihan hirvittävän ”suuresti” kaikki tunteet. Jos olen iloinen, olen aivan äärettömän iloinen ja jos olen surullinen, niin se ei ole mitään pientä alakuloa, vaan se suru lamaannuttaa täysin ja olo on toivoton. Tunnelin päässä ei ole minkäänlaista valoa. Pahinta tässä on se, että saatan elää ne tunteiden ääripäät monta kertaa saman päivän aikana.

Elän vähäsen sumussa. Odotan, että jotain tapahtuu ja samalla pelkään mitä kaikkea voi tapahtua. Haluaisin päästä jatkamaan elämässä eteenpäin edes jollain tapaa, mutta tuntuu etten pääse liikkumaan mihinkään suuntaan. Luulen, että ainoastaan siskoni tietää, miten palasina olen sisältä. Olen oppinut pitämään tässä vuosien saatossa yllä kulissia. En näytä päällepäin surulliselta ihmiseltä. Osaan hymyillä uskottavasti tilanteessa kuin tilanteessa ja osaan esittää kuin minulla olisi asiat ihan hyvin. Oikeasti en enää edes muista, millaista on olla täysipainoisesti onnellinen. Se koko ajatus on niin absurdi.

Mulla on nyt sellanen olo, että elämä lyö sata-nolla. Toivon todella, että tästä on vaan yks suunta; ylöspäin.

”Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään. Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää. Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa. ja nyt oon siellä missä, muhun ei voi koskeakaan.”