Minun tarinani: 3. Menettämisen pelko

Ystäväni pyysi minua lähtemään päiväreissulle toiseen kaupunkiin hänen kanssaan. Olin tässä vaiheessa ollut työelämässä jälleen mukana noin puoli vuotta, emmekä olleet tänä aikana nähneet kuin muutamia kertoja. Ilahduin kovasti, että hän pyysi minua mukaansa. Vastasin hänelle, että lähden mielelläni. Meillä oli ollut aiemminkin vastaavanlaisia reissuja. Suurimman osan ajasta ajelimme ympäriinsä sightseeing-ajelua, mutta pysähdyimme syömään ja kävelemään kaupungilla. Minusta oli mukavaa nähdä itselleni uutta kaupunkia hänen ajellessaan ympäriinsä ja voidessamme vain jutella niitä näitä. Yhteisillä matkoillamme hän käyttäytyi aina asiallisesti, eikä minulla ollut epämukava tai kiusaantunut olo hänen seurassaan. Saatoimme pitkään vain istua hiljaa sanomatta toisillemme mitään. Minusta se on ystävyyttä parhaimmillaan.

Kesken matkan hän kysyi minulta jotain seurusteluhistoriaani liittyvää. En enää tarkkaan muista kysymystä, mutta se oli ehkä, milloin olin viimeksi seurustellut tai kenen kanssa. Se oli aihe, josta en ollut hänen kanssaan keskustellut aiemmin. Jokin hänen tavassaan kysyä sai minut varpailleni. En halunnut vastata hänelle ja sanoin naurahtaen, että en kerro hänelle. Hän kysyi miksi. Sanoin sen olevan oma asiani, eikä hänen tarvinnut tietää. Hänestä näki, että hän suuttui. Minusta tuntui, että hän oli mustasukkainen. Hän ilmoitti, että koska en suostunut vastaamaan hänelle, tämä olisi meidän viimeinen yhteinen reissumme. Hätkähdin hänen reaktiotaan. Olin kieltäytynyt vastaamasta hänen kysymykseensä (asiaan, josta hänen ei ollut välttämätöntä tietää) ja hän uhkasi lopettavansa ajanvieton kanssani. Uskoin, että hänen suuttumuksensa laantuisi pian ja hän antaisi asian olla.

Hieman myöhemmin, kun hän vaikutti jo rauhoittuneelta, käänsin puheen takaisin yhteisiin matkoihimme. Hän töksäytti, että tämä on viimeinen reissu. (Ja minun olisi parempi ottaa tästä kaikki ilo irti!) Halusin hänen rauhoittuvan, joten päätin vastata hänen aiemmin esittämäänsä kysymykseen. Hän sanoi, ettei sillä enää ole väliä, hänhän sanoi tämän olevan viimeinen yhteinen reissu. Se tuntui pahalta, mutta ajattelin hänen muuttavan vielä mielensä. Tiesin hänen olevan jääräpäinen, mutta en suostunut uskomaan hänen uhoaan todeksi. En ottanut asiaa enää puheeksi. Ystäväni ei kuitenkaan antanut asian olla. Hän nosti monta kertaa matkan aikana asian esiin – tämä on sitten viimeinen reissu! Ensin nauroin hänen tökerölle jutulleen, mutta pian se ei enää naurattanut. Se sattui. Pyysin häntä parikin kertaa lopettamaan. Viimeisen kerran sanoin, että purskahdan itkemään, jos hän sanoo vielä niin. Hänen ”vitsinsä” tuntui kuin uhkaukselta minun hylkäämisestä. En ollut tehnyt kiltisti kuten hän oli halunnut, joten hän tuntui rankaisevan minua. 

Hän ei ottanut pyyntöjäni ja sanomaani todesta, joten loppumatkasta pillahdin itkemään. Hänen sanansa satuttivat liikaa uudestaan ja uudestaan kuultuina. En voinut paeta tilannetta mitenkään, sillä istuin hänen vieressään liikkuvassa autossa. Hän huomasi minun itkevän ja kysyi, mikä minulla oli. Vastasin hänelle: ”Sinä satutit minua.” Hän kiirehti vastaamaan, että eihän hän edes koskenut minua. Ajoimme hiljaisuudessa vähän matkaa, kunnes hän parkkeerasi tien sivuun. Hän pyysi kertomaan tarkemmin, mitä hän oli tehnyt väärin. Kerroin hänelle hänen sanojensa satuttaneen minua ja että olin pyytänyt häntä lopettamaan. Hän taisi mumista, ettei ollut tarkoittanut sitä tosissaan. Jatkoimme hetken matkaamme kotia kohti. Hiljaisuuden vallitessa hän vaikutti miettivän kovasti. Kun saavuimme autoni luo, hän tarttui käteeni ja pyysi anteeksi katuvaisen näköisenä. Hän sanoi, ettei ollut oikeasti tarkoittanut sitä. Puristin hänen kättään ja annoin hänelle anteeksi. Istuimme hetken vaiti. Hieman myöhemmin hän antoi suukon poskelleni ja pahoitteli vielä tapahtunutta. Sanoin, että kaikki oli hyvin ja etten ollut hänelle vihainen. Käänsin kuitenkin katseeni pois ja nousin autosta. En halunnut lukea hänen kasvojaan.

Vielä kotiin palattuanikin hän laittoi minulle viestin ja pahoitteli hirveästi käytöstään. Vakuutin hänelle jälleen, että kaikki oli hyvin, annoin hänelle jo anteeksi ja hän oli edelleen tärkeä minulle. Seuraavan muutaman päivän ajan hän käyttäytyi yltiöystävällisesti. Emme tavanneet, mutta hän kyseli kuulumisiani tiuhaan ja varmisti, olihan minulla kaikki hyvin. Hänen viesteistään paistoi läpi, että häntä harmitti edelleen, mutta epäilin kyseen olevan jostain muustakin. Laitoin ’kaiken muun’ ylivilkkaan mielikuvitukseni piikkiin. Viikon loppupuolella hän laittoi viestin, että hän aikoi lauantaina jutella kanssani ja tulevansa käymään luonani. Se oli aika omituista, sillä hän ei koskaan suostunut käymään luonani (paria poikkeusta lukuun ottamatta, kun hän oli tuonut tai hakenut minulta jotain). Vastasin kuitenkin lauantain sopivan, sillä halusin hänen saavan mielipahansa käsiteltyä. Olin saanut hänestä jo aiemmin sellaisen käsityksen, että häntä harmittavat asiat harmittivat häntä erityisen paljon. Minusta tuntui vahvasti siltä, että ei hän ollut tulossa puhumaan enää siitä reissusta. En suostunut uskoa intuitiotani.

Ystäväni saapui lauantaina luokseni ilmoittamaansa aikaan. Avasin hänelle oven valmiiksi ja menin odottamaan häntä olohuoneen sohvalle. Kun hän tuli sisälle, koirani syöksyi hänen kimppuunsa kuin ohjus. Räksytys lakkasi hetken päästä, kun koirani oli todennut tunkeilijan vaarattomaksi. (Siinä todellinen vahtikoira.) Ystäväni seisoi edelleen eteisessäni kengät jalassa ja takki päällä surkean näköisenä. Hän sanoi, että hän ei viitsi tulla pidemmälle, koska heitän hänet kuitenkin pihalle. Vastasin, että en heitä. Hän mietti hetken, potkaisi kengät jalastaan ja käveli olohuoneeseen. Hän tuli luokseni sohvalle ja halasi minua pitkään. Niin pitkään, että luulin ettei hän aikoisi koskaan päästää minusta irti. Lopulta hän päästi irti naurahtaen, että täällä on joku ylimääräinen. Hetken ihmettelin, mitä hän tarkoitti. Hän oli lopettanut halaamisen, koska koirani oli kiemurrellut väliimme ja varmaankin nuoli häntä naamasta. Olin todella hermostunut, samoin hänkin. Onneksi koirani osoitti jonkinasteista tilannetajua.

Hän pyysi minua keittämään kahvia. Olin todella helpottunut, että sain jotain tekemistä ja hetken aikaa koota ajatuksiani. Elättelin toiveita, että hän oli tullut pyytämään minulta apua ruumiin hautaamiseen tai neuvoja sössittyään raha-asiansa perusteellisesti. Niiden asioiden käsittely olisi ajatuksena tuntunut paljon helpommalta kuin mitä hänen asiansa koski. 

Palasin takaisin olohuoneeseen, kun en enää voinut pakoilla häntä keittiössä. Hän huokaisi syvään ja sanoi: ”Rakastan sinua joka päivä enemmän ja enemmän.” ”Tiedän”, vastasin hänelle. Hän oli hämmentyneen näköinen ja kysyi, kauan olen tiennyt. ”Jonkin aikaa”, vastasin. Lisäsin, että olin tuntenut samoin häntä kohtaan jo monta vuotta. En voinut valehdella hänelle tai jättää sitä kertomatta, koska hän oli tullut luokseni puhumaan minulle rehellisesti. Hän näytti äimistyneeltä siinäkin vaiheessa. Olin saanut omat tunteeni piilotettua häneltä paljon paremmin mitä hän minulta. En kuitenkaan ollut varma, millaista rakkautta tunsin häntä kohtaan ja se hämmensi minua. En halunnut menettää häntä sanomalla mitään väärää tai jättämällä sanomatta asioita. Ystäväni sanoi, että hän olisi kertonut tämän aiemmin matkallamme, jos hän ei olisi möhlännyt tilannetta silloin satuttamalla minua.

Hän ehdotti, että emme enää pitäisi yhteyttä ja päättäisimme ystävyyssuhteemme. Olin järkyttynyt. ”Ei, ei”, hoin ja painoin pääni käsiini. Sitä juuri pelkäsin aivan tajuttomasti. Sekavista tunteistani huolimatta hän oli paras ystäväni. En voinut menettää parasta ja ainoaa ystävääni. Tätä olin pelännyt jo noin vuoden ajan, kun olin pohtinut hänen tunteitaan minua kohtaan. Istuimme molemmat hetken vaiti. Lähdin keittiöön hakemaan hänelle hänen kahviaan, jotta sain jotain tekemistä itselleni. Hän seurasi perässäni keittiöön. Kun käännyin, hän oli edessäni. Hän halasi minua ja sanoi, ettei hän uskonutkaan, että suostuisin katkaisemaan välejämme. Hän kuulosti helpottuneelta. 

Ystäväni pyysi minut viereensä istumaan sohvalle. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Tunsin monia tunteita saman aikaisesti. Päällimmäisinä olivat helpotuksen ja turvallisuuden tunteet. Olin helpottunut, ettei ystäväni hylännyt minua. Tunsin oloni turvalliseksi hänen läheisyydessään. En halunnut muuta kuin että hän halasi minua tai että sain istua hänen vieressään. Minulla oli rauhallinen olo, mutta samaan aikaan olin aivan hermona hänen sanojensa vuoksi. En tiennyt, mitä minun pitäisi ajatella hänen kertomastaan. Pääni löi aivan tyhjää. Emme keskustelleet, vain istuimme. Hetken päästä hän huokaisi ja sanoi, ettei hänellä ole kotonaan kaikki hyvin. Olin osannut sen jo päätellä. Sitä olin miettinyt jo useamman vuoden ihmetellessäni, miksi hän ei kertonut minulle vaimostaan. Hän kysyi minulta, mikä hänen parisuhteessaan oikein oli vialla. Liki olemattomilla pohjatiedoilla hänen parisuhteestaan ja yhtä heikkoa tasoa olevalla omalla kokemuksella parisuhteista vastasin hänelle, etten ole oikein hyvä antamaan parisuhdeneuvoja. Minusta myös tuntui, että tilanteen huomioiden taisin olla viimeinen ihminen, jonka olisi ollut suotavaa ruveta häntä neuvomaan.

Istuimme jälleen vaiti vähän aikaa. Sitten hän kääntyi puoleeni ja yritti suudella minua. Sanoin hänelle, ettei hän saisi. Jo hänen sanansa, halaamisensa ja minun pitelemisensä vieressään eivät varmastikaan olleet hänelle sallittua, mutta pussailu olisi ylittänyt räikeästi kaveruuden rajan. En halunnut ajatella siinä hetkessä, mitä sen rajan ylittäminen tarkoittaisi, joten päätin olla ylittämättä rajaa. Hän mutisi, että eihän hän saa, eikä yrittänyt sen enempää. Hänen oli lähdettävä hetkeä myöhemmin, sillä hän oli menossa töihin. Hän halasi minua vielä ja kuiskasi korvaani, että hän veisi minut viereiseen huoneeseen (makuuhuoneeseen), jos hänellä ei olisi kiire töihin. Naurahdin, sillä oletin sen olevan jälleen hänen vitsejään. Hän sanoi, että halaillaan jatkossa enemmän. Pois lähtiessään hän kuitenkin sanoi, että hän haluaa yhden pusun. Vakuutin, että se olisi vain kavereina vaihdettu pusu. (Joo, sellaisia varmaan onkin olemassa.) Sanoin hänelle, että hän saa tulla käymään luonani uudestaan seuraavana päivänä. Minä kiltti, hyväuskoinen ja sinisilmäinen tytönhupakko ajattelin hänen ymmärtävän, että tarkoitin luonani käymisellä asioista puhumista. Emmehän me olleet jutelleet asioita selviksi. Olimme kertoneet tunteistamme ja sopineet, ettemme katkaise välejämme. Auki jääneitä asioita oli siinä vaiheessa ties kuinka paljon ja niistä piti puhua. Asioita ei voinut vain jättää näin. Kysyin häneltä hänen poislähtiessään, että olimmehan me vielä ystäviä. Hän vakuutti meidän olevan.

Vaihdoimme viestejä hänen työvuoronsa aikana. Minusta tuntui, etten osannut kirjoittaa hänelle oikein mitään järkevää. Toivoin, että ajatukseni selkenisivät ja saisin mietittyä asioita. Kirjoitin hänelle, että pelkäsin ihan hirveästi näkeväni hänet sinä päivänä viimeisen kerran. Hän vastasi, että nyt en enää pääsisi hänestä eroon, vaikka haluaisinkin. Sovimme näkevämme seuraavana päivänä, kun hän tulisi käymään.

🌷

Seuraava osa: 4. Kielletty suhde
Kaikki osat: Minun tarinani