Yrittämistä

Niin. Tässä sitä on nyt yritetty saada suhde jälleen kuntoon. Yritetty saada arki toimivaksi ja yritetty ajatella positiivisesti tulevaisuutta ja elämää yhdessä. Ihan hyvin se on kai onnistunutkin. Muutto lähenee ja tavaroita on pakkailtu pieniin laatikoihin. Olen huomannu välillä pakkaillessa ajattelevani, että mitä jos pakkaisinkin vain omia tavaroita, omaan kotiin muuttoa varten? Ajatushan nyt on ihan absurdi, mutta käy se vaan toisinaan mielessä silti.

Meillä on tosiaan menny ihan hyvin. Ei ole ollu mitään riitoja (niitä pieniä arjen kinasteluita ei lasketa) ja mies on ollu minua kohtaan ihana. Tai sellainen ku oli ennen sitä koko kriisiä. Olen puhunu aika paljon tyttökavereiden kanssa parisuhdeasioista ja eniten kahden vuoden sisällä pitkästä suhteesta eronneen naisen kanssa. Hassua on, että aiemmin en ollu näiden naisten kanssa läheinen, he oli vaan koulukavereita, mutta kummasti kun löytyy joku yhdistävä asia (tässä tapauksssa ihmissuhdeongelmat) niin johan riittää juttua ja vertaistuesta tulee yhtäkkiä todella tärkeää. Niistä ihmisistä tulee tärkeitä. 

Olen pohtinu yhtä asiaa mielessä nyt viime aikoina paljon. Omaa riittävyyttä, tai lähinnä omaa ”hyvyyttä”. Minusta nimittäin tuntuu, etten ole miehen arvoinen. Tuntuu, että mies on mulle aivan liian hyvä. Rakastaa minua ja haluaa yrittää minun kanssa vaikka loukkasin häntä pahasti. Olen melko varma siitä, että jos roolit olis toisinpäin, olisin miehen jättänyt. Vaan hänpä ei jätä minua, ei vaikka olisin miten kamala tyttöystävä. Voiko joku olla sulle tavallaan liian hyvä? Niin hyvä, että se alkaa jopa ahdistaa, koska itse ei kykene samaan. Itse ei pysty panostamaan toiseen niin paljon kun hän panostaa sinuun. Rakastan miestä, se on selvää. Hän on mulle todella tärkeä, turvallinen. En siltikään tiiä, olenko 110% mukana tässä suhteessa. Haluaisin olla, haluaisin niin kovasti.

Olin eilen baarissa, ja mulla oli koko ajan kirkkaana mielessä se, että haluan miehen viereen nukkumaan ja näin ollen olinkin kotona jo suhteellisen hyvissä ajoin. Toki baarissa oli taas paaljon komeita miehiä ja tanssinkin yhden kanssa, mutta nyt oli ihan selkeästi sellanen iso iso kynnys tehä yhtään mitään enempää koska on varattu. Ja tämä oli siis ainoastaan hyvä asia. Ehkä tavallaan kun muutenkin koen jo itseni ”huonoksi” tyttöystäväksi, niin ei ole mitään intressejä olla tippaakaan huonompi ja sekoilla yhtään mitään. Mukana oli toinen näistä minun uusista tyttökavereista ja hän sinkkuna otti kaiken irti illasta. Olin hieman kateellinen, samalla kun kuitenkin ikävöin omaa miestä. Ei tämä tunteiden ristiriitaisuus ole mihinkään kadonnu, vaikka hetken kuvittelin niin.

Juteltiin tyttöjen kanssa eilisillan aikana paljon ihmissuhdeasioista ja nimenomaan siitä, miten vaikeaa on lopulta tehä se eropäätös,vaikka sitä oliskin miettiny pitkään. Menettämisen pelko on niin kamala, vaikka se mahdollisuuksien avautuminen tuntuukin houkuttelevalta. Mistä tietää, mikä on oikea ratkaisu? Voiko se toinen vaihtoehto olla enää paljoa huonompi kuin tämänhetkinen tilanne, jos sitä asiaa pohtii niin paljon koko ajan? Pelkääkö sitä vaan liikaa irtipäästämistä niin, että sinnittelee hammasta purren kunnes on niin nurkkaan ahdettu ettei saa enää henkeä ja murtaa itsensä väkisin ulos siitä tilanteesta? Niin paljon kysymyksiä joihin ei kukaan voi oikein antaa vastausta. Ne asiat pitää kai vaan ite selvittää itelleen jotenkin. Kun vaan tietäis miten.