Sinkkuelämää

Millaista on elää sinkkuelämää? You tell me.

En ole ollut aikuisiällä sinkku ollenkaan. Aloin seurustella siinä 15-16-vuotiaana ja tämähetkinen mieheni on ensimmäinen poikaystäväni ever. Kyllä, luitte aivan oikein. Ensimmäinen. Ikinä. Säälittävää? Tähän on vain todettava että säälittävää tai ei, niin näin asian laita on enkä minä tiedä muusta. 😀

Kun on vuosien ajan tottunut ajattelemaan elämää eteenpäin me-muodossa, tuntuu jopa hippasen pelottavalta antaa omien ajatusten vaeltaa siihen minä-moodiin. Elämä, jossa olisikin päähenkilönä vain minä. Swan, itsenäinen nainen tekemässä kaikki omaa elämää koskevat asiat ja päätökset ihan yksin. Ajatuksena kiehtova, ja samalla kuitenkin niin….absurdi. 😀 Tuntuu vähän hullulta muuten sekin, että kaipaan todella toisinaan jotain mitä minulla ei ole koskaan kunnolla ollutkaan. Sinkkuutta. (En laske elämääni alle 15-vuotiaana sinkkuelämäksi koska olin tuolloin luonnollisesti vielä lapsi.) Voiko sellaista kaivata mistä ei oikeastaan tiedä? Toki olen nähnyt mm. siskojeni ja ystävieni elävän sinkkuelämää, mutta minulle (toiset) miehet, nuo unettomia öitä, ihailua ja loputtomia huokailuja (sekä harmaita hiuksia ja itkupotkuraivareita) aiheuttavat olennot ovat aina olleet se kielletty hedelmä. Se houkutteleva asia aidan toisella puolella. Vihreämpi ruoho. Se, johon EI KOSKETA, koska parisuhde. Minä seurustelen jo. Minulla on jo mies eikä minulla näin ollen ole lupaa katsella muita. Entä jos joskus haluan? Tarkoittaako se, etten rakasta miestäni aidosti? Vai tarkoittaako se sitä, että koska teinivuosistani jäi puuttumaan se monelle tuttu deittailuvaihe, nostaa se nyt päätään väkisin? Vai olenko vain jotenkin kieroonkasvanut? Mene ja tiedä.

Oli miten oli, minä kaipaan toisinaan sinkkuelämää. Olen joskus baareissa kuvitellut olevani sinkku ja tanssinut miesten kanssa flirttailevasti. Ei minun ole tarvinnut heitä suudella, tai kosketella muutenkaan enempää kuin mitä tanssiminen on välillä edellyttänyt, mutta se illuusio siitä, että tässä minä nyt tanssin sinkkuna komean miehen kanssa, on kiehtova. Se on kuin maistiainen siitä mitä en ole kokenut. Tottakai olen koko ajan tiedostanut asioiden oikean laidan ja kertonutkin olevani varattu, mutta hauskaa se on ollut siitä huolimatta. Olen huomannut joskus harmittelevani mielessäni sitä, että minun pitää olla jo varattu kaikkien houkuttelevien ja hurmaavien miesten keskellä ja kuitenkin sitten muutaman tunnin kuluttua olen tyytyväisenä kömpinyt mieheni viereen nukkumaan onnellisena siitä, että saan olla turvassa tämän tutun ja rakkaan ihmisen kainalossa. Kuulostanko ihan kajahtaneelta? Voin melkein nähdä kaikkien nyökkäilyt ruudun takana. ”Poor girl.” 😀

Sinkkuudessa kiehtoo ehkä eniten se kuuluisa vapaus. Saa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa ja kenen kanssa haluaa. Oma elämä, omat säännöt. Ei tarvitse kysyä toisen mielipidettä asioihin ja voi elää spontaanimmin täysin omien rajojen ja oman energiatason mukaan. Voi bilettää vaikka koko viikonlopun putkeen villisti yökerhoissa pöydillä tanssien tai hautautua kotisohvalle peiton alle laittoman suuren herkkulastin kanssa katsomaan romanttisia elokuvia. Saa sisustaa miten tykkää, tehdä mitä ruokaa haluaa tai olla tekemättä, saa toteuttaa itseään aidosti ja sataprosenttisesti.

Noh, voin kuvitella miten monet esittäisivät tuon edellisen kappaleen argumentiksi jotain tyyliin ”kyllä parisuhteessakin pitää voida olla oma itsensä ja voida toteuttaa itseään. Parisuhteessakin pitää muistaa säilyttää omat jutut ja tehdä asioita erikseen. Pitää säilyttää oma minä.”. Niinhän se on, mutta en vain usko kovin monen ihmisen voivan rehellisesti sanoa, että he saisivat suhteessa olla aina täysin 100% omia itsejään. Eikä tämä tarkoita sitä etteikö saisi maata sohvalla tukka likaisena ilman meikkiä pieruverkkareissa tai lähteä baariin joka ikinen viikonloppu jos siltä tuntuu. Se tarkoittaa sitä, että huomioon pitää ottaa kuitenkin aina myös se toinen. Millainen parisuhde on sellainen, missä toista ei huomioida arkisimmissakin asioissa? Ei luultavastikaan kovin toimiva. Kyllä se on ihan suotavaa sanoa, jos on lähdössä lenkille tai jos aikoo töiden/koulun jälkeen viettää aikaa kaverin kanssa. On ihan fiksua tehdä ruokaa josta molemmat tykkäävät tai joustaa jos toinen haluaa katsoa eri kanavaa tv:stä kuin mitä itse yksin ehkä katsoisi. Pieniä ja normaaleita jokapäiväisiä juttuja, mutta kuitenkin asioita, joita sinkkuna ei tarvitse huomioida. Olikohan tuossa nyt ollenkaan järkeä? 😀

Parisuhdeihminen minä kuitenkin koen loppujen lopuksi olevani. Pohjimmiltani. Minä haaveilen siitä, että jonain päivänä minulla on aviomies, lapsia, kultainen noutaja ja omakotitalo. Ne perusjutut, niitä haluan. Ongelma onkin kai vain se, että nyt kun tulevaisuus on ensimmäistä kertaa ikinä avoimena myös tämän suhteen toisen osapuolen mielestä, sitä alkaa ajatella eri vaihtoehtoja aktiivisemmin. Kyse ei tällä kertaa ole siitä, että minä varovaisesti hieman yksin leikittelen ajatuksella sinkkuelämästä, vaan tilanne on se, että toinenkin pohtii olisiko eroaminen vain helpotus vai pystyykö tämän suhteen vielä pelastamaan. Pahinta on, etten oikein tiedä kumpaan lopputulokseen olisin enemmän tyytyväinen tai tyytymätön. Siinäpä muuten onkin yksi syy siihen miksi koen olevani niin älyttömän solmussa itseni kanssa. En tiedä mitä oikeastaan haluan enkä uskalla haluta oikein mitään.