Minun tarinani: 7. Kohtaaminen eläinlääkärissä

Mietin, miksi ystäväni vaimo ei ollut ottanut yhteyttä. Miksei hän ollut haukkunut minua tai kysynyt minulta mitään? Inhosiko tai halveksuiko hän minua niin paljon, ettei hän halunnut ottaa yhteyttä? Pohdin, olisinko itse halunnut olla yhteydessä hänen asemassaan. Olivatko he saaneet asiat käsiteltyä, eikä hänellä ollut tarvetta olla yhteydessä? Oliko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Hiljaisuus vaivasi ja ahdisti. Toivoin, pelkäsin ja odotin viestiä tai puhelua. 

Eräänä maanantaiaamuna viisi kuukautta yhteydenpidon katkaisusta puhelimeeni kilahti tekstiviesti minulle tuntemattomasta numerosta. Jo parista ensimmäisestä rivistä tajusin sen olevan Amandalta. Tipahdin lattialle. Kesti hetken, että pystyin lukea hänen viestinsä loppuun. Viesti oli lyhyt ja asiallinen, joten reaktioni ei johtunut sisällöstä. Olin samaan aikaan sekä järkyttynyt että helpottunut saatuani viestin häneltä. Olin odottanut ja pelännyt sitä jo 8-9 kuukauden ajan. Hän kysyi, kauan suhteemme oli kestänyt sekä monesti olimme harrastaneet seksiä ystäväni kanssa. Hän kirjoitti, että nämä tiedot auttaisivat heitä asian käsittelyssä. Olin niin poissa tolaltani viestin saatuani, etten pystynyt vastaamaan hänelle välittömästi. Minulla oli samalle päivälle aika terapiaan, joten päätin, etten vastaa ennen terapiakäyntiäni. Halusin keskustella asiasta ensin terapeuttini kanssa.

Terapeuttini ei suositellut vastaamaan. Olin tyrmistynyt. Totta helvetissä aioin vastata. Olenkin miettinyt, että jos terapeuttini käytti jotain käänteispsykologiaa, jotta varmasti vastaisin Amandalle, se onnistui hyvin. Kotiin palattuani aloin kirjoittaa vastausta. Naputin lyhyttä tekstiviestiäni monta tuntia. Vahvistin, että suhteemme oli kestänyt kaksi viikkoa. En vastannut kertojen määrään mitään, koska en halunnut valehdella mutten myöskään rikkoa lupaustani. Ystäväni oli käskenyt vastaamaan sekä itse väittänyt vaimolleen kertoja olleen vain kaksi. Pahoittelin hirveästi osuuttani tapahtuneisiin. Amanda kiitti minua vastauksestani. En vastannut hänelle enää mitään.

Minulle jäi ristiriitainen olo viestien vaihdosta. Olin helpottunut, että sain viimein pitkään odottamani viestin. Olin ihmeissäni, ettei hän haukkunut tai piikitellyt minua mitenkään, vaan kirjoitti asiansa kohteliaasti sekä kiitti minua vastauksestani. Lisäksi minusta tuntui kurjalta. Olin vastannut hänelle, mutta en kunnolla. Vastaukseni oli totta, mutta jätin paljon kertomatta. Minusta tuntui kuin olisin valehdellut hänelle, kun en vastannut kuin toiseen hänen kysymyksistään. Hän olisi ansainnut reilumman vastauksen, eikä pelkurimaista viestiäni. Toisaalta mietin, pitikö minun kertoa hänelle totuus, mikäli ystäväni ei ollut siihen kyennyt. Jäin rypemään itseinhossa. Lojaalina ja ystävästäni huolestuneena kaverina halusin kertoa ystävälleni hänen vaimonsa ottaneen minuun yhteyttä ja tunnustaa, että olin vastannut. Kirjoitin ystävälleni viestin. 

”Hei. Rikon lupaukseni nyt ja laitan sinulle viestin. Amanda varmaan kertoi, että otti eilen yhteyttä. Hän halusi varmistaa, että kertomasi on totta ja vaikutti olevan kiitollinen vastauksestani. Älä siis murehdi siitä. Toivon ihan tosissani, että saisitte asiat käsiteltyä ja sinä voisit hyvin. Pyydän ja toivon, että annat itsellesi anteeksi ja saisit mielenrauhan. Tiedän, että olet pohjimmiltasi kiltti ja hyvä ihminen etkä haluaisi satuttaa sinulle tärkeitä ihmisiä. Älä ainakaan minusta murehdi, olen antanut sinulle anteeksi jo ajat sitten. Kiitän sinua kaikesta avusta ja siitä, että olit ystäväni niin monta vuotta. Keskity nyt huolehtimaan itsestäsi ja selvittämään teidän välinne. Toivottavasti vielä jonain päivänä tavataan.”

Uskoin Amandan maininneen hänelle yhteydenotostaan. Uskoin myös, että ystäväni oli puhunut vaimolleen totta tai vähintään pysynyt aiemmin kertomassaan tarinassaan, jonka minä tiesin ja joka minun oli käsketty vahvistaa. Tarkoitin kaikkea, mitä viestiini kirjoitin. Ehken ollut todellisuudessa vielä pystynyt antaa hänelle anteeksi, koska en ollut pystynyt myöntämään itselleni hänen käyttäytyneen väärin minuakin kohtaan. Mutta en kantanut kaunaa häntä kohtaan missään vaiheessa. Minua harmitti hänelle aiemmin lähettämäni viesti, jossa olin kertonut omasta voinnistani ja masennukseni pahentumisesta. Olin huolissani, että hän murehtisi minun jaksamisestani. Yritin lohduttaa häntä, jottei hän kantaisi minusta huolta. En uskonut, että voisimme olla enää tekemisissä keskenämme, mutta toivoin, että joskus jossain voisimme vielä törmätä ja vaihtaa kuulumisia. Ystäväni ei vastannut.

Viestien vaihtoa ennen olin nähnyt Amandan vain paria päivää aiemmin. Ajoin hänen ohitseen viedessäni serkkuani kotiinsa. En olisi muuten tunnistanut naisen olevan Amanda, ellei hän olisi ollut juuri kävelemässä heidän autolleen koiransa kanssa. En ollut koskaan tavannut häntä, mutta olimme muutamia kertoja aiemmin ajaneet toisiamme vastaan. (Vilkuttelin hänelle joskus vuosia sitten, kun katsoin auton rekisterinumeroa ennen kuljettajaa.) Jos hän olisi tuolloin kävellyt minua vastaan ilman koiraa tai miestään, en olisi tajunnut sen olevan hän. Aloin jälleen epäillä mielenterveyttäni. Näinkö sittenkin harhoja tai saiko stressi minut kuvittelemaan nähneeni hänet? Vai oliko kyse taas sattumasta?

Aloin miettiä Amandan viestin ajankohtaa muutamaa päivää myöhemmin. Tapahtumista oli aikaa jo 8-9 kuukautta ja yhteydenpidon katkaisusta ystävääni viisi kuukautta. Miksi hän laittoi viestin vasta nyt? Eikö yli viidessä kuukaudessa olisi pitänyt saada selville, kauan suhteemme ystäväni kanssa oli kestänyt tai monesti hän oli käynyt luonani? Minusta tuntui, että asioiden selvittely heidän välillään ei ollut edennyt niin kuin olin toivonut. Amandan viesti ei saanut huolta ystävästäni laantumaan. Murehdin ystävääni ja hänen tilannettaan seuraavan 1-2 kuukauden ajan. Oma vointini notkahti jälleen huonompaan suuntaan, mutten kertonut siitä enää lääkärilleni. (Olin juuri pääsemässä takaisin kokoaikatyöhön.) Olin huolissani, että hänen vaimonsa saattaisi jättää hänet ja ystäväni tehdä sen seurauksena itselleen jotain. Sillä hän oli pelotellut minua monta kertaa. Lopulta stressi ja huoli kävivät liian suuriksi, joten laitoin hänelle uuden viestin. 

”Hei. Olen pahoillani viestistä, mutten keksi enää muutakaan. En halua satuttaa tai suututtaa teitä. Olen edelleen aivan rikki, koska menetin ainoan läheisen ja luotettavimman ystäväni. Minun on surtava yksin ja salaa. En voi puhua tästä kuin terapiassa, eikä terapeutti pysty auttaa tässä asiassa. Olen pystynyt käsittelemään ja hyväksymään tapahtuneet, mutta sinun menettämistä ystävänä en saa käsiteltyä. Muiden silmissä näytän olevan ok, mutta olen yhä tosi masentunut. Terapian ja lääkkeiden avulla selviän, mutta ne eivät poista ahdistusta ja yksinäisyyttä. Vointini ei ole sinun tai kenenkään muunkaan vika, et saa tuntea syyllisyyttä siitä! On liikaa pyydetty, mutta voisitko ja saisitko soittaa minulle? Amandan viestin jälkeen olen ollut huolissani sinusta. Jos edes tietäisin kuinka sinä voit, se helpottaisi oloani. Toivon sinun voivan paremmin. Ainakaan et ole yksin. En pyydä tätä hetken mielijohteesta, en tahdo pahoittaa kenenkään mieltä enkä varsinkaan tahdo saada sinua pois tolaltasi! Haluaisin kuulla, että sinulla menee paremmin. Ymmärrän kyllä jos et vastaa, mutta toivoisin kuulevani sinusta. Kunpa voisin korjata kaiken ja saada kaverini takaisin.”

Tajuan ja pystyn myöntämään näin jälkeenpäin, että olen valehdellut itselleni tätä viestiä kirjoittaessani. Varsinkin lauseiden ”Olen pystynyt käsittelemään ja hyväksymään tapahtuneet, mutta sinun menettämistä ystävänä en saa käsiteltyä.” ja ”Kunpa voisin korjata kaiken ja saada kaverini takaisin.” taustalla on itselleni valehtelua. Oli totta, että olin hyväksynyt sen, että minä ja ystäväni olimme yhdessä mokanneet. Ystäväni ei ollut pakottanut minua suhteeseen, joten tunsin myös täysin aiheellisesti syyllisyyttä. Nyanssit kahden viikon suhteestamme pystyin ymmärtämään ja käsittelemään vasta paljon myöhemmin.

En kuitenkaan ollut pystynyt käsittelemään ja hyväksymään ystäväni käytöstä minua kohtaan niiden neljän kuukauden aikana, joka suhteesta yhteydenpitomme katkaisuun meni. Keksin edelleen tekosyitä itseäni vastaan. Hänen epäluuloinen käytöksensä minua kohtaan, yhteydenpidon kontrollointi, uhkauksensa tehdä itselleen jotain yms. olivat edelleen mielessäni jollain tavalla minun vikani tai mielestäni ansaitsin tulla kohdelluksi kuten tulin. Halusin suojella häntä pahalta ololta, koska olin kuullut ja nähnyt kuinka syvästi hän katui tekojaan ja myös siksi, että pelkäsin hänen voivan satuttaa itseään. Sain edelleen uskoteltua itselleni olevani edes jollain tasolla syypää hänen käytökseensä. Jos uskalsinkin ajatella hänen tehneen väärin minua kohtaan, moitin välittömästi itseäni. Olen hirveä ihminen, kun saatan edes mielessäni syyttää toista ihmistä! Itsesyytösten keksiminen oli paljon helpompaa kuin toisen syyllisyyden myöntäminen. Tiedän nykyään, että marttyyrimäinen käytös on erittäin typerää ja väärin sekä itseä että muita kohtaan.

Kaikkia muita asioita viestissäni tarkoitin, vaikka näin jälkikäteen mietittynä olisin voinut ilmaista asiani paremminkin. Toivon kehittyneeni vuosien mittaan edes hieman paremmaksi kirjoittajaksi. Kaipasin häntä ystävänä ja olin pahasti poissa tolaltani menetyksen vuoksi. Olin todella yksinäinen sekä yksin omien huolieni ja suruni kanssa. Ystäväni ei vastannut tälläkään kertaa.

Murehdin viestin lähetettyäni asiaa vielä noin viikon ajan. Huoli ystävästäni ja oma syyllisyyteni suhteesta kalvoivat minua. Sitten koirani vointi romahti yllättäen. Se hädin tuskin jaksoi seistä, oksenteli eikä suostunut enää syömään. Koirani oli tuohon aikaan niitä harvoja asioita, jotka toivat minulle iloa ja lohtua. Asuin edelleen vanhempieni luona ja olin ollut vasta parin kuukauden ajan takaisin töissä kokoaikaisena. Koirallani on krooninen sairaus, jonka vuoksi olen joutunut käyttämään sitä usein eläinlääkärissä. Koirani voinnin heilahtelu oli jo normaalia, enkä siksi helposti säikähdä oireilusta. Nyt sen tilanne huolestutti minua. Soitin eläinlääkäriin ja sain ajan samalle aamulle. Stressikäyräni oli noussut tähtitieteellisiin lukemiin. Syyllisyyden, ystävästäni murehtimisen ja oman vointini lisäksi mieleeni hiipivä pelko koirani menettämisestä alkoivat yhdessä olla liikaa. Minulla oli epätoivoinen olo. Minusta tuntui, että minun oli pakko tehdä jotakin.

Ennen eläinlääkärille menoa laitoin Amandalle WhatsApp-viestin. Niin pahoin stressaantuneena en pystynyt miettimään, oliko viestin lähettäminen hyvä vai huono ajatus. Kerroin lyhyesti voinnistani (en maininnut koirastani mitään), huolestani ystäväni vointia kohtaan sekä lähettäneeni viestin ystävälleni noin viikkoa aiemmin. Kerroin olevani valmis puhumaan ja kirjoittamaan hänen kanssaan, jos hän haluaisi. Sujautin puhelimen laukkuuni ja menimme koirani kanssa eläinlääkäriin.

Olimme koirani kanssa eläinlääkärissä useamman tunnin, kun sitä hoidettiin. Koirallani epäiltiin olevan haimatulehdus. Huomasin vastaanottohuoneessa ollessani saaneeni vastauksen Amandalta. Muistaakseni silmäilin vastauksen. Päätin vastata hänelle, kunhan olisin päässyt koirani kanssa kotiin. Viimein pääsimme pois vastaanottohuoneesta. Kävelin aulaan maksamaan käyntimme. Koska koirallani oli vakuutus, meidän tuli jäädä noin kymmeneksi minuutiksi odottamaan korvauksen käsittelyä. Aulassa istui nainen. Kun kävelin hänen ohitseen, hän katsoi minua jotenkin erikoisesti. Mietin, kuka hän mahtoi olla. Hän ei näyttänyt tutulta, mutta hän katsoi minua kuin olisi tunnistanut minut. Kävin tiskillä ja jäimme koirani kanssa odottamaan korvauksen käsittelyä. Katsoin naista. Hän katsoi minua edelleen. Sitten hän kysyi: ”Oletko sinä [nimeni]?” Häkeltyneenä myönsin olevani. ”Amanda”, hän esitteli itsensä. Sanoin varmaankin jotain todella fiksua (kuten ”Ai”). Muistan, että minulla ei ollut koskaan ollut yhtä hölmistynyt olo kuin silloin. Istuimme aulassa 5-10 minuuttia odottaessamme pääsevämme maksamaan. Odottaessamme juttelimme. En muista, kumpi meistä aloitti keskustelun. Sanoin hänelle, että en voi kovin hyvin ja hän vastasi, että meistä ei taida kukaan voida kovin hyvin. Sovimme, että keskustelemme puhelimessa. Juttelimme koiristamme. Minulle selvisi, että heidän koiransa sairasti samaa sairautta kuin omakin koirani. Amanda oli todennäköisesti yhtä hölmistynyt kuin minä. Kumpikaan meistä ei odottanut tapaavansa toisiaan sinä päivänä eläinlääkärissä. Olin todella huojentunut, että tällä kertaa minun ei tarvinnut epäillä, olinko nähnyt harhoja tai kuvitellut tilanteen. Kävimme tästä keskustelua myös viesteissä. En koskaan tullut kysyneeksi häneltä, tunnistiko hän minut sinä päivänä, koska olin vain paria tuntia aiemmin laittanut hänelle WA-viestin (profiilikuvassani on kuva minusta ja koirastani) vai oliko hän etsinyt kuvani netistä.

Olimme sopineet puhuvamme puhelimessa seuraavana lauantaina. Jännitin puhelua etukäteen hirveästi. Jännitin myös, että unohtaisin asioita jännityksen vuoksi ja höpöttäisin hermostuksissani mitä sattuu. Amanda soitti minulle sovittuun aikaan. Puhuimme ensimmäiselläkin kerralla varmaan pari tuntia. Lupasin olla hänelle rehellinen, mutta en pystynyt siihen täysin. Jätin kertomatta edelleen asioita ja väitin kaiken olevan kerrottu. Kerroin ystäväni käyneen luonani noin viisi kertaa, joka oli totta kahden viikon ajalta. En kertonut kahden viikon suhteen päättymisen ja yhteydenpidon katkaisemisen välisestä ajasta. En maininnut ystäväni yhdestä myöhemmästä käynnistä luonani noin kuukautta myöhemmin. En myöskään kertonut hänen käytöksestään ennen suhdetta. Tunsin syyllisyyttä omasta osuudestani suhteesta. Siinä minä olin ollut toisena osapuolena, enkä olisi voinut kieltää sitä. Olin suostunut siihen. Muu olisi ollut sekä itselle että muille valehtelua. En pystynyt kertomaan sellaisista asioista, joista en olisi voinut ottaa syytä niskoilleni ystäväni sijaan tai jakaa sitä hänen kanssaan. Mielessäni pystyin tehdä itsestäni syntipukin liki mihin tahansa, mutta ääneen lausuttuna en kyennyt tekemään niin.

Amanda on ollut joka kerta asiallinen, kohtelias ja ystävällinen minua kohtaan. Hän ei ole kertaakaan haukkunut minua tai ollut ilkeä minulle. En tiennyt, millaista reaktiota petetyksi tulleelta puolisolta odotin, mutta en tällaista. En voi sanoa, että hän olisi mitenkään lämpimästi suhtautunut minuun, mutta hän kuunteli minua. Hänellä on suora tapa kysyä ja sanoa asioista, mutta senkin hän tekee asiallisesti, ei hyökkäävästi. Hän on monin tavoin erilainen kuin ystäväni. En ollut pystynyt muodostamaan Amandasta mielikuvaa ystäväni kertomusten perusteella. Oliko hän raivotar, hauras hiirulainen, jotain ihan muuta vai kaikkea tätä? Luulen, että odotin alitajuisesti ystäväni kaltaista käytöstä. Tiesin ainoastaan, että ystäväni piti Amandaa psyykkisesti vahvana ihmisenä. Huomasin heillä samanlaisia pieniä maneereja puhelimessa. (Tajusin nämä vasta jälkeenpäin.) Amandassa tuntui olevan jotain tuttua, vaikken häntä tuntenutkaan. Hänen rauhallinen ja asiallinen käytöksensä sekä pienet ystävästäni muistuttavat tavat tuntuivat lohdullisilta. Vaikka jännitin aivan hirveästi hänen kanssaan puhumista, minulla oli turvallinen olo. En pelännyt hänen huutavan tai yrittävän sivaltaa sanoillaan. Vaikken pystynyt kertoa kaikkea, hän kuunteli. Minulle oli todella tärkeää, että sain viimein puhua jollekulle. Terapeuttiani lukuun ottamatta en ollut puhunut tapahtuneista kenenkään muun kanssa.

Sain kuulla Amandalta, että ystäväni oli puhunut minusta ikäviä asioita. Pyysin, ettei hän täsmentäisi, mitä ystäväni oli sanonut. Sain tietää, että samalla kun itse olin ollut huolissani ystävästäni ja toivonut hänen saavan asioita selvitetyksi vaimonsa kanssa, hän oli vierittänyt syyt minun niskoilleni. Hän oli pysynyt väitteessään, että oli käynyt luonani vain kahdesti. Hän oli kuulemma tullut pyytämään minulta apua. (Tämän väitteen epäilen hänen ottaneen suoraan yhdestä minun viestistäni. Tarkoitin viestissäni sitä, kun hän tuli juttelemaan ensimmäisen kerran luokseni ja kysyi, mikä heidän parisuhteessaan on vikana. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten neuvonut häntä heidän kahden välisissä ongelmissa.) Muistaakseni sepitys meni niin, että ystäväni ja minä olimme yhden kerran harrastaneet seksiä molempien suostumuksesta. Toinen kerta oli tapahtunut siksi, koska minä olin kiristänyt ystävääni sillä, että kertoisin ensimmäisestä kerrasta hänen vaimolleen. Olin myös manipuloinut ystävääni. Ystäväni oli alun perin sanonut sekä minulle että vaimolleen, etten minä ollut syyllinen mihinkään. Ääni kellossa oli muuttunut ajan myötä. Lojaali ja reilu kaverini oli kiinnittänyt maalitaulun selkääni pelastaakseen oman nahkansa. Ystäväni oli saanut estettyä minun ja Amandan keskustelut väittäen molemmille, että olimme liian heikossa ja hauraassa kunnossa keskustellaksemme toistemme kanssa. Lopulta Amanda oli päättänyt ottaa minuun yhteyttä. Uskoin Amandaa, enkä ole epäillyt hänen kertomaansa missään vaiheessa. Vaikka olin syyttänyt itse itseäni tapahtuneista, minun syyllistäminen meni liian pitkälle. Koin jonkinlaisen herätyksen. Kirjoitin ystävälleni viestin.

”Hei. Kuten tiedät, juttelin Amandan kanssa. Otin yhteyttä häneen, koska olin huolissani sinusta, pahoillani hänen puolesta ja pelkäsin oman mielenterveyteni murentuvan lopullisesti – en kostaakseni tai yrittääkseni aiheuttaa avioeroa. Tein sen, mihin sinä et ole pystynyt eli kerroin totuuden. Se oli elämäni rankin keskustelu. En ole yllättynyt siitä, mitä hän kertoi minulle. En ole vihainen. Olen vain todella surullinen ja pettynyt sinuun. Vai uskotko todella minun manipuloineen ja kiristäneen sinua? Olet ollut täysin paskiainen minua ja Amandaa kohtaan, mutta välitän sinusta siitä huolimatta. Ehkä vihaat minua kaiken tämän jälkeen, mutta jokainen meistä ansaitsee mielenrauhan. Toivon, että Amanda antaa sinulle vielä mahdollisuuden. Älä haaskaa sitä. Ole rehellinen. Puhumattomuudella ja epärehellisyydellä et voita mitään. Mitä ikinä tapahtuukaan, käy juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Ehket halua kuulla minusta enää koskaan, mutta muista: voit aina pyytää minulta apua. Kaikesta huolimatta olet minulle tärkeä ja toivon sinulle pelkkää hyvää.”

Jälleen kerran ystäväni jätti vastaamatta. Viestittelimme Amandan kanssa (kirjoitin hänelle koko ajan pidempiä ja pidempiä viestejä) ja juttelimme puhelimessa toisenkin kerran. Amanda kysyi minulta, nauhoitanko puheluita. Ystäväni oli epäillyt minun tekevän niin, joten hän kysyi asiaa sen vuoksi. Olin kertonut minulla olevan edelleen minun ja ystäväni väliset viestit, joten ystäväni logiikan mukaisesti minun täytyi myös tallentaa puheluita. En ole koskaan tallentanut yhtään puhelua ja kerroin tämän Amandalle. (Tosin jossain vaiheessa olisi ehkä kannattanut, koska en muistanut usean tunnin puhelusta jälkikäteen paljoakaan.) Puheluiden tallentaminen jäi ystävälleni päähänpinttymäksi. Minusta on kaksi täysin eri asiaa pitää viestit tallessa kuin nauhoittaa puheluita. Minulla on varmuuskopiot kaikista viesteistäni (ei pelkästään ystäväni kanssa käymistä). Puhelimeni tekee sen automaattisesti. Olen aikoinani laittanut viestien varmuuskopioinnin päälle, jos puhelimeni esimerkiksi rikkoutuisi tai katoaisi. Puhelimeni on myös työvälineeni. Pystyn palauttamaan vanhasta puhelimestani liki kaiken uuteen varmuuskopioinnin avulla. Minusta tässä ei ole mitään erikoista, omituista tai epäilyttävää nykypäivänä.

Kertomalla ja puhumalla suhteesta sain tehtyä sovinnon itseni ja oman syyllisyyteni kanssa. Minä olin mokannut ja olin siitä vilpittömästi pahoillani. Tajusin, että minun piti saada myöntää syyllisyyteni Amandalle ja pyytää häneltä anteeksi. Jossain vaiheessa tietoiseen tajuntaani upposi myös, että en minä ollut pettänyt ketään. Terapeuttini auttoi minut ymmärtämään ja sisäistämään asian. Tekoni oli väärin ja loukkaavaa Amandaa kohtaan, mutta minä en ollut hänen puolisonsa tai kenenkään muunkaan. Asian tajuaminen ja mahdollisuus pyytää anteeksi saivat minut vapautumaan suhteen aiheuttamasta itseinhosta ja kuristavasta syyllisyydentunteesta.

Lupasin olla ottamatta enää yhteyttä. Tein niin joka kerta, koska pelkäsin suututtavani Amandan. Vaikka hän oli ystävällinen minua kohtaan, epäilin hänen halveksuvan minua ja haluavan mahdollisimman nopeasti eroon minusta. Tiesin yhteydenpitoni olevan hänelle muistutus pettämisestä, vaikkei hän aluksi sitä ääneen sanonutkaan. Vaikka ymmärrän asian, se sattuu itseenikin. Tuntuu kuin olisin saanut jonkin polttomerkin, jolla minut olisi leimattu toisen luokan kansalaiseksi.

Minua jäivät vaivaamaan uudet asiat. Olin valehdellut Amandalle, jonka vuoksi minussa oli uusi itseinhon möykky. En tuntenut häntä edelleenkään kuin yhden pikaisen tapaamisen, parin puhelun ja muutamien viestien perusteella, joten en ollut uskaltanut kertoa kaikkea. Minua inhotti, että en pystynyt tai uskaltanut kertoa hänelle kaikkea. Sätin itseäni. Lisäksi kuulemani ystäväni kertomuksesta satutti ja loukkasi minua. Hän oli valehdellut lisää vaimolleen ja syyttänyt minua, parasta kaveriaan. Vaikka hän oli käyttäytynyt törkeästi sekä minua että vaimoaan kohtaan, halusin antaa hänelle anteeksi ja toivoin hänen ottavan vastuun teoistaan. Ymmärsin hänen toimineen paniikin vallassa ja yrittäneen epätoivoisesti pelastaa avioliittoaan. Jäin kuitenkin apeana pohtimaan, ansaitsinko sittenkin ystäväni kohtelun, koska olinhan itsekin raukkamainen ja valehteleva pelkuri. 

🌷

Seuraava osa: 8. Kesäloma
Kaikki osat: Minun tarinani