Minun tarinani: 2. Välivuosi

Viimeiset puoli vuotta opinnoissani kuluivat lopputyötäni tehden. Valmistuin koulusta, jonka jälkeen jäin työttömäksi. Hain useisiin koulutustani vastaaviin tehtäviin noin vuoden ajan, mutta haku ei tuottanut tulosta. Sain kuulla aivan liian usein, että en tullut valituksi, koska minulla ei ollut sopivaa työkokemusta. Yhdessä työhaastattelussa minulta kyseltiin mm. siviilisäädystäni, alkoholinkäytöstäni ja lastenhankintasuunnitelmistani. Toisessa paikassa annettiin selvästi ymmärtää, että he eivät halua palkata ikäistäni naista. Minua kismitti tilanne. Sain kehuja CV:stäni ja hakemuksistani, mutta kokemuksen puute, ikäni ja sukupuoleni olivat esteenä työnsaannille. Mistä saisin vaadittua työkokemusta, jos kukaan ei palkkaisi minua?! Harkitsin jossain haastattelussa ilmoittavani heti kättelyssä, että minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia hankkia lapsia – en ole jäämässä äitiyslomalle. Purin kuitenkin hammasta ja vastailin tahdikkaasti asiattomiin kysymyksiin ja kommentteihin.

Turhauttavan ja toisinaan hermoja raastavan työnhakurumban keskellä minulla oli enemmän aikaa nähdä ystävääni. Näimme toisiamme liki viikoittain. Koska minulla oli satunnaisia työhaastatteluja lukuun ottamatta enimmäkseen luppoaikaa, pystyimme näkemään hänen aikataulujensa mukaisesti. Hänen seuransa ja yhteydenpitonsa piristi arkeani, joka muutoin oli aika tylsää ja puuduttavaa.

Noin puoli vuotta valmistumiseni jälkeen masennukseni hiipi hiljalleen takaisin. Koska psykoterapiajaksoni oli päättynyt samoihin aikoihin opintojeni kanssa, hakeuduin julkiselle puolelle. Käyntejä oli muistaakseni viisi, joiden aikana psykiatrinen sairaanhoitaja täytätti minulla kyselylomakkeita ja laski niistä pisteitä. Pisteiden perusteella hän epäili minun olevan masentunut. (No shit, Sherlock.) Sain neuvoksi, että minun kannattaisi tutustua Mielenterveystalon Masennuksen omahoito -ohjelmaan. Onneksi noista kerroista ei tarvinnut maksaa mitään. Selvisin masennusjaksosta tällä kertaa melko helpolla, sillä elämä ei työnhakua ja työttömyyttä lukuun ottamatta ollut muutoin kuormittavaa.

Reilu puoli vuotta työttömänä oltuani pääsin lupaavalta vaikuttavaan työhaastatteluun. Olin kyseisestä tehtävästä melko innoissani, vaikka pieni mahdollisuus olikin, että työ saattaisi olla toisessa kaupungissa. En ollut valmis muuttamaan muualle, mutta toivoin tehtävään vapautuvan paikan myös kotipaikkakunnalleni. Kerroin tehtävästä ystävälleni sekä mainitsin, että tehtävä saattaisi olla toisessa kaupungissa. Kerroin myös, että en olisi valmis muuttamaan mihinkään. Häntä tuntui huolestuttavan ajatus siitä, että muuttaisin toisaalle. Hän sanoi suoraan, että se olisi hänelle kova paikka. Kerran hän totesi, että hän muuttaisi perässäni. Tiesin hänen vitsailevan muutosta, mutta ymmärsin olevani hänelle tärkeä. En saanut kyseistä työtä. (Tehtävää ei olisi myöskään vapautunut kotipaikkakunnalleni.)

Huomasin ystäväni olevan usein ärtynyt. Hän teki hirmuiset määrät töitä ja valitti usein työstään sekä sanoi olevansa kiireinen. Kysyessäni hänen kuulumisiaan hänen vakiovastauksensa olivat työ ja kiire. Hänen pitkät ylityövuoronsa ja työmääränsä alkoivat huolestuttaa minua. Koska hän valitti niin usein työstään, kysyin häneltä, kannattaisiko hänen hakea toiseen paikkaan töihin nykyisen työn vituttaessa häntä noin ankarasti. Ehdotin hänen kieltäytyvän ylitöistä ja tekevän ainoastaan pakolliset. Hänellä ei ollut aikomustakaan vaihtaa työpaikkaa tai kieltäytyä ylityöpyynnöistä. Mielessäni kävi, voisiko hän paeta jotain ongelmaansa (mahdollisesti kotonaan?) töiden pariin ja olla kiukkuinen siitä syystä. En esittänyt teoriaani hänelle. Arvelin jonkin olevan vinossa, mutten halunnut/uskaltanut udella tarkemmin. (Toisten asioihin ei pidä työntää nenäänsä! pieni ääni huusi päässäni.) Hän ei mitä ilmeisimmin myöskään halunnut kertoa asioistaan minulle. Huonon itsetuntoni ottaessa vallan syytin itseäni hänen pahasta olostaan. Ajattelin jälleen, että olen hänelle riippakivi ja hän on kyllästynyt minuun.

Ärtyneisyyden lisäksi hänen käytöksensä muuttui hiljalleen. En muista enää tarkalleen, milloin huomasin sen ensimmäisiä kertoja. Ystävyyssuhteemme tuntui koko ajan kielletyltä, sillä epäilin, ettei hän kertonut vaimolleen, kuinka usein hän vietti aikaa kanssani. Nythän vietimme aikaa kahdestaan, emmekä tavanneet työpaikalla. Hänen käytöksensä oli ailahtelevaa: toisinaan hän tuntui kuin välttelevän minua, seuraavalla yhteydenottokerralla tai näkiessämme olin hänen täyden huomionsa kohteena. En tiennyt, johtuiko hänen käytöksensä minusta, oliko hänellä hirmuisesti stressiä vai mikä häntä vaivasi (työn ja kiireiden lisäksi). Tiesin, ymmärsin ja hyväksyin sen, että en voinut mitenkään olla hänen elämänsä huomion keskipiste, mutta tylyt ja lyhyet vastaukset tai jatkuvalla kiireellä selittely tuntuivat pahalta. Hän ei selitellyt minulle asioita sen enempää. Asioista ennakkoon sopiminen hänen kanssaan oli erityisen vaikeaa, sillä hän vaikutti olevan kuin tuulella käyvä. Minulle tuli joskus sellainen olo, että olin kuin uskollinen koira, jonka hän vihelsi paikalle aina kun hän halusi minusta seuraa itselleen. Minun ehdottamani tapaamiset eivät joko sopineet hänelle tai sain epämääräisiä ”Katsellaan”-vastauksia. Kysyinkin häneltä kerran, odottiko hän minun nukkuvan kengät jalassa ja auton avaimet kädessä valmiina kiiruhtamaan paikalle heti hänen puhelinsoitostaan. Vastaus oli naurua ja ”Joo, totta kai!”.

Hänen kiusoitteluunsa tuli uusia sävyjä. Aiemmin se oli ollut silmien pyörittelyllä kuitattavaa kevyttä flirttiä tai kiusoittelua, mutta enää hänen juttunsa eivät tuntuneet joka kerta yhtä kevyiltä. Kerran hän heitti minut kotiin, kun olin vienyt autoni huoltoon. Matkalla hän kääntyi katsomaan minua ja tokaisi, että jos hän ei olisi naimisissa me kaksi seurustelisimme. Tuijotin häntä todennäköisesti silmät pyöreinä. Ei tuollaista voinut tokaista noin vain. Olin niin hämilläni hänen kommentistaan, että vastasin hänelle tylysti: ”Ehkä minä en haluaisi seurustella sinun kanssasi.” Hän sanoi vain vitsailevansa ja vaihdoimme aihetta. Hän sai minut hyvin hämilleni muillakin jutuillaan varsinkin sen vuoden aikana. Jälkikäteen olen tuntenut toimineeni kuin moraalinvartijana kyseisissä tilanteissa: Rikoin tilanteen oudon jännityksen töksäyttämällä jotain mahdollisimman hölmöä/tökeröä tai kääntämällä huomion johonkin täysin toiseen asiaan.

Mikäli olin hänelle velkaa, hän naureskeli, että voisin maksaa hänelle takaisin luonnossa. Jopa kuunteleminen omista asioistani oli muuttunut vuosien saatossa ”maksulliseksi”. (Yksi näistä oli hänen lähettämässään tekstiviestissä jo paria vuotta aiemmin.) Vaikka hän sanoikin joka kerta vain vitsailevansa, hänen tämän kaltaiset vitsinsä eivät enää naurattaneet. Minulle tuli välillä ikävä tunne kuin hän kiristäisi minua ja ystävyytemme olisi ehdollista. Hän venytti soveliaisuuden rajaa enemmän ja enemmän, mutta minä olin se, joka tunsi tekevänsä jotain kiellettyä. Pidin tilanteemme friend zonella, vaikka hän oli meistä se varattu osapuoli. Siedin hänen käytöstään, koska suurin osa ajasta hänen kanssaan oli mukavaa ja helppoa olla. Lisäksi pelkäsin menettäväni ystäväni, jos ojentaisin häntä hänen käytöksestään. Pelkäsin, että hänen tajutessaan menneensä liian pitkälle, hän säikähtäisi ja jättäisi minut. 

Autoin ystävääni kerran asiassa, josta hänen vaimonsa oli tietoinen. Olin hyvilläni, että pystyin kerrankin olemaan avuksi ystävälleni, sillä hän oli auttanut minua monessa asiassa. Ystäväni vaimo oli ymmärtääkseni hieman kummastellut, miksi ystäväni oli pyytänyt minut apuun ja juuri tuolloin. Minusta oli hyvä, että hänen vaimonsa oli tietoinen minun osuudestani. Ainoa asia, joka minua tapauksesta jäi harmittamaan oli, etten uskaltanut pyytää tavata hänen vaimoaan silloin. Tiesin hänen vaimonsa olevan kotona, kun heitin ystäväni kotiinsa. Hänen vaimonsa oli minulle kuin jokin mystinen olento, josta en tiennyt lähes mitään. Ystäväni kiitti minua avusta ja hätisteli minut tieheni nopeasti. En saanut edes ajaa heidän pihaansa (siihen löytyi kootut selitykset), joten jätin hänet tienvarteen.

Ystäväni halasi minua kerran tavatessamme. Minulla oli hieman kiusallinen olo, mutta samalla se tuntui mukavalta. Hänelle halaaminen vaikutti olevan helppoa ja luonnollista. Minua ei koskaan ollut halattu (pl. kömpelöt onnittelu- tai muut ns. pakotetut halaukset). Pidän harvoin siitä, että muut ihmiset koskettavat minua. Lääkärit, hierojat ja muut työnsä puolesta koskettavat ovat ok ja voin kätellä ihmisiä, mutta kaikenlainen muu kosketus minuun on yleensä epämukavaa. Pohdin hänen halaustaan. Minusta oli mukavaa, että hän halasi minua. Minulle tuli turvallinen ja lohdullinen olo siitä. Samalla pohdin, oliko se sopimatonta, vaikka kyseessä olikin pelkkä sovelias halaus. Minua vaivasi edelleen, että hänen vaimonsa ei tainnut tietää minusta paljoa. Tapaamisemme jälkeen laitoin hänelle kuitenkin viestin ja kirjoitin, että minua saa halata. Sen jälkeen hän halasi minua joka kerta, kun näimme. 

Viimein työnhaku tuotti tulosta ja sain töitä. Olin ystäväni seurassa silloin, kun työpaikasta soitettiin ja kerrottiin minun saaneen paikan. En nähnyt kunnolla hänen ilmettään, koska keskityin jo puheluun, mutta hän taisi näyttää hieman surulliselta. Hän ei jäänyt kuuntelemaan puhelua enempää, vaan käveli sisälle kauppaan, johon olimme olleet juuri menossa. Tunsin samanaikaisesti sekä iloa että pettymystä työnsaannista: Sain vihdoin töitä, mutta samalla se tarkoitti huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia nähdä ystävääni. Työvuoromme tulisivat menemään monesti ristiin ja hän ei halunnut juuri koskaan nähdä viikonloppuisin. Saatoin toki kuvitella ystäväni ilmeen, mutta tiesin hänen ymmärtävän saman asian.

Aloitin pian uudessa työssäni. Näimme ystäväni kanssa seuraavan noin puolen vuoden aikana vain muutaman kerran. Hän soitti minulle viikoittain ja kyseli kuulumisiani. Yritin itse ehdottaa muutaman kerran tapaamista tai että hän tulisi käymään luonani kahvilla, mutta hänellä oli (yllätys, yllätys) kiire tai hirveästi töitä. Hän aloitti puhelut kysyen joka kerta, oliko minulla ollut ikävä. Vastasin joka kerta, että kyllä on. Se oli meidän versiomme puhelun aloituksesta ”Mitä kuuluu?” ”Kiitos hyvää, mitä sinulle.”. Kyse oli huumorista, vaikka kirjoitettuna se ei ehkä siltä kuulosta. Toisaalta siinä oli myös totuutta mukana – kaipasin ystävääni, jonka kanssa olin vuoden ajan nähnyt melkein viikoittain. Hän kirjoitti useammankin kerran viestiensä loppuun tai sanoi puhelunsa loppuvaiheessa: ”Aina kavereita.”

Koimme kaikenlaisia yhteisiä seikkailuja ja hauskoja yhteisiä hetkiä tuon vuoden aikana. Nauroin joskus vedet silmissä kommelluksien vuoksi. Haluaisin kirjoittaa kaikista mukavista muistoistamme, mutta tunnistusriskin vuoksi en voi tehdä niin.  Toivon, että hänkin pystyy muistelemaan niitä  lämmöllä. Sopimattomasta käytöksestään huolimatta hänestä oli tullut paras kaverini.

🌷

Seuraava osa: 3. Menettämisen pelko
Kaikki osat: Minun tarinani