Pakkanen joka sattuu naamaan

Asun maassa, jossa ilma on niin kylmää että se sattuu naamaan. Uskomatonta mutta totta: jopa eteläisellä länsirannikolla Turussa, aivan tyynenäkin päivänä. Aina välillä tulen miettineeksi, että oliko meidän esi-isät jotenkin laiskoja kun taivallettuaan Suomeen saakka, eivät jaksaneet enää palata lämpimämmille leveysasteille. Pitää antaa talvelle kuitenkin tunnustusta. Harva hetki on yhtä kuvauksellinen kuin elokuun iltojen viimeiset auringon säteet ja pakkasauringon kirkkaus.

Olen intohimoinen keskusta-asukki. Kaupunkilaisuus ei ole koskaan este löytää luontoa joka paikasta. Ei tarvitse edetä kuin pari korttelia torista, niin kuun vähän etsii, löytää paikkoja, missä luonto ottaa vallan betonista.

Paukkupakkasissa löytyy toinenkin hyvä puoli. Pistin nenäni ulos loppiaiskävelylle ottamaan muutamia kuvia, ja pääasiassa miettimään samalla rauhassa aihetta kolumnilleni, jonka dedis on seuraavana päivänä. Palattuani tunnin päästä himaan tajusin, että koko kolumni unohtui samantien rappukäytävässä. Tällä kertaa ongelma kerrankin ei johtunut ajatusten harhailusta: en itse asiassa muista ajatelleeni yhtään mitään! Pakkanin jäädytti aivoni siis erittäin rentoutuneeseen tilaan. Tarpeellista sekin!