Minun tarinani: 10. Vieras
Laitoin Amandalle viestin, jossa kerroin haluavani vielä puhua hänen kanssaan. Kirjoitin, että ystäväni reaktio viime kesänä oli saanut minut pois tolaltani ja etten pystynyt silloin kirjoittaa oikein muuta kuin että asiat oli käsitelty. Kerroin, että suhteen osalta ne olikin käsitelty, mutta minua vaivasi edelleen, mitä oli tapahtunut vuosien aikana. Ystäväni oli auttanut minua, mutta myös pahentanut oloani. En halunnut syytellä ystävääni, vaan ennemminkin todeta mitä vaikutuksia hänen käytöksellään oli. Kerroin, että asioiden työstäminen oli minulla edelleen kesken enkä olisi laittanut viestiä, ellei tämä olisi minulle tärkeää. Kerroin myös pohtineeni yhteydenottoa yli puoli vuotta.
Amanda vastasi viestiini. Hän oli valmis edelleen puhumaan kanssani. Halusin jutella hänen kanssaan kasvokkain. Ehdotin, että hän tulisi käymään luonani. Amanda suostui ja sovimme hänen tulevan seuraavana sunnuntaina. Hänen kanssaan asioista sopiminen oli ollut huomattavasti helpompaa kuin aikoinaan ystäväni kanssa. Minulla oli luottavainen olo, jos Amanda lupasi soittaa tai tulla tiettyyn aikaan. En uskonut hänen tekevän ohareita tai muuttavan suunnitelmia viime tipassa. Hänestä ei tarvinnut myöskään arvailla, lupasiko hän jotain vai ei. (Toisin oli ollut ystäväni kanssa hänen ”Katsellaan”-vastauksineen.) Olimme keskustelleet puhelimessa useita kertoja ja olin tavannut hänet kerran pikaisesti, mutta en voinut sanoa tuntevani häntä. Jouduin kertoa lähes vieraalle ihmiselle vaikeita ja kipeitä asioita meille molemmille tärkeästä ihmisestä, joten halusin tehdä sen kasvotusten. Minulla on edes hieman varmempi olo, jos voin nähdä toisen ihmisen reaktiot mikroilmeineen ja kehonasentoineen. Valehteleminen tai kertomatta jättäminen on paljon vaikeampaa, jos toinen ihminen näkee minut. Halusin, että myös Amandalla olisi varmempi olo minusta.
Sunnuntaina Amanda saapui sovittuun aikaan. Olin hermostunut ja jännittynyt, mutta samalla odotin keskustelua innoissani. Päästin Amandan sisään ja koirani tapansa mukaan ampaisi räksyttämään sisääntulijalle. (Koirani mielestä sekä tutut että vieraat ihmiset kuuluu haukkua.) Kun Amanda oli huolella haukuttu, menimme keskustelemaan olohuoneeseen. Istuin sohvan toisessa reunassa ja Amanda toisessa. Nykyinen sohvani on suurin piirtein yhtä iso kuin edellisen asuntoni puoli olohuonetta. Kummankaan ei tarvinnut istua vaivaannuttavan lähellä toisiaan. Koirani sen sijaan yllätti. Rodulle tyypilliseen tapaansa se suhtautuu vieraisiin ihmiseen yleensä varautuneesti. Nyt se hyppäsi Amandan syliin, nuoli hänen kasvonsa ja vaikutti välittömästi hyväksyneen uuden ihmisen kaverikseen. Koirani istuskeli useampaankin otteeseen Amandan vieressä tai sylissä vierailun aikana. Kerroin Amandalle, että koirani ei suhtaudu normaalisti vieraisiin ihmisiin tuolla tavoin. Luulen, että koirani aisti minusta, että en kokenut Amandaa uhkaavaksi. Ehkä tästä syystä koirani rentoutui välittömästi hänen seurassaan.
Olin kirjoittanut Amandalle kirjeen, jonka annoin hänelle luettavaksi. Ajattelin, etten muuten saisi sanotuksi hänelle kaikkia niitä asioita, jotka halusin sanoa. Kerroin kirjeessäni, että ystäväni viestin sisältö ei ollut saanut minua järkyttymään pahoin, mutta se ei pitänyt paikkansa. Yritin vakuuttaa sekä itselleni että Amandalle, että kestin ystäväni raivoa paremmin kuin oikeasti kestin. Ystäväni uhkaus (tietäisin, että hän saa tämän kyllä päättymään, jonka olin tulkinnut itsemurhalla uhkaukseksi) oli varsinkin järkyttänyt minua, koska sitä olin pelännyt koko ajan. Muuten olin kirjeessäni rehellinen.
Puhuimme Amandan kanssa useamman tunnin. Kuten aiemminkin puhuessamme, välillä pillahdin itkemään, välillä nauroin. Mikäli Amanda on epäillyt minun missään vaiheessa kärsivän epävakaasta persoonallisuushäiriöstä tai jostain muusta psyykkisestä häiriöstä, en moiti häntä. Hermostuneena, tai ahdistuneena reaktioni voi vaikuttaa epäsopivalta, sillä saatan nauraa. (Nauran myös vihaisena.) Pyrin juttelemaan normaalisti, mutta kun jokin ahdistusraja on ylitetty, nauran tai vitsailen. Minua saattaa ahdistaa aivan helvetin paljon, mutta vaikutan ulospäin hyväntuuliselta. Huumori on suojakuori, joka minulle on vuosien saatossa muodostunut. En tee sitä tarkoituksellisesti ja yritän puhua vakavasti, mutta en aina onnistu siinä. Tästä syystä minua huolestuttaa, että minua ei oteta tosissaan tai minun ajatellaan suhtautuvan vakaviin asioihin vähätellen. Kerroin tästä Amandalle. Lisäksi olen pillahtanut itkemään useita kertoja hänen kanssaan jutellessaan. Se ei ole itselleni normaalia. En yleensä itke toisten (varsinkaan vieraiden) ihmisten kuullen. Kivuliaiden tunteiden piilottaminen on myös suojakeino, jonka olen oppinut kantapään kautta. En usko Amandan ottaneen itkemistäni luottamuksen osoituksena häntä kohtaan, mutta sitä se oli. Luotin häneen niin paljon, että pystyin ilmaisemaan tunteitani hänen seurassaan. Hän oli melko etäinen ja eleetön – ainakin, jos häntä vertasi minun itkun ja naurun sekaiseen ilmaisuuni. Jos häntä suututti kertomani asiat, hän osasi piilottaa suuttumuksensa hyvin.
Keitin kahvia ja tarjosin piirakkaa, jonka olin tehnyt seuraavan päivän lounaaksi. Mietin jälkikäteen, että oli se aika absurdi tilanne. Ulkopuolisen silmin katsottuna petetyksi tullut puoliso ja salarakas keskustelivat rauhallisesti ja kahvittelivat yhdessä eräänä sunnuntaiaamuna jälkimmäisen kotona.
Sanoin Amandalle, että me kaksi käsittelemme tätä asiaa aika eri näkökulmista: Amandallehan kyse on ollut pettämisestä, mutta minulle pettäminen/suhde on ollut vain pieni osa koko tässä jutussa. Amanda toki halusi tietää ja ymmärtää asioita pettämiseen liittyen ja mahdollisesti näki minut miehensä salarakkaana, mutta minä en pysty omasta näkökulmastani katsomaan asiaa niin. Ymmärrän Amandan näkökulman täysin, enkä vähättele sitä lainkaan. Minulle kyse on ollut tärkeän ihmisen menetyksestä ja kyseisen henkilön minuun kohdistamasta kohtelusta. Tähän liittyi vain pienenä osana erittäin typerä mokaaminen, jonka seurauksena asiat ovat nyt näin pahasti solmussa. Minun puolestani suhteesta puhumisen olisi voinut työntää keskusteluista syrjään, sillä minun huono oloni ei liittynyt enää varsinaisesti siihen. Toki ystäväni käytös linkittyi lähes kaikessa kertomassani pettämiseen, mutta minä halusin käydä keskustelua eri näkökulmasta. Tämän vuoksi aioin alun perin kirjoittaa blogia pelkästään ystävän menettämisestä, enkä mainita lainkaan, mistä välirikkomme sai alkunsa.
Olen yrittänyt selittää Amandalle useampaankin kertaan, mikä ystäväni merkitys oli minulle, mutta en ole (omasta mielestäni) osannut tehdä sitä kunnolla. Olen kuulostanut todennäköisesti joka kerta epävarmalta selittelijältä, joka piilottelee tunteitaan ystävääni kohtaan. En tiennyt, kuinka kerrotaan jotain sellaista, mitä ei oikein itsekään ymmärrä. Vaikka puhuin ystävästäni kaverina, me emme olleet stereotyyppiset kaverukset. En ollut ystäväni salarakas. Ystäväni oli erittäin tärkeä minulle, mutta en edelleenkään kunnolla tiennyt, mihin ”kategoriaan” hänet luokittelisin. Oliko isoveli/isähahmo tarpeeksi kuvaava? Mitä sellainen tarkoitti oikeasti? Olen tuntenut koko ajan, että tunteeni ystävääni kohtaan eivät ole millään tavoin sosiaalisesti hyväksyttäviä, koska en osaa niitä kunnolla selittää tai koska ne eivät mene esimerkiksi sukulainen-, rakastaja- tai stereotyyppinen kaveri-kategorioihin. Hän ei ole sukulaiseni enkä halunnut olla yhdessä hänen kanssaan, joten kuinka hän voi olla minulle niin tärkeä? Pelkät ystäväthän eivät voi olla ihmisille näin tärkeitä. Minulla on ollut sellainen olo, että minun odotetaan sanovan olleeni korviani myöten rakastunut ystävääni, halunneeni olla hänen kanssaan yms. mitä kuuluu romanttiseen rakkauteen. Harkitsin jossain vaiheessa sanovani näin, jotta saisin tämän päätökseen, mutta onneksi en sanonut. Se ei olisi ollut totta, eikä sanottuna myöskään olisi parantanut oloani. Tunsin tekeväni väärin ystävääni kohtaan, koska en osannut määritellä edes itse itselleni häntä kohtaan tuntemiani tunteita. Olen useamman kerran sanonut Amandalle, että haluaisin saada välit ystävääni korjattua. Olen varmaan yhtä usein sanonut, että en voisi olla enää ystäväni kanssa tekemisissä. En tiedä, kuinka Amanda näkee sanomisteni ristiriidan ja haparoinnin. (Pitää sinua valehtelijana, sanoo päässäni kuuluva ääni, joka taitaa kuulua ystävälleni.) Olen toivonut useat kerrat, että tässä olisi ollut kyse pelkästä kolmiodraamasta selkeine tunteineen.
Amanda lähti muutaman tunnin jälkeen. Ystäväni oli ollut töissä ja tulossa pian kotiinsa. Amanda ei ollut etukäteen maininnut vierailustaan ystävälleni, mutta aikoi kertoa. Vaikka olimmekin keskustelleet Amandan kanssa tälläkin kerralla monta tuntia, olin edelleen lukossa joidenkin asioiden kohdalla. En pysty muistamaan stressaantuneena kaikkea, kun mieleni tyhjenee. Kysyin Amandalta ennen hänen lähtöään, saanko olla häneen vielä yhteydessä. Amanda vastasi, että voin ottaa vielä yhteyttä. Minua helpotti suunnattomasti kuulla se, koska se antoi minulle aikaa.
Tiesin jo aiemmasta kokemuksesta, että minulla tulisi mieleen lisää kerrottavaa, kun stressini laantuisi ja muistini alkaisi toimia. Halusin saada asian vihdoin ja viimein käsiteltyä, ajatukseni selkeiksi ja että voisin paremmin. Olin vastaillut sinne päin tai kiertänyt osan Amandan kysymyksistä. Halusin antaa hänelle rehellisiä vastauksia. Olin edelliselläkin kerralla kerrottuani ajeluista kirjoittanut viestin loppuun, että kaikki oli kerrottu. Kiireen, ahdistuksen, paniikin ja monen muun tunteen sekoittuessa yhteen olin jälleen yrittänyt saada kaikki osapuolet (itseni mukaan lukien) vakuuttuneeksi, että tämä olisi viimein ohi. Valitettavasti se, että vakuuttelin kaiken olevan kerrottu ei muuttanut sitä tosiasiaa, ettei kaikki ollut kerrottu. Jos Amanda olisi sanonut, etten saa enää ottaa yhteyttä, olisin saattanut mennä paniikkiin ja vakuutella iloisena ”Kyllähän tässä kaikki oli käsitelty!”. Tiedän, että on ollut minulta väärin sanoa niin joka kerta. Pystyn kuitenkin ymmärtämään, että stressi ja pelko ovat saaneet minut sanomaan niin. Olen tuntenut valtavaa painetta virheettömyyteen ja täydellisyyteen yhteydenpitokerroillani Amandan kanssa. Paineen alla kuitenkin unohtelen asioita ja kerron puolitotuuksia. Mokailuistani tai unohduksistani stressaantuneena mokailen ja unohtelen lisää. Olen ollut jokaisella yhteydenpitokerralla stressaantunut siitä, milloin minulle ilmoitetaan, että aikani on loppu.
🌷
Kirje ”Amandalle”
Seuraava osa: 11. Kylpyhuoneen lattialla
Kaikki osat: Minun tarinani