L.O.S.T

4.9.2014 swan

Valoa tunnelin päässä

Mietin pari päivää jo ihan tosissani, että meidän suhde on jo niin loppuunpalanut ja niin tiensä päässä kun vaan voi olla ettei tästä voi nousta. Ei vaikka miten naiivisti ajattelisi positiivisesti ja hokisi mielessä sitä kuuluisaa ”rakkaus voittaa kaiken”-mantraa. Tilanne kärjistyi kuitenkin vasta eilen. Saatiin toissapäivänä aikaan riita, tai suoraan sanottuna mies sai sen aikaan vittuilemalla mulle täysin typerästä asiasta. Mulla on ollu pettämisen tunnustamisesta lähtien sellanen olo, että olen miehelle velkaa. Olen velkaa siitä, että petin ja joudun loppuelämäni ”maksamaan” sitä virhettä takaisin. Olen sen vuoksi katsonut läpi sormien aina kaikkea päänaukomista ja vittuilua mitä mieheltä on toisinaan tullut. Olen elänyt ajatellen, että miehellä on oikeus kohdella minua niin ja minun on vaan pakko ottaa se kaikki vastaan ja kestää. Toissapäivänä mulle iski kuitenkin tajuntaan se, että en pysty siihen. Rehellisesti olen sitä mieltä etten ole velkaa mistään eikä minun tarvi maksaa mitään takas. Tein virheen, mutta myönsin sen ja otin siitä vastuun. Tein niinkun oli oikein. Se, että päästäisiin pariskuntana sen asian yli ja elämässä eteenpäin, edellyttää molempien panostusta suhteeseen eikä vittuilua ja riitelyä. Ne kun ei paranna asioita ollenkaan.

Niinpä me puhuttiin vakavasti ja ENSIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ minä sanoin kaiken mikä mieltä painoi ja mitä ajattelin. Aluksi keskustelu oli lähinnä riitelyä, koska mies meni heti tottakai automaattisesti puolustuskannalle, mutta yllättäen lopulta mies nöyrtyi ja myönsi, että on kohdellut minua joissain asioissa todella väärin. Ja pyysi anteeksi sitä. Hän taisi vasta nyt tajuta itsekin, että myös mulla on ollut ja on edelleen helvetin paha olla kaiken tapahtuneen vuoksi. Hän taisi tajuta ensimmäistä kertaa sen, että vaikka hän on uhri tässä tilanteessa, niin hän ei ole ainoa joka on kärsinyt. Tämä oli ehdottomasti suurin edistysaskel koko tässä prosessissa. Minä elin koko kesän siten, että tavallaan esitin vahvempaa ja iloisempaa ihmistä, kun mitä todella olin. En uskaltanut olla oma itseni, koska halusin olla vaan paras mahdollinen tyttöystävä, jotta mies voisi alkaa jälleen pikkuhiljaa luottamaan minuun. Olin joku muu kuin minä ja nyt siihen tuli muutos ihan kertaheitolla.

Minä sanoin miehelle, että esittäminen loppui nyt. En aio enää ikinä sanoa hänelle, että kaikki on hyvin jos ei ole. En aio esittää, ettei mulla ole surullinen olo jos mulla on enkä aio itkeä salaa vessassa. En aio enää peitellä mitään, koska sillä tavalla tämä suhdekaan ei olisi aito ja minä haluan aidon suhteen, kuten varmasti kaikki meistä. On tosi hassua, että vaikka on tavallaan itse tiedostanut nämä ongelmat jo pitkän aikaa, niin ei ole uskaltanut tehdä asialle mitään. Olen pelännyt tavallaan ihan liikaa sitä mahdollista eroa, vaikka samalla olen myös miettinyt sinkkuelämää ja sitä, olisiko ero kuitenkin meille molemmille vaan helpotus. Olen miettinyt liikaa ja niin väärällä tavalla.

Viime postauksessa sanoin, että toivon tästä tilanteesta olevan vain yksi suunta; ylöspäin. Nyt minusta oikeasti tuntuu myös siltä. Olen vihdoin ja viimein saanut jotain selvyyttä omiin ajatuksiin. Olen tajunnut, että mä en saa suhdetta jonka haluan siten, että esitän jotain mitä en ole. En saa sitä suhdetta siten, että pelkään riitelyä tai pelkään olla eri mieltä. En saa sitä suhdetta siten, etten ole oma itseni enkä uskalla vaatia mua kohdeltavan hyvin. En saa sitä suhdetta siten, että tyydyn vaan johonkin mihin en ole tyytyväinen. Ette usko miten mahtava tunne on, kun sen lisäksi, että on itse tajunnut nämä asiat, on myös kertonut tämän kaiken sille toiselle.

Voin rehellisesti sanoa nyt, että meillä on miehen kanssa vielä mahdollisuus. Mä en voi sanoa varmaksi sitä, onnistutaanko me tai saadaanko me meidän suhdetta enää kuntoon siten, että se kestäis läpi elämän. Nyt meillä kuitenkin on avaimet siihen. Mulla on aika luottavainen olo tulevaisuuteen ja elän vähän sillä asenteella, että kaikella on tarkoitus. En pelkää eroa enää, vaan tähtään ainoastaan siihen, että sekä minä että mies oltaisiin onnellisia. Siihen me molemmat nyt tähdätään ja aika näyttää, mitä se onnellisuus sitten vaatii ja miten ympärillä olevat asiat muuttuu tai ei muutu, jotta tuohon päästään.

Nyt on valoa tunnelin päässä.

Suhteet Oma elämä Rakkaus

2.9.2014 swan

Kun elämä lyö sata-nolla

Reilun viikon blogihiljaisuus. Mikään ei silti oikeastaan ole muuttunu tänä aikana. Paitsi se, että olen diagnosoinu itselleni sairauden (kiitos Google!) ja nyt pitäis varata aika lääkärille jotta sais vielä vahvistuksen oikean diagnoosin omille epäilyille. Huoh. Hassuinta ja samalla pelottavinta tässä on se, että minua ei oikeastaan edes järkytä se mahdollinen vakava sairaus. Mietin tässä yks päivä siskoni kanssa jutellessa, että onko oikeasti enää mitään asiaa, mikä liikuttaisi minua suuntaan tai toiseen vai olenko tavallaan jo tuntenut niitä pelon, ahdistuksen ja surun tunteita niin paljon, että se raja on tullut vastaan? Ei jaksa enää järkyttyä mistään. Totesin kuitenkin, että jos jollekin läheiselle tapahtuisi jotain, niin tottakai se minua liikuttaisi. Mitkään sitä pienemmät asiat vain ei enää.

Uuteen asuntoon muuttaminen on nyt konkretisoitunut tässä viikon aikana. Odotan sitä itseasiassa tällä hetkellä innoissani eikä mulla ole minkäänlaista motivaatiota tehdä mitään tässä vanhassa asunnossa. Haluaisin vaan alkaa pakkaamaan tavaroita laatikoihin ja sanoa mahdollisimman pian heipat tälle paikalle, jossa on tapahtunut paljon hyviä, mutta myös pahoja asioita. Mulle ei tule tätä paikkaa ikävä, tiiän sen jo nyt. Tuntuu hyvältä, että me saadaan edes mahdollisuus aloittaa alusta uudessa ympäristössä.

Koulukin alkoi taas ja samalla stressi. Opintojen kanssa on tulossa toooodella kiireinen syksy ja se yhdistettynä parisuhdeongelmiin, muuttoon ja mahdolliseen sairauteen on yhtäkuin helvetti. Mulla ei ole mitään kovin korkeita odotuksia enää tältä loppuvuodelta. Olen varsin tyytyväinen, jos uutena vuotena saan katsella ilotulituksia ja todeta, että selvisin tästä elämäni raskaimmasta vuodesta elossa. Siihenkin hetkeen on kuitenkin nelisen kuukautta aikaa, joten paljon tässä tulee todennäköisesti vielä tapahtumaan ennen sitä. En voi kun toivoa, että edes osa niistä tapahtumista olisi positiivisia.

Miehen kanssa on mennyt aika vaihtelevasti. On niin hämmentävää, että välillä voi olla tosi hyviä päiviä jolloin tuntuu, että kaikki on hyvin ja sitten taas mennään yhtäkkiä kamalaa kyytiä alamäkeen ja käydään melkein siellä pohjamudissa asti. Huomaan, että minusta on tullut ihan äärettömän herkkä kaikkien näiden vaikeuksien myötä. Olin herkkä ennenkin, mutta nyt se koko piirre on saanut ihan uuden ulottuvuuden. Elän ihan hirvittävän ”suuresti” kaikki tunteet. Jos olen iloinen, olen aivan äärettömän iloinen ja jos olen surullinen, niin se ei ole mitään pientä alakuloa, vaan se suru lamaannuttaa täysin ja olo on toivoton. Tunnelin päässä ei ole minkäänlaista valoa. Pahinta tässä on se, että saatan elää ne tunteiden ääripäät monta kertaa saman päivän aikana.

Elän vähäsen sumussa. Odotan, että jotain tapahtuu ja samalla pelkään mitä kaikkea voi tapahtua. Haluaisin päästä jatkamaan elämässä eteenpäin edes jollain tapaa, mutta tuntuu etten pääse liikkumaan mihinkään suuntaan. Luulen, että ainoastaan siskoni tietää, miten palasina olen sisältä. Olen oppinut pitämään tässä vuosien saatossa yllä kulissia. En näytä päällepäin surulliselta ihmiseltä. Osaan hymyillä uskottavasti tilanteessa kuin tilanteessa ja osaan esittää kuin minulla olisi asiat ihan hyvin. Oikeasti en enää edes muista, millaista on olla täysipainoisesti onnellinen. Se koko ajatus on niin absurdi.

Mulla on nyt sellanen olo, että elämä lyö sata-nolla. Toivon todella, että tästä on vaan yks suunta; ylöspäin.

”Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään. Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää. Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa. ja nyt oon siellä missä, muhun ei voi koskeakaan.”

Suhteet Oma elämä Syvällistä