Synkkiä mietteitä

Viime postauksesta on vierähtänyt taas viisi kokonaista päivää. Aika kuluu todella nopeasti, johtuen varmaankin siitä että koulutehtävät ovat pitäneet minua kiireisenä. Motivaatio koulun suhteen on ihan ruohonjuuritasolla; mikään ei oikein kiinnosta eikä innosta. Tiedän tosin, että se johtuu aivan puhtaasti siitä että mielessä pyörii niin paljon kaikkea muuta koko ajan ja keskittyminen/oppiminen ja mieleenpainaminen on tällä hetkellä vaikeaa.

Meillä on mennyt miehen kanssa näennäisesti ihan hyvin. Yksi riita/vakava keskustelu oli mutta se ei oikeastaan edes liittynyt meidän suhteeseen. Siinä riidan aikana mietin kuitenkin hetken, että sanoisinko vaan ääneen ne sanat. ”Minä haluan erota”. En tietenkään sanonut, mutta ärsyttää jo itseänikin että edes ajattelen tuollaista. Miksi tuntuu siltä, etten saa itseäni tosissaan yrittämään vaikka haluaisin? Miten ihminen ei oikeasti muka pysty vaikuttamaan itseensä tämän enempää? Näitä ajatuksia ei huvita oikein edes sanoa ääneen toisille, koska pelkää neuvojen olevan aina samanlaisia. ”Jätä se. Eihän tuosta tule mitään, jos koko ajan pohdit eroa ja silti kituutat suhteessa”. En halua. En uskalla. En jaksa. Rakastan miestä liikaa, ja ajatus eroamisesta on vaan jotenkin liian tuskallinen. Tiedostan tottakai, että se voisi olla nimenomaan se oikea ratkaisu, mutta kun.. Haluan niin kovasti uskoa, että se tunne eroamisesta tulisi paljon vahvemmin, jos minun olisi se tehtävä juuri nyt. Onko se niin, että eroaminen sattuu ihan perkeleesti aina? Onko kaikki se henkinen ja jopa fyysinen kipu, raastava ikävä ja menettämisen tuska pakko kohdata? Eikö ole olemassa ”helppoa” eroa, mikä tuntuisi vain tavallaan hyvältä, eikä repisi sydäntä miljooniksi palasiksi joiden korjaamiseen menee aikaa jopa vuosia?

Mikä minua pitää tässä suhteessa?

Rakkaus nyt tietenkin, mutta ensinnäkin, millainen rakkaus? Intohimoinen ja romanttinen vai sisarellinen? Rakastanko miestä kuin poikaystävää rakastetaan, vai kuten rakastan omia sisaruksiani tai vaikkapa parhaita ystäviäni? En ole ihan varma.

Pitkä historia. Vaikuttaahan se väkisinkin. On koettu niin paljon yhdessä, eletty elämän ylä- ja alamäkiä toisiimme turvaten ja toistemme kanssa iloiten. Tiedän, etteivät muistot katoa vaikka eroaisikin ja niitä voi aina kantaa mukanaan elämässä ja vaalia, mutta silti jotenkin tuntuu pahalta ajatus, ettei enää olisi luomassa uusia muistoja sen ihmisen kanssa. 🙁 Olemme olleet miehen kanssa yhdessä teinivuosista lähtien ja on vaikeaa hyväksyä se, miten olemme molemmat kasvaneet sen aikana, niin erilaisiksi. Toki meillä on samanlainen arvomaailma pohjimmiltaan jne, mutta elämme aika erilaista elämää tällä hetkellä. Mies tekee töitä ja on kotona illat kun minä taas opiskelen ja juoksen erilaisissa opiskelijabileissä ja illanistujaisissa. On mukavaa viettää railakasta opiskelijaelämää, mutta tunnen toisinaan syyllisyyttä siitä, että miehen elämänsisältö on niin paljon yksinkertaisempi ja hän on paljon yksin kotona minun huidellessa ties missä kissanristiäisissä.

Menettämisen pelko. Myönnän, että minua pelottaa ajatus yksinolemisesta. Tiedän, ettei se ole syy olla suhteessa, mutta se vaikuttaa silti minuun paljon. En ole ikinä asunut yksin. Pelottaa se, että pitäisi kohdata kaikki elämän pienet ja suuret jutut yksin, vaikka tottakai perhe ja ystävät ovat olemassa ja tukena kaikkina hetkinä. Toisaalta ajatus itsenäisyydestäkin kiehtoo ja voin vain kuvitella, miten tuntisin itseni vahvaksi, itsenäiseksi ja omilla jaloillaan seisovaksi naiseksi, joka hoitaa omat asiansa ihan itse ja selviytyy arjessa kaikesta mitä vastaan tulee. Hyvinä hetkinä.

Se, että mies vain on niin hyvä ihminen. Hän rakastaa minua, pitää huolta minusta, yrittää parhaansa jotta olisin onnellinen. Ja silti tuntuu ettei se riitä mulle. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että vaadin niin paljon. Haluan niin paljon samaan aikaan vaikka tuntuu etten todellakaan tiedä mitä edes haluan. Tämän voisi helposti tulkita niin, että minun todellakin olisi aika olla yksin ja miettiä mitä elämältä ja parisuhteelta haluan, mutta jos sen irtioton teen, ei tähän suhteeseen ehkä ole enää paluuta. Mitä jos alan vaan katua sitä heti? Ei pitäisi miettiä sitä, tiedän, mutta en minä herranjumala voi olla ajattelemattakaan. :(

Mietin aina välillä sitä miten sinkkuna tapailisin paljon miehiä. Tiedän, että se olisi hauskaa. Kaikki puoliviaton flirttailu, jutustelu, uutuudenviehätys, ihastuminen ja mm. TINDER houkuttelee ja tiedän että nauttisin huomiosta täysillä ja takuulla se kohottaisi itsetuntoanikin paljon. Minun on kuitenkin kovin vaikeaa kuvitella, että ne tunteet siitä ihastumisesta syvenisivät. Miten voisin enää rakastaa ketään toista? Tiedän (hahah, minä todella kuvittelen tietäväni paljon asioita), että jos ihmiset eivät ensimmäisen suuren rakkautensa jälkeen kykenisi rakastumaan uudelleen, olisi tämä maailma kovin erilainen, mutta minulle se ajatus on tällä hetkellä ja tässä suhteessa ollessa aivan mahdoton. MIKSI AJATTELEN NÄIN HELVETIN MONIMUTKAISESTI JA TYPERÄSTI?!

Kaiken tämän miettimisen, pohtimisen, stressaamisen ja epäröinnin vuoksi koko muu elämä menee sumussa. Minä vaan koitan selvitä aamusta iltaan ja illasta aamuun tulematta hulluksi. Nukkumaanmenoaika on päivän paras hetki ja aamulla herätessä pitää kytkeä päälle se taistelumoodi jolla jaksaa taas iltaan asti. Mitä jos ei kohta enää jaksa? Mitä teen sitten? En todella tiedä..

Voi kunpa olisin onnellinen. Kunpa olisin täysipainoisesti onnellinen juuri tuon miehen kanssa. Ei tarvitsisi pohtia eroa, ei tarvitsisi tuntea ahdistusta ja syyllisyyttä eikä pelätä. Voisin tälläkin hetkellä olla kihloissa ensirakkauteni kanssa suunnittelemassa tulevaisuutta; häitä, omakotitaloa ja lapsia. Kaikkea sitä, mitä aina halusin. Halusin niin paljon, mutta pelkään kuollakseni etten saa. Pelkään, että se on jo viety minulta. Olen vienyt sen itse itseltäni.

Sattuu.

Toivon muualla, ett’ oisin täällä
Että saisin sanoa sen
Kuinka sentin paksulla jäällä
Kanssas kauhulla luistelen
Mutta kun se hetki koittaa
Oman ääneni vaiennan
Halu lähelläs olla voittaa
Kivun kauas karkoitan

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin

suhteet oma-elama mieli
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.