Vastuu ja lähisuhdeväkivallasta käyty julkinen keskustelu
Kun olen joutunut käymään läpi epätervettä suhdetta, olen samalla tehnyt matkaa itseeni sekä minun vastuuseeni omasta elämästä.
Alkuun mainittakoon, että lähtökohtaisesti olen täysin sitä mieltä, että suhteen ulkopuolella käyty keskustelu ei saa keskittyä uhrin vastuuseen. Väkivaltaisesta suhteesta keskusteltaessa mielestäni eniten tietämättömyyttä osoittavat sen tapaiset lauseet kuin:
”Pitäisi olla sen verran itsekunnioitusta että lähtee tuollaisesta suhteesta…”
”Oma vika (väkivalta) jos tuollaiseen suhteeseen jää…”
”Multa ei ainankaan heru enää kertaakaan sääliä jos ne palaa yhteen..”
”Nyt terapiaan ja sit jätätte toisenne rauhaan..”
Näitä lauseita varmasti jokainen toksisen suhteen kanssa kamppaileva on kuullut ainankin kautta rantain. Vaikka tarkoitus voisikin olla hyvä, niin yksikään noista lausesista ei auta uhria eteenpäin. Jos hieman puran lauseita, niin ensinnäkin uhrin itsetunto on poljettu niin pohjamutiin, että sitä itsekunnioitusta tuskin on enää niin vaikeaan prosessiin. Ulkopuoliset kuvittelevat virheellisesti, että piina loppuu kun piinajan jättää, vaikka tästä alkaa vasta vaikein osuus.
Väkivalta ei ikinä ole kenenkään oma vika. Tätä ei varmasti tarvitse edes perustella. Se sanoi minulle useasti, että minulle piti näyttää paikkani, tai että väkivalta ei edes ollut väkivaltaa. Lisäksi, jos joku ulkopuolinen mainitsee että se olisi ollut minun vikani, niin olisin varmasti tuntenut itse olevani syyllinen riepotteluun. Väkivallan vähättely ja tekijän tekojen vastuun vierittäminen toisen niskoille on järkyttävän ajattelematonta, mutta myös järkyttävän yleistä.
Edes väkivallan uhri ei tarvitse sääliä. Toksisen suhteen siteet ovat niin psykologisesti monimutkaisia, että jo pelkästään tämän lauseen ilmoille tuominen kertoo, ettei niitä asioita pysty tai edes halua ymmärtää. Ehkä siis parempi pitää vain mölyt mahassaan.
Viimeisessä lauseessa piilee sinällään ihan pointtia. Terapia kun ei ole koskaan huonosta. Olen kolme kertaa kahden vuoden suhteeni aikana yrittänyt selvitä terapiaviidakosta. Ensimmäinen terapeuttini tunnisti minut, jolloin suurin osa kahdesta käyntikerrastani keskittyi todella epäolennaisiin asioihin, ja jolloin en ollut valmis avautumaan kunnolla. Tämä toi kunnolla takapakkia. Olin viimeisillä järjen rippeilläni sekä voimillani varannut ajan ja käsittelimme muita ihmis- ja perhesuhteitani sen takia, että terapeutti oli niistä enemmän kiinnostunut, eikä sen trauman ratkomisesta mikä oli käsillä. Ymmärrän myös laajempien ihmissuhteiden tarkastelun terapiassa, pitäähän ihmiseen päästä kokonaisuudessa sisälle, mutta kuulumisten kysely ei mielestäni kuulu siihen.Terapiaan hakeminen saattaa olla prosessi jo itsessään, ja se, onko terapeutti sinulle sopiva on asia vielä erikseen. Lisäksi uudelle mielenterveyspalveluiden käyttäjälle ei tarpeeksi kerrota prosessin etenemistä, sillä terapiasuhteen alkuun tärkeintä on vain jatkaa terapiaa säännöllisesti, jotta pitkäaikainen suhde saadaan luotua. Jos palvelun keskyttää, niin prosessi alkaa taas alusta. Kun ihmisellä on yksi päämäärä, joka on selviytyä yhdestä päivästä kerrallaan, voi terapiaan hakeutuminen olla mahdottomuus ja prosessin ymmärtäminen ja siihen sitoutuminen vielä mahdottomampaa. Myös siis tässsä lauseessa langetetaan vastuu kokonaan henkisesti rikki olevan ihmisen harteille. Lisätään tähän vielä se, että kontolloiva kumppani saattaa estää terapiaan pääsyn kokonaan.
Siirrytään siihen minkä eroprosessissa olen viimeinkin joutunut kohtaamaan. Eli oman vastuuni.
Olen aina ollut ylpeä. En myönnä asioita, mitkä eivät pidä paikkaansa. Saatoin olla maassa paniikkikohtauksen partaalla itkemässä ja pidellen pahoinpideltyä kehoani, kun minulta tivataan asioita mitkä ’tiedetään todeksi’. En koskaan myöntynyt, niin ylpeä olen. En sano että se missään tapauksessa olisi hyvä asia, tiedän, että olisin säästynyt vähemmällä myöntämällä asiota mitkä eivät pitäneet paikkansa. Ehkä olisin päässyt jopa nopeammin siitä eroon. Toki näissä tilanteissa raksutti päässä myös se, että jos sanon, että pitää paikkansa että olen pettänyt sitä, niin se saa syyn tappaa.
En ole ikinä nähnyt niin epäihmismäistä ihmistä, kun se niinä hetkinä kun pahoinpitelyt tapahtuivat. Niitä edelsi usein myös tuntien uuvuttaminen. Minulta tivattiin asioita, puhelini vietiin minulta ja alettiin penkomaan sieltä ’todisteita’. Jokainen viestin vaihto vastakkaiselle sukupuolelle syynättiin ja käytiin läpi,ja vaikka kyseessä olisi ollut vain jonkun raegointi esimerkiksi minun Instagramin tarinaan, eikä muuta, se teki minusta huoran.
Vaikkakin fyysinen väkivalta pelotti, ei mikään ole iskenyt minuun ikinä niin voimakkaasti kuin henkinen väkivalta.
Se tuntuu kehossani vieläkin. Fyysinen väkivalta on minun suhteessani ollut se varjo, mikä lankeaa jättäen kaiken alleen, vaikka pahimmat vaikutukset minuun on ollut henkisellä väsyttämisellä sekä digitaalisella väkivallalla. Manipulointi laittaa aivot muussiksi. Lisäksi, vaikka olisit oikein hyväkeskustelemaan sekä perustelemaan kantasi ja kaikki faktat ja todisteet olisi puolellasi, saa narsisti keskustelun ja mielesi täysin raiteiltaan jollet saa poistuttua keskustelusta. Ja keskustelusta ei noin vain poistutakkaan.
Muistan, kuinka kerta toisensa jälkeen olen ollut kotini vanki. Se seisoi eteisessä, blokaten tieni ovelle. Jos yritin päästä pois väkisin, olin maassa. Jos huomioni ei keskittynyt sataprosenttisesti siihen, se käänsi sen itseensä. Kerran se virtsasi lattialle. Tiedättekö ne kissat, jotka katsovat omistajaansa silmiin ja samalla pissaavat juuri vaihdetuille lakanoille? Se oli se kissa.ilmekkään ei värähtänyt kun se kaivoi vehkeensä esiin ja lirautti lattialle samalla pitäen minuun tiiviin katsekontaktin.
Tämän kaiken nojalla, missä minun vastuu siis kulkee? Miten kukaan voi antaa ihmiselle, joka on henkisesti enää pelkkä kuori vastuuta mistään?
Vastuu minulla uhrina (ps. inhoan käyttää itsestäni uhri sanaa, koen sen alentavana ja leimaavana, vaikka ymmärrän myös ettei näin ole.) on omasta elämästäni. Minun vastuuni on lähteä.Minun vastuuni on olla luomatta tilaa minun missään muodossa tapahtuvalle väkivallalle. Minun vastuuni on kantaa itsestäni huolta. Ja, minun vastuuni on ymmärtää etten ole vastuussa kenenkään toisen tunteista, käyttäytymisestä taikka elämästä.
Minun on ollut hankala sisäistää oma vastuuni.Kun joku on kohdellut sinua todella väärin, on helppo vierittää myös uhrina kaikki vastuu tekijälle. Uskon, että olen toiminut kaikissa tilanteissa myös parhaani mukaan, sen hetkisillä tiedoillani sekä kyvyilläni. En syytä itseäni siitä, että olen aina antanut sen palata. Ymmärrän itseäni siinä, miksi olen toiminut miten olen toiminut. Mutta vasta sen jälkeen, kun olen sisäistänyt oman vastuuni olen ollut valmis ja kykenevä ottamaan kunnon askelia siihen suuntaan, että pääsen irti. Minun on ollut myös hankala ymmärtää, että se, että otan vastuuta EI tarkoita samaa kun että ottaisin osan syyllisyydestä taikka vastuusta tekoihin jotka minuun ovat kohdistuneet. Minun ei tarvitse kantaa vastuusta muiden toimista, mutta omasta elämästäni olen vastuussa.
Ja lopuksi vielä haluan sanoa seuraavaa:
Olen pahoinpidelty nainen ilman pahoinpidellyn naisen identiteettiä. Haluan käsitellä tunteeni niin kun sen minulle sopii, ilman uhrin leimaa, ilman uhriutumista ja ilman sitä, että haen tai tarvitsisin sääliä. Minulle on tapahtunut hirveitä asioita, joista olen avoin. Tarkoittaako se sitä, että minun pitäisi loppuelämäni olla pieni ja pelokas? Tarkoittaako se sitä, että en saa rakennettua itsetuntoani enään takaisin, koska vahvaa ihmistä on hankalampi nähdä perinteisenä uhrina?
Julkinen keskustelu lähisuhdeväkivallassa on todella mustavalkoista luettavaa, enkä koe sopivani mihinkään laatikkoon, mitä siellä jaetaan. Minun kaltaiset väkivaltaa kokeneet naiset leimataan usein myös itse narsisteiksi tai uskotaan, että olemme olleet osasyyllisiä pahoinpitelyihin. Muutenkin tuntuu, että perinteisessä parisuhteessa vikaa suhteen toksisuuteen haetaan aina naisesta. Milloin nainen on hyötynyt miehestä taloudellisesti ja näin ollen ’ihan oikeutetusti’ tullut pahoinpidellyksi, milloin nainen vaikuttaa niin ärsyttävältä että ’ei ihme jos välillä menee hermo’ . Julkinen keskustelu parisuhdeväkivallan osalta on järkyttävää luettavaa. Vaikka koenkin päässeeni eteenpäin suhteesta olematta katkera, niin huomaan katkeruuteni nousevan aina esiin, kun lehtien palstoilla käsitellään väkivaltaisi suhteita, taikka keskustelupalstoilla puhutaan toksisen suhteen dynamiikasta. Ihmiset, jotka pohjaavat kokemuksensa terveisiin parisuhteisiin kommentoivat toisten traumoja syyllistäen heitä heidän kokemastaan väkivallasta. Tunnen itseni avuttomaksi, koska haluaisin niin kovasti muuttaa julkista keskustelua, mutta minulla ei ole siihen resursseja.
-Love me land