Valoa tunnelin päässä

Mietin pari päivää jo ihan tosissani, että meidän suhde on jo niin loppuunpalanut ja niin tiensä päässä kun vaan voi olla ettei tästä voi nousta. Ei vaikka miten naiivisti ajattelisi positiivisesti ja hokisi mielessä sitä kuuluisaa ”rakkaus voittaa kaiken”-mantraa. Tilanne kärjistyi kuitenkin vasta eilen. Saatiin toissapäivänä aikaan riita, tai suoraan sanottuna mies sai sen aikaan vittuilemalla mulle täysin typerästä asiasta. Mulla on ollu pettämisen tunnustamisesta lähtien sellanen olo, että olen miehelle velkaa. Olen velkaa siitä, että petin ja joudun loppuelämäni ”maksamaan” sitä virhettä takaisin. Olen sen vuoksi katsonut läpi sormien aina kaikkea päänaukomista ja vittuilua mitä mieheltä on toisinaan tullut. Olen elänyt ajatellen, että miehellä on oikeus kohdella minua niin ja minun on vaan pakko ottaa se kaikki vastaan ja kestää. Toissapäivänä mulle iski kuitenkin tajuntaan se, että en pysty siihen. Rehellisesti olen sitä mieltä etten ole velkaa mistään eikä minun tarvi maksaa mitään takas. Tein virheen, mutta myönsin sen ja otin siitä vastuun. Tein niinkun oli oikein. Se, että päästäisiin pariskuntana sen asian yli ja elämässä eteenpäin, edellyttää molempien panostusta suhteeseen eikä vittuilua ja riitelyä. Ne kun ei paranna asioita ollenkaan.

Niinpä me puhuttiin vakavasti ja ENSIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ minä sanoin kaiken mikä mieltä painoi ja mitä ajattelin. Aluksi keskustelu oli lähinnä riitelyä, koska mies meni heti tottakai automaattisesti puolustuskannalle, mutta yllättäen lopulta mies nöyrtyi ja myönsi, että on kohdellut minua joissain asioissa todella väärin. Ja pyysi anteeksi sitä. Hän taisi vasta nyt tajuta itsekin, että myös mulla on ollut ja on edelleen helvetin paha olla kaiken tapahtuneen vuoksi. Hän taisi tajuta ensimmäistä kertaa sen, että vaikka hän on uhri tässä tilanteessa, niin hän ei ole ainoa joka on kärsinyt. Tämä oli ehdottomasti suurin edistysaskel koko tässä prosessissa. Minä elin koko kesän siten, että tavallaan esitin vahvempaa ja iloisempaa ihmistä, kun mitä todella olin. En uskaltanut olla oma itseni, koska halusin olla vaan paras mahdollinen tyttöystävä, jotta mies voisi alkaa jälleen pikkuhiljaa luottamaan minuun. Olin joku muu kuin minä ja nyt siihen tuli muutos ihan kertaheitolla.

Minä sanoin miehelle, että esittäminen loppui nyt. En aio enää ikinä sanoa hänelle, että kaikki on hyvin jos ei ole. En aio esittää, ettei mulla ole surullinen olo jos mulla on enkä aio itkeä salaa vessassa. En aio enää peitellä mitään, koska sillä tavalla tämä suhdekaan ei olisi aito ja minä haluan aidon suhteen, kuten varmasti kaikki meistä. On tosi hassua, että vaikka on tavallaan itse tiedostanut nämä ongelmat jo pitkän aikaa, niin ei ole uskaltanut tehdä asialle mitään. Olen pelännyt tavallaan ihan liikaa sitä mahdollista eroa, vaikka samalla olen myös miettinyt sinkkuelämää ja sitä, olisiko ero kuitenkin meille molemmille vaan helpotus. Olen miettinyt liikaa ja niin väärällä tavalla.

Viime postauksessa sanoin, että toivon tästä tilanteesta olevan vain yksi suunta; ylöspäin. Nyt minusta oikeasti tuntuu myös siltä. Olen vihdoin ja viimein saanut jotain selvyyttä omiin ajatuksiin. Olen tajunnut, että mä en saa suhdetta jonka haluan siten, että esitän jotain mitä en ole. En saa sitä suhdetta siten, että pelkään riitelyä tai pelkään olla eri mieltä. En saa sitä suhdetta siten, etten ole oma itseni enkä uskalla vaatia mua kohdeltavan hyvin. En saa sitä suhdetta siten, että tyydyn vaan johonkin mihin en ole tyytyväinen. Ette usko miten mahtava tunne on, kun sen lisäksi, että on itse tajunnut nämä asiat, on myös kertonut tämän kaiken sille toiselle.

Voin rehellisesti sanoa nyt, että meillä on miehen kanssa vielä mahdollisuus. Mä en voi sanoa varmaksi sitä, onnistutaanko me tai saadaanko me meidän suhdetta enää kuntoon siten, että se kestäis läpi elämän. Nyt meillä kuitenkin on avaimet siihen. Mulla on aika luottavainen olo tulevaisuuteen ja elän vähän sillä asenteella, että kaikella on tarkoitus. En pelkää eroa enää, vaan tähtään ainoastaan siihen, että sekä minä että mies oltaisiin onnellisia. Siihen me molemmat nyt tähdätään ja aika näyttää, mitä se onnellisuus sitten vaatii ja miten ympärillä olevat asiat muuttuu tai ei muutu, jotta tuohon päästään.

Nyt on valoa tunnelin päässä.