Minun tarinani: 16. Blogi

Huojentunut oloni karisi nopeasti ja tuttu ahdistus palasi. En enää muista, menikö siihen päiviä vai viikkoja. En ymmärtänyt, miksi olin tuntenut niin valtaisaa helpotusta ja nyt se oli ohi. Tunsin pettymystä ja epätoivoa. Eikö tämä ikinä lopu?!

Amanda oli vastannut hänelle lähettämääni viestiin. Olin tehnyt, kuten olin luvannut eli reagoinut hänen viesteihinsä peukuttamalla. Hän ei ollut kysynyt mitään, vaan vastannut joihinkin kohtiin. En ollut odottanut hänen kysyvän enää mitään. Ymmärrän näin jälkikäteen, että olin ystäväni kanssa puhuessani ja Amandalle viestiä kirjoittaessani sisimmässäni tiennyt, että jokin minua edelleen vaivasi. Olin painottanut, että minuun saisi olla yhteydessä. Toivoin edelleen jossain mieleni tiedostamattomassa sopukassa, että ystäväni ottaisi aktiivisen roolin asioiden selvittämiseen kanssani. En halunnut saada enää yhtään enempää uhkauksia lähestymiskielloista tai rikosilmoituksista.

Olin ollut pitkään huolissani, että ystäväni hankkisi minulle jonkin syytteen tai saisi leimattua minut julkisesti hulluksi. Hänen tuttavapiirinsä on paljon laajempi kuin omani. Pelkäsin hänen pystyvän olla itseäni vakuuttavampi, jos meidän kahden kertomuksia vertailtaisiin keskenään. Kokemukseni mukaan monilla ihmisillä on taipumusta pyrkiä etsimään syyllinen tapahtuneisiin ja halu jollain tavoin rangaista tätä. Tutun ihmisen kertomusta on mukavampi uskoa kuin sekopäiseksi leimatun vieraan ihmisen. En halunnut syyllisen leimaa meistä kenellekään. Olin halunnut selvittää asiat ja meidän kaikkien voivan hyvin kaiken tapahtuneen jälkeenkin.

Jatkoin päiväkirjan kirjoittamista noin kuukausi tapahtumien jälkeen. Olin kirjoittanut viimeksi kolme kuukautta aiemmin. Kirjoittamalla koetin jälleen jäsennellä ajatuksiani ja tunteitani. Taisin olla joinain päivinä todella syvissä vesissä – ainakin päiväkirjani perusteella. Muistan toivoneeni joinain iltoina nukkumaan käydessäni, kunpa en aamulla enää heräisi. Näin olin synkeänä ajatellut aikaisempienkin masennusjaksojeni aikana. En kuitenkaan edes harkinnut tekeväni itselleni mitään.

⚜️

16.8.

”Olen niin väsynyt yrittämään. Kesäloma loppui ja en jaksaisi tehdä oikein töitäkään. Kaikki tuntuu niin turhanpäiväiseltä. Millään ei ole oikein mitään merkitystä. Toivon, että en elä kovinkaan kauaa enää, sillä en jaksa tätä yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja merkityksettömyyttä.”

26.8.

”Töihin palattuani päivät ovat olleet yhtä vuoristorataa. Välillä uskon, että huijaan vain itseäni ja muita, sillä minähän voin ihan hyvin. Monta päivää saatan olla iloinen ja pirteä. Kunnes koittaa aallonpohja. Muistaakseni eilinen oli aika kamala päivä. Itkin, pää ei toiminut ja olisin vain halunnut nukkua. Työnteosta ei meinannut tulla mitään. En jaksanut yrittää kuulostaa pirteältä puhelimessa [kollegani] kanssa puhuessani.

Tänään on ollut melko turta olo. En ole ahdistunut, mutta ei tunnu oikein miltään. Olen lähes jatkuvasti väsynyt. Pihaprojektit tuovat sentään iloa.”

⚜️

Kirjoitin harvakseltaan. En ollut varma, oliko kirjoittamisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Purin pahaa oloani kirjoittamalla, mutta samalla minulle tuli uudestaan kamala olo. Tiesin, että minun piti jollain tavalla saada käsiteltyä tapahtuneet. Sain syksyn mittaan kerrottua terapeutilleni lisää tapahtuneista. Pari kertaa kuukaudessa puhuminen ei kuitenkaan ollut riittävä määrä asioiden käsittelyyn. Tunsin edelleen olevani todella yksin.

Olen ymmärtänyt, että minulla on (ollut) valtaisa tarve puhua jollekulle. Puhuminen olisi traumaattisen kriisin koettua erittäin tärkeää, jotta asian saisi käsiteltyä. En uskaltanut puhua muille kuin terapeutilleni. Ja olinhan luvannut ystävälleni, että vaikenen tapahtuneista. Olin yrittänyt rauhoitella häntä, sillä huoleni hänestä ei ollut haihtunut mihinkään.

Ystäväni oli sanonut, ettei hänellä ollut muita ihmisiä kuin Amanda, jolle puhua. Minullakaan ei ollut muita kuin Amanda, mutten voinut ottaa häneen yhteyttä. Olin luvannut, etten tekisi enää niin. En uskonut, että Amanda haluaisi kuulla minusta enää. Olisin kuitenkin halunnut kertoa hänelle, etten voinut vieläkään hyvin. Hänelle puhuminen oli helpottanut oloani. Olin kertonut hänelle sellaisiakin asioita, joita en ollut tainnut kertoa edes ystävälleni. On ehkä vinksahtanutta, mutta luotan Amandaan erittäin paljon. Pidän hänestä hänen itsensä vuoksi – en siksi, että hän on ystäväni läheinen tai ns. saavuttamattomissa oleva henkilö minulle. On kuin kohtalon ivaa, että hänestä tuli minulle tärkeä.

⚜️

11.9.

”Tapasin Amandan tänä iltana metsässä. Hän taisi olla puhelimessa, mutta nosti kättään puhelustaan huolimatta. Toivoin, että voisin vaihtaa edes muutaman sanan hänen kanssaan. Paluumatkalla kohtasimme uudestaan. Hän jäi seisomaan polun viereen koiran kanssa ja sanoi, ettei hän tiedä minne piiloutuisi. Hän tarkoitti varmasti sitä, etteivät koirat alkaisi äristä toisilleen, mutta se kuulosti kuin hän haluaisi piiloutua minulta. Kysyin, syökö hänen koiransa omani. Amanda kertoi, että se saattaa tulla liian innokkaasti luokse ja kysyi, osaako koirani pitää puolensa. Vastasin myöntävästi. Annoin koiralleni luvan mennä lähemmäksi. Amandan koira oli hetken paikallaan,  mutta sitten nykäisi ja alkoi haukkua koiralleni. Tämän seurauksena myös koirani rupesi rähisemään. Amanda totesi ’ymmärrät varmaan’ ja käveli pois sanomatta enää mitään. Olin hölmistynyt, enkä osannut sanoa edes ’moikka’. Minulle tuli tunne, että hän halusi minusta nopeasti eroon. Pidättelin itkua koko loppulenkin ajan.” (Tekstiä muokattu ymmärrettävämpään muotoon.)

⚜️

Kohtaamisen seurauksena olin surkeana. On toki mahdollista, että hänen käytöksensä sillä hetkellä ei johtunut millään tavoin minusta. En tiennyt syytä, joten tunsin tulleeni sivuutetuksi. Jos syy johtui minusta, pystyin ymmärtämään häntä. Eihän hän ollut minulle mitään velkaa. Ei hänen tarvinnut välittää minun voinnistani tai olla minulle millään tavoin tukena. Hän olisi saanut kävellä minusta ohi edes vilkaisematta minua. Se, että ymmärsin asian, ei estänyt minua tuntemasta niin kuin tunsin. En ollut vihainen tai katkera. Olin pohjattoman surullinen. Minua ahdisti pitkään kävellä sen paikan ohi, jossa olin kohdannut Amandan.

Syksyn tullen jaksamiseni heikkeni entisestään. Tapahtuneet pyörivät mielessäni myös öisin, sillä näin painajaisia ja ahdistavia unia. Olin nähnyt painajaisia kausittain siitä asti, kun ystäväni oli alkanut puhua voivansa tehdä itselleen jotain. Monissa painajaisissani ystäväni oli kuollut ja minä olin syyllinen siihen. Suurinta osaa unistani en (onneksi) enää muistanut aamulla herättyäni. Kerran näin unta, että Amanda murtui itkemään vuosia myöhemmin minut nähtyäni, koska olin edelleen samassa tilanteessa. Heräsin unesta itkien. 

Aloin olla jatkuvasti väsynyt ja mielialani oli useammin synkkä. Tiesin oireilun pahenevan kaamosmasennuksen /-uupumuksen vuoksi. Yritin sinnitellä. Kun työssä jaksamisen kanssa alkoi olla vaikeuksia (enemmän kuin oli ollut loppukesästä), varasin ajan työterveyteen. Valmistauduin henkisesti, että minut laitettaisiin verikokeisiin väsymyksen vuoksi. Minulta oli tutkittu opiskeluajoista lähtien, olisiko syynä väsymykseeni jokin fyysinen vaiva (hemoglobiini, ferritiini, kilpirauhanen jne.). Tällä kertaa minua ei passitettu verikokeisiin. Olin käynyt edellisenäkin syksynä työterveydessä valittamassa väsymystä ja silloin olin verikokeiden jälkeen päätynyt työpsykologin vastaanotolle. Hänen kanssaan ei löytynyt yhteistä säveltä ja sovimme, että etsin itse itselleni terapeutin. En kertonut psykologille väsymykseni taustatekijöistä. Vaikken uskonut työterveydestä olevan nytkään suuremmin apua väsymykseeni, halusin keskustella työssä jaksamisestani oman työterveyslääkärini kanssa. Sairasteluiden vuoksi aikani siirtyi pari kuukautta eteenpäin. Olin loppuvuoden aikana yksittäisiä päiviä tai osan työpäivästä poissa töistä uupumukseni vuoksi. En halunnut jäädä uudelleen sairauslomalle ystävääni liittyvän huono oloni vuoksi.

Tulin jossain vaiheessa syksyä lopputulemaan, että helpotuksen tunteeni oli johtunut siitä, että olin saanut käsiteltyä suhde- ja pettämisasian loppuun Amandan kanssa. Olin saanut siihen liittyvät asiat kerrottua hänelle ja tuntenut oloni vapautuneeksi, koska minulla ei ollut enää salattavaa. Jos kevään aikaiset tapahtumat minun ja ystäväni välillä sekä Amandan loukkaaminen olisivat olleet ainoat minua vaivanneet asiat, en olisi uskonut olleeni enää masentunut ja ahdistunut. Ystäväni kevään aikaiset itsetuhopuheet sekä minun pelotteluni ja kontrolloimiseni pystyin näkemään sen aikaisten tapahtumien valossa: Hänkin oli ollut todella stressaantunut ja paniikissa sekä erittäin todennäköisesti masentunut. Sen sijaan en pystynyt sulattamaan, että hän oli mustamaalannut minua vaimolleen, väittänyt halunneensa minusta eroon ystävyytemme aikana, yrittänyt estää minua ja vaimoaan selvittämästä asioita keskenämme sekä solvannut ja pelotellut minua näiden parin vuoden aikana. Hän syytti minua muun muassa heidän elämänsä pilaamisesta yhteydenottojeni vuoksi, mutta ei tuntuvasti itse nähnyt, että hän pahensi minun vointiani ja masennustani käytöksellään. Omalla käytöksellään hän pitkitti ja vaikeutti asioiden käsittelyä. Vaikka hänen reaktionsa olivat hirveitä, hän olisi voinut rauhoituttuaan pahoitella käytöstään. Anteeksipyyntö ei olisi tehnyt hänen kamalasta käytöksestään yhtään hyväksyttävämpää, mutta sillä olisi ollut merkittävä vaikutus minun hyvinvointiini. 

En voi tietenkään olla varma toisten ihmisten puolesta, mutta blondin logiikalla maalaisjärjellä ajateltuna vaikeatkin asiat olisi parasta puhua läpi ja selvittää kunnolla. Itse asiassa vaikeiden asioiden kohdalla selvittämisen tärkeys mielestäni korostuu. Ystäväni selviytymistapa vaikeissa tilanteissa vaikuttaisi olevan raivoaminen ja pään työntäminen pensaaseen. Jääräpäisyytensä vuoksi hänen on vaikeaa myöntää olleensa väärässä tai tehneensä väärin. Luulen, että hän olettaa muiden käyttävän tilannetta heti hyväkseen, jos hän osoittaa haavoittuvuuden tai heikkouden merkkejä. Ymmärrän, että vieraiden ihmisten kohdalla on hyvä olla hieman varautunut. Kärsin itsekin luottamuspulasta toisten ihmisten hyväntahtoisuutta ja vilpittömyyttä kohtaan omien menneisyyden kokemusteni vuoksi. Tunsin hänet tarpeeksi hyvin. Tiesin, että hän on herkkä ja epäluuloinen sekä mistä hänen käytöksensä kumpusi. Siksi yritin olla niin lempeä ja ymmärtäväinen häntä kohtaan kuin pystyin. Olin toivonut hänen oivaltavan, että minä ja hänen vaimonsa emme olleet häntä vastaan, vaikka hän olikin käyttäytynyt väärin meitä molempia kohtaan. Kaksi hänestä välittävää ihmistä yritti saada asioita selvitettyä hänen kanssaan. Vastuunkannon sijaan hän päätti heittäytyä väärinymmärretyn ja kaltoinkohdellun uhrin asemaan, jolle ei mielestään jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ärhäkästi puolustaa itseään ja perhettään.

Loka-marraskuussa minulla välähti. Voisin kirjoittaa kokemuksistani anonyymisti blogissa! Tunsin valtaisaa helpotuksen tunnetta, sillä olin viimein keksinyt jonkin tavan, jolla voisin puhua kokemuksistani. Vaikka olin kirjoittanut päiväkirjaa, en ollut tuntenut siitä olleen tarpeeksi apua. Päiväkirja oli vain itseäni varten. Kukaan ei voinut nähdä tai tietää tunteistani ja ajatuksistani, jos kirjoitin niistä vain itselleni. Olin kirjoittanut päiväkirjaani viime ajat lähes ainoastaan, kuinka surkeaa kaikki oli. Uskoin, että blogiin kirjoittamalla työstäisin ajatuksiani pidemmälle, koska joku muukin saattaisi lukea raapustuksiani. Pohdiskelin asiaa lisää ja kerroin siitä sitten terapeutilleni. Hän kannusti minua bloggaamaan.

Yksi mutta blogin kirjoittamisessa oli. Pitäisikö minun kertoa blogista Amandalle ja ystävälleni? En pystynyt kuvitella, että ystäväni löytäisi vahingossakaan blogini. Amandasta en ollut varma. En tiennyt, lukiko hän blogeja. Mietin asiaa. Itsestäni tuntuisi kurjalta, jos löytäisin joskus tällaisen blogin, mutta josta en olisi tiennyt etukäteen mitään. Tulin siihen tulokseen, että minun tuli kertoa Amandalle. Sattuman (tuon edesvastuuttoman mulkeron) varaan en aikonut jättää enää yhtään mitään. Mielestäni Amandalla ja ystävälläni oli oikeus lukea heitä koskevia kirjoituksiani, mikäli he niin halusivat tehdä. En aikonut kirjoittaa mitään sellaista, mitä he eivät voisi lukea.

Ajatus yhteydenotosta mietitytti. Uskoin, että Amanda ymmärtäisi, miksi kertoisin hänelle asiasta. En uskonut, että hän hermostuisi blogista. Olin hänen suhteensa luottavaisin mielin. Ystäväni mahdollinen reaktio huolestutti. En ollut varma, olisiko ystävälleni parhaaksi kertoa vai olla kertomatta blogista. Päätin, että kysyisin asiasta Amandalta. Luottaisin hänen arvioonsa ja päätökseensä.

Marraskuun puolivälissä laitoin viestin Amandalle. Halusin kertoa asiasta etukäteen, enkä vasta sitten, kun olisin perustanut blogin. Tarkoitukseni oli alkaa kirjoittaa mahdollisimman pian. Olin viestiä lähettäessäni varma, että en tulisi kirjoittamaan muusta kuin ystävän menetyksestä ja siihen liittyvistä tunteista. Siinä vaiheessa kirjoittaminen edes anonyyminä pettämiseen liittyvistä asioista tuntui mahdottomalta ajatukselta. Olin käsitellyt ne asiat Amandan kanssa, joten en uskonut niistä kirjoittamiselle olevan tarvetta.

”Hei. Koska en saanut kunnolla puhuttua ystäväni kanssa ja se vaivaa minua edelleen, aion käsitellä asiaa anonyymisti blogissa. En osaa täydellisesti tiivistää ideaani, mutta karkeasti muotoiltuna aikomukseni on kirjoittaa siitä millaista on itselle tärkeän ihmisen menettäminen välien katkaisun vuoksi, millaista on jäädä yksin ilman tukea, miltä hänen käytöksensä minua kohtaan on tuntunut sekä kuinka ja miksi tämä on vaikuttanut minuun näin. Minun on käsiteltävä sekin, ettei ystäväni halua selvittää asioita kanssani, joten kirjoitan siitäkin. Välirikon syystä eli niistä kevään tapahtumista en aio kirjoittaa mitään. Ne asiat olen saanut käsiteltyä sinun kanssasi.

Kerroin blogiajatuksestani terapeutilleni ja hän kannusti minua siihen. En tiedä vielä, aloitanko kirjoittamisen ensi viikolla, ensi kuussa vai ensi vuonna (kamppailen edelleen uupumuksen ja työssä jaksamisenkin kanssa). Haluan kirjoittaa blogia, koska minulla ei ole ystäviä tai sellaisia läheisiä, joille voisin tästä puhua. Tämä kaikki on satuttanut minua syvemmältä, mitä olen tainnut edes ymmärtää. Ehkä joku voisi samaistua ajatuksiini ja saisin vertaistuen / toisen ihmisen ajatusten kautta apua tilanteeseeni. Tai ehkä pelkkä kirjoittaminen auttaa. 

Kunnioitan kaikkien yksityisyyttä. Kaiken blogiin kirjoittamani aion kirjoittaa siten, että kukaan ei pysty yhdistää sitä meihin. En kirjoita loukkaavasti kenestäkään tai mustamaalaa ketään. Kirjoittamani asiat tulisivat olemaan sellaisia, joista olisin halunnut keskustella ystäväni kanssa ja joista olisin toivonut hänen ymmärtävän minun näkökulmani.

Minulla on kaksi kysymystä:
1. Olisiko mielestäsi ystävälleni parempi kertoa vai jättää kertomatta, että aion kirjoittaa blogia?
2. Haluatko sinä linkin blogiini, kun saan sen perustettua? Koska aihe on tällainen ja jokin kirjoittamani asia voi koskea myös sinua, minusta on reilua että saat halutessasi lukea kirjoittamani.

Ystäväni kohdalla kysyn siksi mielipidettäsi, koska en ole varma, saisinko hänet pelkästään suuttumaan ja ahdistumaan kertomalla tästä vai pystyisikö hän arvostamaan sitä, että kerron asiasta hänelle. Hän saa tietysti lukea kirjoitukseni ja voisin hänen aloitteestaan puhua hänen kanssaan, mutta sitä varten en ole blogia tekemässä. En usko enää ystäväni puhuvan asioita läpi kanssani enkä jaksa enää pyytää sitä häneltä.

Halusin kertoa tämän, sillä muuten minusta tuntuisi kuin toimisin selkänne takana. Muuta asiaa minulla ei ollut. Jos et vastaa, se on ok.”

Amanda vastasi minulle. Hän ei ollut varma, olisiko parempi vaihtoehto kertoa vai olla kertomatta ystävälleni. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hän tulisi ennemmin tai myöhemmin kertomaan tälle asiasta. Pyysin häntä ilmoittamaan, mikäli hän aikoisi mainita ystävälleni blogista ennen kuin saisin sen perustettua ja sinne mitään kirjoitettua. Hieman myöhemmin Amanda ilmoitti, että hän tulisi kertomaan yhteydenotostani ystävälleni todennäköisesti muutaman päivän sisään. Hän ei halunnut salata yhteydenottoani mieheltään. Ymmärsin häntä. Ei ollut hänen vikansa, että olin laittanut hänelle viestin. 

Sovimme, että kerron itse ystävälleni blogista. Minulla ei ollut varsinaisesti halua keskustella hänen kanssaan, vaan aioin pelkästään kertoa asiani. Laitoin hänelle viestin. Kerroin, että minulla olisi asiaa ja kysyin, haluaako hän kuulla sen viestillä vai puhelimitse. Henkisesti valmistauduin hänen soittavan minulle ja olevan vihainen. Mietin siis valmiiksi, mitä sanoisin hänelle ja sitten päättäisin puhelun. Ystäväni vastasi kysyen, mitä asiaa minulla oli (tai niin tulkitsin ”mitä vittua nyt taas”). Otaksuin hänen parista viestistään, ettei hän aikonut soittaa minulle ja voisin kertoa asiani viestitse. Olin helpottunut, ettei minun tarvitsisi puhua hänen kanssaan. Kirjoitin seuraavasti:

”Aion kirjoittaa blogia, jossa mm. käsittelen ne asiat, jotka sinun kanssasi ovat jääneet puhumatta, miltä sinun aurinkoinen asenteesi on tuntunut ja millaista on jäädä yksin tilanteeseen ilman tukiverkostoa. Kirjoitan kaikesta anonyymina eli myöskään teitä ei voi tekstin perusteella tunnistaa. Kerroin tästä Amandalle ja kysyin häneltä, pitäisikö sinulle kertoa. Hän ei tiennyt, olisiko sinun parempi tietää vai olla tietämättä, mutta hän olisi joka tapauksessa itse kertonut sinulle, jos minä en olisi voinut. Amanda saa lukea kaiken ja blogini ei koske välirikon syytä. Viittaan sinuun tekstissä ystävänä, sillä se minulla on edelleen loppuun käsittelemättä. Sinäkin saat lukea kirjoitukseni, koska sinuun ne liittyvät, mutta en usko sinun tekevän niin. Halusin kuitenkin kertoa, että tulen käsittelemään asiaa blogissa enkä toimia selkänne takana. Ei ollut muuta asiaa.”

Välitin kirjoittamani viestit Amandalle. Totesin, että toivottavasti ystäväni ei saanut sydänkohtausta, koska ei enää vastannut. En odottanut ystävältäni vastausta. Lupasin, että laitan Amandalle hänen pyytämänsä linkin, kunhan saisin blogiini kirjoitettua jotain. Amanda peukutti viestini ja oletin asian olevan kunnossa.

Sitten ystäväni soitti.

🌷

Seuraava osa: 17. Korona
Kaikki osat: Minun tarinani