Ulkonäkökompleksit

Onkohan maailmassa yhtäkään ihmistä joka ei joskus elämässään olisi kärsinyt jonkinsortin ulkonäkökomplekseista? Itse en niiltä ainakaan ole välttynyt. Itseasiassa itsetuntoni on tällä hetkellä parempi kuin ikinä aiemmin, mutten koe sen silti olevan mikään erityisen hyvä. Kävelin tänä aamuna alasti kokovartalopeilin ohi matkalla suihkuun ja vilkaisin itseäni nopeasti ohimennen peilistä, kuin automaattisesti. Pysähdyin, peruutin ja asetuin peilin eteen. Peilistä minua katsoi kaksikymppinen nuori nainen, terveen näköinen. Itseasiassa ihan kaunis.

Ei taida olla montaakaan ruumiinosaa, mistä en olisi jossain vaiheessa kokenut epävarmuutta, mutta ajattelin avautua hieman niistä suurimmista ja eniten epävarmuutta aiheuttaneista. Mietiskelin niitä suihkussa ollessani ja helpostihan ne palautuivat mieleen. Ei niitä ikinä koskaan unohda, vaikka yli pääsisikin. Let’s get started!

Kasvot.  Kun olin about 15 vuotta, entinen paras ystäväni sanoi minulle kerran näin: ”Äitini on sanonut minulle monta kertaa, että voi kun tuolla Swanilla on niin lapsenomaiset kasvot ja pyöreät posket.” Ja tähän perään kaveri hymyili ihan kuin olisi juuri jakanut kanssani minulle osoitetun suuren kohteliaisuuden. Ai jumalauta! Minäpä kehitinkin poskistani ja koko kasvojen muodosta tuon kommentin jälkeen sen sortin ongelman että oksat pois! Mulla on isot posket. Korkeat poskipäät. Yök. Ikuinen babyface. Hymyilin peilin edessä ja koin ällötystä siitä, että poskipääni saivat silmäni näyttämään pienemmiltä ja kasvoni, mikäli mahdollista, vieläkin pyöreämmiltä. Cosmopolitanin kannet, tv, mainokset, kaikki ovat täynnä naisia, joilla on kauniit OVAALIN muotoisen kasvot, sellaiset kapeat kauniit posket ja kaunis leuka. Minulla on pyöreä muhkunaama ja iiiisot possunposket. Vittu jee ja kiitos geenit!

Tilanne tällä hetkellä? Noh, mulla on pyöreät kasvot eikä ne mihinkään siitä ihan lähitulevaisuudessa taida tulla muuttumaan. Mulla on myös korkeat poskipäät, mutta olen kuullut jostain, että se on kaunista? Tiedä siitä.. Olen kumminkin hyväksynyt kasvoni jo. Ne on mitkä on eivätkä ne tee minusta vähemmän arvokasta ihmistä. Näyttää ne joskus kuvissa myös ihan kauniinmuotoiselta, peilissä useinkin. Joten ehkä voisin sanoa päässeeni tuosta jo yli. Hurray!

Iho. Yksi sana; akne. Toinen sana; arvet. Kertoo jo paljon. Mulla oli akne, joka kesti läpi teinivuosien, aina sieltä 15-vuotiaasta sinne jonnekin 19-vuotiaaseen asti. Ajoi itsetuntoa alas todella paljon. Opetti meikkaamaan ihan helvetin hyvin ja huolella sekä sai karttamaan kaikkia paikkoja joissa pitää olla ilman meikkiä julkisesti, kuin ruttoa. Nykytilanne? Ei enää aknea, vain satunnaisia finnejä (etenkin siihen aikaan kuusta). Arvet jäivät, mutta niistäkin iso osa on vaalentunut ja muuttunut huomaamattomaksi. Pystyn olemaan ilman meikkivoiteita tarvittaessa vaikka se muutoin normi päivämeikkiin kuuluukin. Olin myös siinä mielessä onnekas, että akne teki tuhoa ainoastaan kasvoissani, ei esimerkiksi myös rintakehällä tai selässä niinkuin monilla. Olen siitä kiitollinen.

Nenä. En usko, että tulen ikinä pääsemään yli tästä kokonaan. Minulla on aika iso nenä. Äidiltä peritty. Nyt kaikki näkee mielessään sellaisen ihan hervottoman, suhteettoman suuren klyyvarin joka halkoo tuulta ja varastaa kaiken huomion kasvoista. 😀 No, tilanne ei ole ihan niin paha. Todennäköisesti näen nenäni itse paljon suurempana kuin mitä se muiden silmissä onkaan. Olen ottanut itsestäni sivuprofiilikuvia, joista en pidä. Niiden avulla olen kuitenkin pyrkinyt osoittamaan itselleni, ettei se niin paha ole. Nenä kun nenä. Toisaalta koska kasvoni eivät ole kapeat, sopii tämä nenä kasvoihini ihan hyvin. Eikä korviini ole itseasiassa kantautunut koskaan mitään pahaa kommenttia koskien nenääni. Se haistaa, se toimii. Se riittää mulle. 😀

Silmät. Inhosin niitä nuorempana, koska ne eivät ole pyöreät, suuret ja säkenöivät. Ei ole pitkiä tummia ja tuuheita ripsiä eikä jokainen vastaantuleva mies silminnähden huku sieluni peileihin. Joo. Mulla on hyvin skandinaaviset silmät. Ei pienet, ei suuret, keskikokoiset. Väriltään sini-harmaat, useimmiten näyttävät harmailta mutta jossain valossa myös todella sinisiltä. Minulla on vaaleat, hennot ripset. Eivät kovin pitkät. Mulla kesti oikeasti pitkään tajuta, ettei minun silmät ole mikään erikoisuus (lue: erityisen rumat). Tämänkaltaisia silmiä näkee paljon tuolla kaduilla kävellessä. Olen tajunnut, etten ole ainoa, jonka silmät näyttää kaljuilta ilman ripsiväriä ja olen tämän asian kanssa jo niin pitkällä nyt, että kykenen menemään ilman silmämeikkiä ruokakauppaan, jopa kouluun. Tai salille. Ja trust me, se on saavutus se. Ja sitäpaitsi, olen saanut kuulla miehiltä että mulla on kauniit silmät. Joten hah, screw you silmäkompleksi!

Hampaat. Mulle on tehty kaikenmaailman oikomishoidot hampaisiin. On ollut varmaan kolmet tai neljät erilaiset raudat suussa, viimeisimpänä ne kauniit junaratakiskot, jotka saavat hymyn näyttämään…noh…järkyttävältä. On poistettu hampaita ja monet yöt vietettiin kyyneleet silmissä kun suuhun sattui niin paljon. Oikomishoito (josta tottakai jälkeenpäin olen älyttömän kiitollinen), kesti lähes vuosikymmenen, mutta nyt mulla on suorat hampaat. Ongelma onkin se, että kun niin pitkän aikaa tottui piilottamaan hampaansa eikä hymyillyt siten, että hampaat näkyy, on se ollut vaikea oppia uudestaan. Tiedän, että hampaani ovat nyt ihan nätit (vaikkakin kaukana niistä säkenöivän valkoisista Hollywood-hampaista :D), mutta ”suu auki” hymyily on äärettömän vaikeaa ja jotenkin häpeän hampaitani edelleen. Ihmismieli on hassu. Uskon kuitenkin, että ajallaan tulen pääsemään tämän yli, sillä olen nähnyt itsestäni jo muutaman kauniin ”suu auki”-hymykuvan. Uu-la-laa!

Tissit. Oi tissit.. Ehkä juuri se ruumiinosa, joka aiheuttaa eniten komplekseja naisille. Luulisin. Muistan, kun ala-asteella kuutosluokalla huomasin, että hyvälle kaverilleni oli pikkuhiljaa kasvanut kohoumat rintakehälle. Eikä ihan pienetkään. Sillä oli NE. Tissit. Oma rintakehä oli edelleen täysin tasainen, litteä, lauta. Auts. Olin tuohon aikaan kuitenkin silti niin lapsi, että vaikka asia vaivasikin minua toisinaan, ei se ollut mulle vielä ongelma. Siirryttiin yläasteella ja siitä tuli ongelma kuin taikaiskusta. Miksei mulla ole tissejä?! Kyllä ne pikkuhiljaa alkoi mullekin kehittyä, mutta mitkään pienet kohoumat ei ollu mulle tissit. Halusin isommat. Tissit joista ei voi erehtyä että ne on tissit. Sellaiset kun kaikilla ysiluokan tytöillä oli. Odottavan aika on ihan saaatanan pitkä ja tietyllä tapaa odotan vielä tänäkin päivänä niitä tissejä. :D En ajautunut ikinä käyttämään mitään sukkaviritelmiä rintsikoissa ja vaikka yläasteaikainen ihastukseni tokaisikin mulle joskus jotain tyyliin: ”Jos me seurusteltais, ostaisin sulle silikonit.”, selvisin hengissä ne pitkät kolme vuotta tissittömyysongelmani kanssa. Pikkuhiljaa, lähes huomaamatta mulle kehittyi rinnat, pienet, mutta kuitenkin. Jossain vaiheessa lukiovuosia ne kasvoivat lopulliseen, tai no tämänhetkiseen kokoonsa. Pieniksi B-kupeiksi. Koen, että vasta nyt parikymppisenä olen hyväksynyt rintani. On päiviä, kun ne tuntuvat edelleen niin kovin pikkuruisilta, teinitytön rinnoilta, mutta pääosin osaan jo tykätä niistä. En ole saanut tuon yläasteen valopään kommentin jälkeen enää negatiivia kommentteja koskien rintojani, mikä on tietysti ihan positiivista. :) Toki voi olla, että kun seuraavan kerran lähden ulos, joku katsoo asiakseen huomauttaa rinnoistani, tai niiden vaatimattomasta kokoluokasta, mutta uskon, että osaisin jättää kommentin omaan arvoonsa. ”Minun rinnat on kauniit, sinun päässä se vika on.”

Reidet. Mulla on aina ollut omasta mielestäni isot reidet. Löllyvät, ällöttävät. Hyi. No ei ne todellisuudessa ole normaalia paksummat tai isommat, mutta minun on vaikea pitää niitä kauniina muutoin kun tiukoissa farkuissa, seistessäni. Istuessa ne leviävät sivuttaissuunnassa (mikä on tottakai normaalia), mikä tuntuu aina pahalta. Reisiongelma on ehkä näistä kaikista luetelluista kuitenkin se lievin, ollut aina. Osaan ehkä suhtautua niihin sitten ehkä terveemmin, mitä olen osannut suhtautua muihin ”ongelmakohtiini”. Ihan hyvä niin, onpa tässä elämässä pikkusen vakavampiakin ja todellisempia ongelmia murehdittavaksi.

Lisäksi on toki päiviä, kun mikään yksittäinen ruumiinosa ei häiritse, vaan on kokonaisvaltainen rumapäivä. Jokainen nainen tietää, mikä se on. Tukka päin persettä, meikki ei onnistu tai sitä ei jaksa vaivautua edes laittamaan, vaatteet roikkuu päällä, näppyjä naamassa, maha turvonneena and the list goes on. Been there, done that, eikö? Toivon kuitenkin, että kaikilla olis paaaaljon enemmän kaunis-päiviä, sillä kauniita me kaikki ollaan omalla uniikilla tavallamme. Jep, on se klisee ja jep, inhoan kliseitä, mutta totta se silti on. Onhan? :)