Vakavia keskusteluja

Hieman tilannepäivitystä taas näin melkein viikon jälkeen. Postaustahti on hidas, mutta se kyllä johtuu vaan siitä ettei ole ylimääräistä aikaa ja kirjoittaa voin vain silloin kun mies ei ole kotona. Mutta noh, ehkä se postaustiheys ei ole tässä blogissa se ”the thing”, itseasiassa se on varmaan viimeisin asia mitä minun tässä nyt pitäisi miettiä tai murehtia. 😀

Meillä oli tuossa eilisen ja toissapäivän aikana miehen kanssa riitaa. Riidan aihe sinällään oli aika pieni, sillä mies oli möksmöks kun kävin vähäsen bilettämässä enkä ilmoitellut itsestäni illan aikana mitään. Kotona olin kuitenkin mielestäni ihan suhteellisen aikaisin sillä lähdin baarista jo yhden jälkeen. No mutta siis, tästä seurasi riita joka sitten johti jälleen astetta vakavampaan keskusteluun. Mies totesi, että hänestä tuntuu ettei hän merkitse mulle mitään enää ja että minä en enää edes viitsi yrittää mitään tämän suhteen pelastamiseksi. Mitäs minä tähän sitten vastasin? Puhuin jälleen todella rehellisesti ja avoimesti ja olenkin oikeastaan hieman hämmentynyt siitä miten minä, joka aiemmin en uskaltanut sanoa ääneen mitään ei-niin-kivoja asioita, pystyn nyt sanomaan melkeinpä mitä vaan ja ihan suoraan kasvotusten. Koitinkin sitten selittää miehelle, että hän merkitsee mulle todellakin paljon eikä kyse ole nyt siitä etteikö niitä tunteita olisi. Sanoin myös, että mulla itsellänikin on välillä sellainen tunne etten enää jaksa yrittää ja että tuntuu jotenkin että me olemme miehen kanssa nykyään niin kovin erilaisia.

Se on hassua, että kun aletaan käydä tällaisia keskusteluja, niin aluksi mies on usein tosi vihainen ja sen suuttumuksen kuulee äänestä ja eleistä muutenkin. Aina kuitenkin jossain vaiheessa hän ”heltyy” ja sitten sieltä tuleekin esille mies joka pelkää että olen jättämässä häntä eikä halua missään nimessä erota ja on valmis tekemään paljon töitä sen eteen, että meidän suhde tästä korjaantuisi. Niin kävi nytkin. Tuntuu jotenkin hölmöltä, että vaikka minä petin niin silti nimenomaan minulle tuntuu olevan vaikeampaa päästä sen asian yli. Mies eilen sanoikin, että hänelle se asia ei enää ole sellainen, että se häiritsisi jokapäiväistä elämää. Toki se joskus käy mielessä, muttei kuulemma enää läheskään niin usein kun silloin ihan aluksi. Minulla se asia taas pyörii mielessä todella usein ja on juuri sellainen olo, että mies ansaitsisi parempaa ja sellaisen naisen joka häneen panostaisi 110%. Tavallaan minun tuntuu olevan vaikeampi antaa itse anteeksi itselleni vaikka mies on antanut anteeksi mulle.

Noh, me sitten puhuttiin asiasta aika pitkään ja lopputulos on se ettei mikään oikeastaan muuttunut. 😀 Tai siis, edelleen me nyt yritetään saada tämä toimimaan ja muutetaan ensi viikolla kuten on suunniteltu jne. Mies kertoi avoimesti tunteistaan ja sanoi että haluaa olla vain ja ainoastaan minun kanssa vaikka olisin miten vaikea. Hän oli myös sitä mieltä, että mun on pakko alkaa jo antamaan itellenikin anteeksi se mitä tapahtui, koska muuten en tule pääsemään eteenpäin eikä meidän suhdekaan voi toimia jos elän koko ajan tavallaan menneessä. Vaikkei mitään radikaaleja päätöksiä aina tehdäkään, niin onhan tuo asioista puhuminen todella tärkeää ja keventää se mieltä aina, vaikka ne aiheet ikäviä ja raskaita ovatkin. Minusta tuntuu itsestäni tosi huojentavalta kun tiedän, että mieskin tietää mitä kaikkea minun päässä liikkuu. Tai no ainakin yhden ison osan niistä asioista, sillä en minä halua alkaa mistään sinkkuushaaveistani nyt avautumaan erikseen. Voihan nimittäin olla että ne haaveet katoaa kokonaan jos/kun meidän suhde alkaa elpymään. Tuo puhumisen tärkeys on kyllä nyt silti korostunut. Elin niin pitkään siten, etten puhunut asioista etten ole tajunnutkaan miten isoa taakkaa olen pakottanut itseni kantamaan. Puhumattomuus ja asioiden murehtiminen ainoastaan oman pään sisällä ei vaan kannata.

Nyt on pakko alkaa tekemään vähäsen koulujuttuja ja illalla odottaa vielä muutaman tunnin luennot koululla. Motivaation taso koulua kohtaan on edelleen nollassa, mutta koitan nyt tsempata ettei jo yli kahden vuoden opiskelut valuisi ihan hukkaan. Enää kaksi ja puoli vuotta jäljellä, wuhuu! Mulla on nyt kuitenkin ihan ok olo miehen suhteen. Ehkä se tästä vielä.. Ehkä.