Miten päädyin tähän?

Ensiksi haluan varoittaa, että teksti tulee sisältämään rajuja asioita.

Tie, mitä olen kulkenut viimeiset kaksi vuotta, ei ole ollut helppo.

Eihän se ikinä oikeastaan mua lyönyt. Ja se oli sen suurin ase kun käsiteltiin väkivaltaa.

Kerran kamapäissään otti nyrkin ja löi vatsaan, mutta eihän sitä lasketa. Se meinaan  oli saanut päähänsä että olen raskaana.

Miten mä käsittelisin asiaa mikä multa kielletään? ”Et voi sanoa että oon hakannut sua, koskaan en ole sua löynyt”. Usein olinkin hiuksita revittynä maassa potkittavana, tönittävänä ja loppu silaus tehtiin ruualla tai roskiksen sisällöllä mikä mun päälle kumottiin.

Olin niin loppu. Viime kesänä mun ajatuksia varjosti kuolema monella tapaa. Se häilyi ajatuksina itsetuhoisuudesta ja siitä, että oisko armollisempaa jos kuitenkin sille sattuis vahinko enkä mä enää heräis. Olin myös niin rakastunut traumaan, että muistan miettineeni kuinka mä mielummin kuolisin sen käsiin kun olisin yksin. Ja se kuvastaa mielestäni täydellisesti sitä, kuinka muussiin aivot menevät suhteessa, missä on väkivaltaa.

Väkivalta tulee suhteeseen huomaamatta

Väkivalta tulee suhteeseen huomaamatta. Meillä se tuli suht nopeasti, jos vertaan suhdettani yleiseen anonyymiin keskusteluun, jossa suhdetta saattaa mennä puolikin vuotta ilman fyysistä väkivaltaa. Tämä varmasti myös johtuu siitä, että suhteeni eteni todella nopeasti.

Tutustuimme reissussa, jossa mukana oli myös eksäni, kenestä samaisella reissulla erosin. Eksäni satutti minua, käytännössä petti, jolloin tunsin itseni häpäistyksi ja nöyryytetyksi. Jätin hänet siltä seisomalta. Olin haavoittunut. Yleensä niin vahva, oman tiensä kulkija, joka yht’ äkkiä onkin satutettu ja syvästi loukattu. Ja siinä olikin tämä nuori ja komea mies, valmiina tarjoamaan sylin sekä (myönnettäköön) myös koston.

En ajatellut enempää. Tarkoitus oli pitää hauskaa, saada se kuuluisa laastari sekä näyttää eksälleni etten jää yksin. Lisäksi eksäni käytti kovasti aikaa ja vaivaa minun takaisin liehittelyyn, jolloin oli helpompi sanoa että olen jo uudessa suhteessa. Ehkä tämä kaikki tapahtunut on karmaa siitä kuinka lapsellinen olin, en tiedä. Jos on, niin karma kostaa kovalla kädellä.

Olin ihastunut, en missään tapauksessa rakastunut. Eksäni oli ollut varakas, hyväkäytöksinen sekä koulutettu (ei sillä että näille asioille parin valinnassa laittaisin arvoa sen enempää, mutta kontrasti seuraavaan oli suuri) kun taas SE oli oman elämänsä kulkija, ei vakituista työpaikkaa, asui äidillään, sekä tunsi omien puheidensa mukaan paljonkin ihmisiä alamaailmasta. Kaikelle tietenkin oli luonnollinen selitys, eikä rikollisuus pelottanut minua. Kaikkihan tekevät virheitä. Pääasia on se, kuinka sieltä noustaan ylös ja minkälaisena näkee tulevaisuutensa.

”En tiiä onko tää liian aikasta sanoo, mutta mä rakastan sua”

Etenimme siis nopeasti. Kun olin saanut eksäni kanssa pillit niin sanotusti pussiin, olikin toisen tavarat jo luonani. Hänellä kun ei ollu muuta paikkaa kun olla äidillään.( Nyt kun mietin, en muista että hän koskaan ensimmäisen vuoden aikana olisi edes puhunut oman asunnon hankinnasta, mikä toisaalta on hivenen outoa.)Olimme olleet kuukauden verran Suomessa kun sain ensimmäisen kerran viestin ”En tiiä onko tätä liian aikasta sanoo, mutta mä rakastan sua”. Hymyilin taksissa matkalla työkeikalle, ja vatsassa tuntui perhosia.Rakkauden tunnustuksia oli toki tullut myös ennen, mutta ne olivat olleet lähinnä humalassa tai seksin aikana.

Hassua, että siltä illalta myös muistan ensimmäisen täysin turhan kiukuttelun minua kohtaan. Olin ollut töissä, ja se makoilemassa minun kotonani. Kun tulin, ja kysyin haluaako se mitään kaupasta jos käyn, sain kuulla kuinka hölmö olin kun en ollut ajatellut käydä hakemassa sille hampurilaisia koska keikkapaikan vieressä oli Hesburger. Olinpa ollut tyhmä. Marssin kauppaan hakemaan loikoilijalle ruokaa.

Ensimmäiset varoitusmerkit alkoivat tippumaan humalanhuuruisissa illoissa

Alkoholi näkyi arjessa runsaasti. Ensin sitä peiteltiin, enkä minäkään siihen niin puuttunut. Käytin myös itse jonkin verran alkoholia suhteemme alkuaikoina, mutta en humaltumiseen asti kun kerran tai pari, ja lisäksi olin työelämässä, enkä koskaan ole nauttinut alkoholista pikäaikaisena seuralaisena. Ensimmäiset varoitusmerkit alkoivat tippumaan humalanhuuruisissa illoissa.

Olimme suuren kaveriporukan kanssa viettämässä iltaa. Minulla oli hauskaa, olen aina ollut ihminen jonka kanssa muut tykkäävät keskustella ja viettää aikaa. Huomasin, että se tuli mustasukkaiseksi, vaikkakin suurin osa minulle juttelevista oli naisia ja mainittakoon vielä kerran, että kaikki meistä oli kavereita keskenään, myös sen kanssa. Otin sitä mukaan keskusteluun enemmän, nappasin kädestä kiinni ja vedin lähelleni, mihin se jäikin kyhjöttämään. Kunnes tuli aika koko poppoon vaihtaa paikkaa, jolloin se ilmoitti, että nyt mennään kotiin. Hyvin vaativasti. Ilta olisi ollut minulle tärkeä, olisin pystynyt syventämään kaverisuhteitani ja kaihoisasti katsoin somea kotona, kun muut pitivät hauskaa ja se sammui viereeni. Sinä iltana sain myös kuulla ensimmäistä kertaa some-käyttäytymisestäni. Hain vain huomiota, vähempikin omien tekemisten jakaminen olisi riittänyt. Se harmitti minua, vaikka en halunnutkaan näyttää sitä.Ilta oli ollut minulle tärkeä, ja halusin jakaa sitä myös muille. En missään nimessä kokenut olevani huomion perässä, mutta sen sanojen jälkeen minusta tuntui, että vähempikin olisi riittänyt.Ajatteleeko kaikki minusta nyt, että haen vain huomiota?

MITENNIIN SULLA EI OLE ENÄÄ RAHAA?

Seuraavaksi shokki iski kovemmin. Käsittelin itse omia terveydellisisä ongelmia, ja minulla oli lääkärin aika seuraavalle aamulle. Se soittaa minulle keskellä yötä, ympäri päissään ”Tilaa mulle taksi ja tuu maksaa se sun alas, mulla ei oo enää rahaa”.Järkytyin. Siitä kunnosta ensinnäkin, toki myöhemmin olen tajunnut että huumeilla on ollut osa vaikut tähän. Toiseksi siitä kuinka minulle puhuttiin ja kuinka minua käskytettiin. Ja kolmanneksi, MITENNIIN SULLA EI ENÄÄ OLE RAHAA? Taksi saatiin hankittua, kävin maksamassa sen, nakkelin niskoja kun hain humaltuneen, talutuskunnossa olevan ihmisen kotiini. Lääkäristä laitoin aamulla sille viestin, että meidän pitää puhua.

Tulin kotiin, jossa ei odottanu katuva mies, vaan lähinnä tivaava ja itsepäinen. ei tippaakaan häpeävä. Hän oli nukkunut siihen asti kun tulin kotiin. ”Noh, mitä asiaa sulla oli?” se sanoi pieni hymy kasvoillaan. Sanoin, että loukkaannuin tavasta miten se kohteli mua yöllä. Kysyin millä se meinaa elää seuraavan kuukauden. Ja sanoin että se on viimeinen kerta kun se laittaa mut maksamaan mitään taksia, tai puhuu mulle noin. ”Älä oikeesti nolaa mua enempää. Ymmärrän et toimin väärin. Luulin että sä tuut jättää mut kun laitoit sellasen viestin. Eikö me vaan voitais olla niinkun mitään ei olis tapahtunut?”Ja mehän oltiin. Ja ei, se ei ollut viimenen kerta kun mut laitettiin maksamaan taksi, ja tässä vaiheessa voin  myös todeta, että jos puheet olisi säilynyt tuolla törkeyslevelillä, niin olisin säästynyt paljolta.

Mä tunnen niin paljon porukkaa et saan kyllä kuulla jos jotain tapahtuu

Sovin mun ystävän kanssa tapaamisen viinin merkeissä. Se oli menossa töihin yöksi. ”Käyttäydy sit nätisti, tiiät et mä tunnen niin paljon porukkaa et saan kyllä kuulla jos jotain tapahtuu.”Joojoo.

Meillä oli hurjan hauskaa. Löydettiin myös muita meidän kaveita mukaan, enkä muista milloin olisin viettänyt niin hauskaa iltaa. Puhelin pilpatti silloin tällöin, mutten katsonut sitä joka minuutti. Tanssittii, humalluttiin, naurettiin… Se on varmaan viimesimpiä kertoja kun oon tuntenut että oon elossa. ”Huomasitko jo, kuka täällä on? Tuli ettii sua röökikopissa?”Se oli jättänyt työvuoronsa kesken, että pääsi baariin kattomaan mitä touhuan. ”Ja hyvä et tulin, olit kyllä taas siinä kunnossa et olisit tehny mitä vaan jos joku olis tullut iskee. Miten sä ees kehtaat olla noin humalassa?” Olin humalassa, kyllä, mutta jalat toimi ja muisti pelasi, pidin hauskaa enkä tehnyt mitään tyhmää. Suurin virhe oli, kun kaadoin laukun ja sen sisllön vahingossa lattialle, koska tästä päästiin sitten todistamaan sitä, kuinka huonossa kunnossa olin. ”Etkö ite tajua? Tossa kunnossa sulle olis käynyt mitä vaan. Mähän ne sun kaikki tavaras sieltä lattialta keräsin, et sä olis ite siihen pystynyt”. Ja todellisuudessa se katsoi vaan vierestä kun minä keräsin itse kaiken takaisin laukkuun.

Miten mä olen tässä tilanteessa?

Viimeisin varoitusmerkki, jota ei olisi ikinä pitänyt antaa anteeksi tuli tämän illan jälkeen.

Sillähän ei tietenkään ollut rahaa edellisellä reissulla, joten annoin sille mun kortin kun se kävi tiskillä. Kortti olikin jäänyt sen taskuun, ja seuraavana iltana oli taas ties mitä pippaloita. Olin itse kotona, enkä luonnollisesti löytänyt mun pankkikorttia mistään. Laitoin viestiä ”Onko mun kortti sulla? En löydä sitä mistään!” ”Joo, mulla se on, ostan täl pari juomaa kun mun käteiset loppuu” Kävin tsekkaamassa tilin saldon, ja lupasin että pari juomaa saat ottaa.

Myöhemmin illalla minulle iski outo tunne, ja kävin katsomassa tilin tietoja. Sieltä oli hävinnyt 700€. Olin sanaton. Kehoon virtasi häpeän lämpö. Hyväksikäytetty, nöyryytetty, tyhmä. Siksi mä tunsin itseni. Miten saan sen rahan takaisin ihmiseltä, jolla ei ole säännöllisiä tuloja? Miten kukaan kehtaa käyttää toisen rahoja noin? Miten mä olen tässä tilanteessa?

Tässä vaiheessa, mun olisi pitänyt tietää että ne rahat on parempi menettää kun roikkua niiden takia siinä suhteessa. Se oli ensimminen kerta kun päätin tosissaan erota. Päätin, että koska se lupasi maksaa rahat viikon päästä, niin odotan sen aikaa. Raha kun ei kasva puussa, ja 700€ on iso summa.

 

 

En tiedä oliko tämä anteeksi anto sysäys siihen, että se huomasi, että mulla voi leikkiä miten vaan. Että vaikka olin vahva, niin mulla oli tunteet ja empatia mitä oli helppo käyttää hyväksi.Mutta sen jälkeen suhteesta lähteminen oli vaikeaa. Tai se ensimmäinen sysäys, jättäminen, oli suhteellisen helppo. Sen jälkeisessä helvetissä kulkeminen sai mut sokaistumaan monesti, aina se pääsi takaisin mun lakanoihin. Nytkin, kun kirjotan tätä tekstiä mun sängyssä, mä kuulen jokaisen rasahduksen mun rappukäytävässä. En pelkää, ja harvoin enää pelästyn, mutta alitajuisesti olen niille äänille valppaana.

Ja sitä on suhde narsistin kanssa. Sä olet koko ajan valppaana. Kun sä lasket muuris edes hetkeksi, niin hyökkäys osuu kovempaa kun koskaan aikaisemmin. Vaikka sä olisit kuinka väsynyt, niin sä et pääse pakoon. Se on tehnyt pesän myös sun päähäs, koska sä epäilet itseäs, oot valppaana, väsyneenä saatat jopa säihkähtää. Elät jatkuvassa valppaudessa, koska mitä jos se mitä se sano olikin totta? Mitä jos se voikin toteuttaa sen uhkauksen?

 

-Love Me Land