Minun tarinani: 17. Korona

”Hei. Ystäväni varmaan kertoi, että puhuimme eilen puhelimessa. En uskonut hänen enää soittavan, saati keskustelevan kanssani – siksi laitoin sen hänelle kirjoittamani viestin sinulle. Huudot olin henkisesti valmistautunut ottamaan vastaan, en sitä että oikeasti puhuisin hänen kanssaan. Luulin, että hän suuttuisi siitä blogiasiasta, mutta ei hän siitä sanonut oikeastaan mitään.

En muista eilisestä puhelusta tällä hetkellä paljoakaan – toivottavasti ystäväni muistaa paremmin. Taisin suurimman osan siitä kolmesta tunnista itkeä, koska jouduin repimään kipeät haavat auki. En arvannut, että minuun koskee noin paljon. Keskustelumme oli varmaan kuin jumiin jäänyt levy eli jauhoimme samoja asioita moneen kertaan. Olisin oikeastaan toivonut, että sinä olisit kuullut keskustelumme. Olin niin väsynyt ja poissa tolaltani, että en osannut ilmaista tai kysyä kaikkea, mitä olisin halunnut. Kaikki mitä puhuimme, liittyi ystävyyteemme. Ystäväni ei suostunut vastaamaan joihinkin kysymyksiin, koska hän oli sitä mieltä, että hänet vain väärinymmärretään, vaikka asia koski pelkkää ystävyyttä.

Yritin ehdottaa, että puhuisimme vielä uudestaan, kun molemmat olisivat ehtineet miettiä tätä keskustelua. Aion joka tapauksessa käsitellä asioita blogissa, mutta huomasin kyllä, että ystäväni kanssa minun pitäisi voida puhua. Minua ahdistaa mm. se, että hän epäilee minun yrittävän kostaa hänelle. Hän oli myös sitä mieltä, että minä olen käyttänyt sinua koston välineenä. Hän on epäillyt minun olleen laskelmoiva psykopaatti, joka valehtelee yksinäisyydestään. Sen kuuleminen sattuu, koska tämä yksin selviäminen ja eri apukeinojen etsiminen tilanteessani on todella rankkaa. Keskustelumme taisi olla ajoittain myös aika synkkää…

En valitettavasti pysty kirjoittamaan nyt ajatuksiani kovin selvästi ja tästä puuttuu paljon, mitä haluaisin sanoa. Viime yö oli hirveä, sillä itkin aivan hysteerisesti pitkälle yli puolen yön. Kaiken kruunasi se, että sairastuin koronaan – oireet alkoivat aamulla. Olen tosi väsynyt tähän kaikkeen. Minulla oli tarkoitus vain kertoa siitä blogiasiasta teille, ei muuta. Mutta kuitenkin ystäväni onnistuu tämän kaiken jälkeen yllättämään ja hänen kanssaan saa puhuttua. Olin vain täysin valmistautumaton tuollaiseen puheluun. Haluaisin kysyä ja kertoa sinulle vielä asioita, koska olet ainoa, jonka kanssa olen voinut kunnolla puhua. Sano kuitenkin, jos sinä et halua keskustella kanssani. Stressaan nimittäin sitäkin ihan hirveästi, että kuormitan sinua. Voinko palata asiaan, kun minulla jokin päivä ei ole näin surkea olo?”

Olimme puhuneet ystäväni kanssa edellisenä iltana noin kolmen tunnin ajan. Siitä suurimman osan olin itkenyt. En muistanut keskustelusta seuraavana päivänä paljoakaan Amandalle viestiä kirjoittaessani, enkä muista siitä edelleenkään kuin pätkiä sieltä täältä. Epäilen, että tämän kertainen amnesia johtui siitä, etten pystynyt kunnolla keskittymään puheluun huonovointisuuteni vuoksi. En tiennyt ennen aamua sairastuneeni koronaan.

Ystäväni oli puhelun alussa odotusteni mukaisesti vihainen. Muistan, että hän kirosi jopa hänen mittapuullaan hirveästi. Hän ei haukkunut minua, kuten oli viesteissään tehnyt, vaan purki ärtymystään kiroilemalla. Pystyin kuuntelemaan hänen mesoamisensa tyynenä ja odotin, että hän rauhoittuisi. Olin valmistautunut hänen ärtymykseensä ja valmis kertomaan perustelut siihen, miksi aioin kirjoittaa blogia. Hän ei kuitenkaan ollut kiinnostunut blogista, eikä halunnut puhua siitä. Se vaikutti olevan hänelle yhdentekevä asia. Olin luullut hänen suuttuvan tai säikähtävän sitä, että kirjoittaisin hänestä nettiin. Hänhän oli käskenyt minun olla hiljaa ja nyt aioin kertoa asioista ns. julkisesti. Siksi minua hämmästytti, ettei blogi vaikuttanut liikuttavan häntä.

Hän meuhkasi, eikö tämä ikinä lopu. Hän oli kaiketi olettanut, että yhteydenottoni tarkoitus oli ollut yrittää jatkaa asioiden selvittämistä heidän kanssaan. Sanoin hänelle, että se ei ollut ollut tarkoitukseni, vaan olin ottanut yhteyttä, sillä en halunnut toimia heidän selkänsä takana. Hän jatkoi ja sanoi, että nyt hän kuuntelee minua. Saisin puhua tai kysyä nyt kaiken, mitä halusin. Hän sanoi, että puhutaan nyt niin kauan kuin tarvitsee. Muistan naurahtaneeni hänelle, että puhumme koko yön, jos kaikki pitää saada nyt kerrotuksi ja kysytyksi. Hän ärähti, ettei hänellä olisi aikaa puhua koko yötä, sillä hän oli menossa aamulla töihin. En olisi koko yötä jaksanut puhuakaan, vaan yritin saada hänet ymmärtämään, että meillä olisi liian paljon puhuttavaa yhden puhelun aikana läpikäytäväksi. Hän rauhoittui hetken päästä ja puhui huutamatta puhelun loppuun saakka.

Ajattelin, että yritän päästä helpolla, enkä enää turhaan hakkaa päätäni seinään hänen vuokseen. Kerroin noin kahden minuutin tiivistelmän samoista asioista, joista olimme puhuneet viime kerrallakin. En ollut valmistautunut keskustelemaan hänen kanssaan, koska en ollut uskonut hänen haluavan puhua. Olin valmistautunut perustelemaan blogini kirjoittamisesta hänelle ja se ei häntä kiinnostanut. Myönsin, että toki olisin mieluummin selvittänyt asiat kunnolla hänen kanssaan kuin alkanut kaiken tämän jälkeen kirjoittamaan tapahtuneista julkisesti – vaikkakin anonyymina. Ajatus omien asioiden kertomisesta tuntui edelleen epämiellyttävältä, vaikka en tekisikään sitä omalla nimelläni.

Ystäväni ei luovuttanut. Hän aikoi kuunnella minua ja halusi tämän olevan viimeinen kerta, kun puhuisimme. Vaikka hän sanoi kuuntelevansa, hän ei vaikuttanut olevan vastaanottavaisella tuulella. En muista kunnolla, kuinka puhelumme eteni. Sen muistan, että puhelun alkuvaiheessa hän esitti kolme teoriaansa minusta. Ensimmäisen teorian mukaan olin laskelmoiva psykopaatti ja toisen sekä kolmannen mukaan taisin tehdä tätä koston vuoksi ja/tai olin jollain tavalla tärähtänyt. Vaikken noita kahta jälkimmäistä enää muistakaan, syy oli joka tapauksessa minussa. Hän ei nähnyt tai myöntänyt omassa toiminnassaan mitään väärää. Hän tuohtui heti, kun tunsi, että häntä osoitettiin sormella. En tiennyt, kuinka asioita olisi saanut puhuttua siten, ettei hän olisi hermostunut ja tuntenut häntä kohtaan hyökättävän. Sanoin monta kertaa tämän sekä edellisen puhelumme aikana ymmärtäväni, miksi hän oli toiminut siten kuin oli. Yritin saada hänet ymmärtämään, etten ollut  haastamassa riitaa.

Hän oli jälleen sitä mieltä, että valehtelin olevani yksinäinen. Sen kuuleminen sattui, koska olen kamppaillut yksinäisyyden tunteen kanssa teini-iästä asti. Olin luullut hänen uskovan edellisen puhelumme aikana, että minä en ollut koskaan valehdellut hänelle yksinäisyyden tunteestani. Hän oli ollut minulle ainoa läheinen ystävä. Paras kaverini. Ilmeisesti hänen on ollut vaikeaa ymmärtää, että yksinäisyyttä voi tuntea, vaikka viihtyisi itsekseen, kävisi harrastuksissa, olisi ihmisiä ympärillä, ja olisi koulutettu, työssäkäyvä ja sosiaalisilta taidoiltaan ”normaali” ihminen. (’Normaali’ on lavea käsite, mutta paremman puutteessa käytän tässä sitä.) Yksinäisyyttä kokevat muutkin kuin nuoret ja vanhukset, joiden yksinäisyydestä nykypäivänä puhutaan. Mielenterveyden keskusliiton sivulla Eroon yksinäisyydestä on mielestäni kirjoitettu kuvaavasti yksinäisyydestä.

Mainitsin jossain vaiheessa hänen kamalat viestinsä, joissa hän oli solvannut ja kirjoittanut minua satuttavia asioita. Puhuin ’kamalista viesteistä’. Hän tuhahti, että eivät ne mitään kamalia olleet. Hänen kykynsä vähätellä ja mitätöidä asiaa, josta hän voisi saada kunnianloukkaussyytteen, tuntui pöyristyttävältä.

Ystäväni tivasi, nauhoitanko puhelun. Sillä kertaa olisi varmaan kannattanut, koska unohdin suurimman osan keskustelusta. Ehdotin hänelle, että voisimme puhua kasvotusten, jos hän oli niin huolissaan puheluiden nauhoittamisesta. Hän vastasi, ettei hän luottanut minuun – saattaisin olla piilottanut mikin vaatteideni alle. Hän syytti minua siitäkin, että olin tehnyt yhteydenottoni laskelmoidusti, jotta saisin satutettua heitä mahdollisimman paljon. Tammikuu, heinäkuu, touko-kesäkuu, heinäkuu, marraskuu. Ehkä ystäväni näki näissä ajankohdissa jonkin logiikan, joka minulle ei ole selvinnyt. En tiedä, milloin olisin voinut hänen mielestään olla yhteydessä, jottei hän olisi syyttänyt minua laskelmoinnista. Hänen vainoharhaiselta vaikuttava inttämisensä sekä ärsytti että kävi sääliksi.

Tunsin, että ystäväni painosti minut puhumaan. Itkeä pillitin ja kerroin hänelle, kuinka pahalta minusta oli tuntunut. Hän teki niin kuin oli luvannut ja kuunteli minua – ainakin näennäisesti. Minulla oli hirveä olo. Pääni tuntui kamalalta ja ajattelin sen johtuvan itkemisestä. Noin tunnin keskusteltuamme ystäväni sanoi minulle, jos vetäisin hetken henkeä. En tiedä, kävinkö häntä sääliksi, ottiko hänelle koville kuunnella minua vai halusiko hän jostain muusta syystä pitää taukoa. 

Hän soitti hetken päästä uudestaan. Olin hautautunut sohvalle peiton alle ja niiskutin edelleen. Pääni tuntui koko ajan pahemmalta ja selkääni särki. Epäilin olleeni liian pitkään huonossa asennossa sohvalla ja että se kostautui selkäsärkynä. Jatkoimme puheluamme. Muistan, että puhuimme samoista asioista uudestaan ja uudestaan. Hän ei ymmärtänyt tai suostunut ymmärtämään perustelujani tai nähnyt edelleenkään ”vikaa” muissa kuin minussa. Sen hän myönsi, että hänen olisi pitänyt puhua kanssani jo aiemmin. En ole varma, tarkoittiko se oikeasti sitä, että hänen olisi mielestään pitänyt huutaa minut hiljaiseksi jo paljon aiemmin. En tuntenut saavani keskustelustamme paljoakaan irti, mutta täysin epätoivoista se ei kuitenkaan ollut. Muutamista asioista taisimme puhua yhteisymmärryksessäkin.

Sain hänet vastaamaan joihinkin asioihin ilman, että hän oli heti puolustuskannalla. Odotus ystävyydestämme oli esimerkiksi tällainen aihe. Hän kieltäytyi jossain vaiheessa puhumasta asiasta enempää. Hän ärähti, että hänet taas väärinymmärretään. Minulla jäi siitä osasta keskustelua sellainen olo, että me emme puhuneet mistään kielletystä. Ymmärsin, että hän pelkäsi vaimonsa pitävän asiaa jollain tavalla kiellettynä tai sopimattomana ystävien kesken. Minua harmittaa, etten muista sitä osaa keskustelusta kunnolla. Se oli tärkeä asia, josta puhuimme. Siinä kyse taisi olla siitä, mitä me molemmat olimme toivoneet läheiseltä ystävältä. Siinä ei ollut minun mielestäni kyse mistään, mikä olisi minun silmissäni pettämistä tai millään muullakaan tavoin väärin. Minusta tuntui, ettei hänkään pohjimmiltaan kokenut ystävyytemme olleen väärin, vaan oli pelännyt vaimonsa tulkitsevan ystävyytemme olevan kiellettyä. Amanda oli sanonut minulle aiemmin, että minun ja hänen miehensä välinen ystävyys olisi ollut hänelle ok, jos se olisi ollut pelkkää ystävyyttä. En jaksa uskoa, että Amanda olisi valehdellut minulle tästä(kään) asiasta. 

Sanoin haluavani olla vielä yhteydessä Amandaan. Tähän sain ystävältäni ”luvan”. Puhuimme myös siitä, että saatan törmätä Amandaan lenkkeillessä tai jossain muuallakin. Ystäväni kielsi meitä puhumasta enää koskaan näistä asioista, jos kohtaisimme missä tahansa Amandan kanssa. Koirat, sää ja muut neutraalit aiheet olivat ”sallittujen” listalla.

Pyysin, että jatkaisimme puheluamme jokin toinen päivä. Kerroin, etten ollut valmistautunut tähän ja että minulla oli huono olo. Pääni ei pelannut väsymyksen, itkemisen ja päänsäryn vuoksi. Aivoni vetivät lukkoon, koska jouduin puhumaan vaikeista asioista yllättäen. Selkäni lisäksi muitakin lihaksiani alkoi särkeä. Ystäväni kuitenkin halusi, että asiat puhuttaisiin nyt. Hän ei halunnut palata asiaan myöhemmin. Yritin jatkaa ja pinnistellä, mutta keskustelun jatkaminen tuntui turhalta. Sain hänet suostumaan, että lähettäisin hänelle joku päivä viestin, kun jaksaisin miettiä. En jaksanut neuvotella hänen kanssaan jatkosta yhtään sen enempää.

Puhelun jälkeen minulla oli hirveä olo. Olin joutunut repimään kipeitä haavoja auki ilman, että olin osannut valmistautua siihen. Vaikka ystäväni oli kuunnellut, en tuntenut hänen ymmärtäneen tai sisäistäneen kertomaani. Keskustelu oli tuntunut turhauttavalta. Miksi hän oli kuunnellut, jos ei kuitenkaan kuunnellut? Siltä se oli tuntunut. Itkin pitkälle yli puolen yön. Pääni tuntui hirveältä. Lihaksiani särki ja tärisin kuin horkassa. Vaikka sain rauhoituttua, en pystynyt nukahtamaan säryn ja tärinän vuoksi. Minua palelsi ja kietouduin peiton alle. Aamuyön pikkutunneilla nukahdin viimein.

Aamulla herätessäni minulla oli edelleen kamala olo. Sen verran pääni toimi, että aloin epäillä oloni johtuvan jostain muustakin kuin edellisiltaisesta puhelusta. Tein koronatestin ja se näytti kahta viivaa. Lihassärkyni ja osa huonosta olostani oli johtunutkin alkavasta koronasta. (Tajusin myöhemmin oireiden alkaneen jo edellisiltana, vaikka Amandan viestiin kirjoitinkin niiden alkaneen vasta aamulla.) Ilmoitin työnantajalleni arpaonnen osuneen minuun. Olin siihen asti onnistunut välttämään tartunnan. Olin noin viikon ajan sairauslomalla koronan vuoksi.

Kirjoitin Amandalle viestin, sillä halusin hänen tietävän, että olimme keskustelleet ystäväni kanssa. En tiennyt, oliko ystäväni kertonut asiasta. Jaksoin hädin tuskin muodostaa järkevältä kuulostavia lauseita, mutta pakotin itseni kirjoittamaan viestin. Halusin selvittää asiat heidän kanssaan, mutta minusta ei ollut keskustelemaan tässä taudissa.

Amanda vastasi minulle. Hän kirjoitti, että saisin laittaa hänelle viestin, kun jaksaisin. Hän vaikutti uskovan, että olin sairas, enkä jaksanut käydä asioita läpi nyt. Minua kuitenkin stressasi, että he joutuivat odottamaan minua sairastumiseni vuoksi. Amanda kertoi kehottaneensa ystävääni soittamaan ja kuuntelemaan minua. Hän kirjoitti, että halusi tälle päätöksen ja etteivät yhteydenottoni hänellekään olleet olleet helppoja. Minä olin hänelle muistutus häntä satuttaneesta asiasta. Sen lukeminen sattui ja sai minut ahdistumaan entistä pahemmin, vaikka olin tiennytkin sen. Hän sai tuntea niin kuin tunsi. Ymmärsin Amandan suhtautumisen minuun, mutta se ei estänyt minuun sattumasta. Minulle tärkeät ihmiset halusivat minusta eroon.

Makasin kaksi päivää sohvalla. Elin kyseiset päivät omenamehulla, salmiakilla ja särkylääkkeillä. Minulla ei ollut ruokahalua. En jaksanut kävelyttää koiraani, joten sukulaiseni käyttivät koiran pari kertaa lenkillä. Tuntui urheilusuoritukselta nousta sohvalta ja kävellä ovelle päästääkseni koira pihalle ja takaisin sisälle. Aivoni olivat valuneet nenän kautta ulos. Siinä olotilassa ei ollut kykenevä käymään pitkiä ja vaikeita keskusteluja. En jaksanut ajatella puhelua ystäväni kanssa ja unohdin ehkä senkin vuoksi paljon keskustelusta. Amandan lähettämä viesti sen sijaan pyöri mielessäni.

Pahimmat koronaoireeni helpottivat parin päivän jälkeen. Sitten sain migreenin. Tämä tuli todennäköisesti jälkijunassa koronan vuoksi. Halusin päästää Amandan odottamasta yhteydenottoani ja kysyin, voisinko soittaa hänelle. Stressasin sitä, että hän joutui edelleen olla tekemisissä kanssani. Tunsin, että riippumatta siitä mitä tein tai sanoin, olin hänelle pelkkä muistutus pettämisestä, eikä hän nähnyt minua minään muuna. Ajattelin surkeimpina hetkinäni pelkän olemassaoloni olevan loukkaus häntä kohtaan. Amanda oli varmasti tarkoittanut hyvää kehottaessaan ystävääni puhumaan asiat selviksi kanssani, mutta se tuntui hieman siltä kuin hän olisi usuttanut ystäväni kimppuuni. Hän oli irtisanoutunut minun ja ystäväni välienselvittelystä ja todennut, että saisimme hoitaa asiamme keskenämme. En tiedä, eikö Amanda ymmärtänyt, kuinka pahoin ystäväni edelleen satutti minua kahden kesken puhuessamme vai eikö hän välittänyt.

Amanda oli kysynyt joka kerta jotain pettämiseen tai suhteeseen liittyvää. Hän ei ollut vakuuttunut siitäkään, oliko suhde kestänyt sen ajan, mitä hänelle oli kerrottu. En voinut huutaa hänelle, että minä en ollut tehnyt mitään väärää ennen sitä yhtä tiettyä ja hänelle jo moneen kertaan kertomaani ajanjaksoa. Hän perusteli omaa epäluuloaan sillä, että hänellä oli paha luottamusongelma. Varmasti oli, mutta mitä minä olisin voinut enää tehdä paremmin? 

Olin kysynyt häneltä kerran, mitä minun pitäisi hänen mielestään tehdä. Hän oli ehdottanut, että yrittäisin ajatella ystäväni vain yhtenä ihmisenä muiden joukossa. Sehän tarkoitti ”Lopetat vain välittämästä”. Mutta ei se onnistunut. Ei se onnistunut enää hänenkään kohdallaan. En ollut valinnut välittäväni heistä kummastakaan. Kuinka itselle tärkeistä ihmisistä lakataan välittämästä? Sitä en ole tähän päivään mennessä keksinyt. Jos olisin voinut valita, en olisi halunnut välittää Amandasta tai enää ystävästänikään. Mutta välitin edelleen heistä molemmista. Toivoin, etten välittäisi enää koskaan kenestäkään.

Puhuin Amandan kanssa illalla noin tunnin ajan. Toistin hänelle, että tämänkertaisen yhteydenottoni tarkoitus ei ollut ollut saada puhua ystäväni kanssa. Olin valmistautunut puheluun ja kirjoittanut itselleni muistiinpanot asioista, jotka halusin sanoa Amandalle. Koronan ja migreenin vuoksi pääni tuntui olevan pelkkää höttöä, enkä luottanut vähääkään omaan muistiini. Muistiinpanoihini olin hahmotellut tapahtumaketjun keväästä parin päivän takaiseen puheluun ystäväni kanssa. Olin kirjoittanut ”Lankakerä aukesi toisesta päästä, mutta toisesta sitä vedettiin yhä pahemmin solmuun”. Siltä minusta oli tuntunut parin viime vuoden aikana. Muistiinpanoissani luki myös ”Haluan ja tarvitsen sitä, että tunnen tulevani kohdatuksi ja ymmärretyksi. Että joku oikeasti kuuntelisi, kuinka paha olo minulla on.” Olin kirjoittanut, että aioin kirjoittaa blogia ja käsitellä siellä omia kipeitä asioitani, joista en ollut voinut puhua salassapitosopimuksen (kuten itse sitä olen kutsunut) vuoksi.

Yritin koko puhelun ajan pysyä iloisen kuuloisena. Pari kertaa ääneni särkyi ja olin vähällä pillahtaa itkemään. Näin kävi sanoessani, että tuntisin edelleen syyllisyyttä siitä, jos he eroaisivat. En halunnut heidän edelleenkään eroavan, vaan saavan asiat keskenään selvitetyiksi.

Kerroin, että ystäväni oli luvannut minun saavan laittaa hänelle yhden viestin. Aioin miettiä tarkasti, mitä hänelle kirjoittaisin. Lupasin Amandalle laittavani linkin blogiini, kunhan saisin kirjoitettua sinne jotakin. Jos hän lukisi sitä, se olisi minulle ok. Olinhan luvannut kirjoittaa pelkästä ystävyyden näkökulmasta.

Puhelun lopussa hän totesi hyväntahtoisen kuuloisena, että eihän paha oloni voisi enää kauaa kestää. Vastasin hänelle iloisen kuuloisena, että ei varmastikaan. Todellisuudessa purin hammasta, jottei ääneni särkyisi. Ehkä olinkin onnistunut pitämään hänet pimennossa, ja hän ei tosiaan ymmärtänyt, kuinka syvästi tämä kaikki oli minuun vaikuttanut. Ymmärsin, että hän oli hankalassa asemassa ja ehkä joutui tarkoituksellisesti käyttäytymään kylmästi minua kohtaan. Hän oli ystävällinen koko puhelun ajan, enkä tuntenut hänen sanovan mitään ilkeilläkseen tai tahallaan satuttaakseen. Ymmärsin vasta kirjoitusprosessini loppuvaiheessa, miksi Amandan käytös oli sattunut minuun niin kovasti. Lopetimme keskustelumme hyvässä hengessä. Pillahdin itkemään puhelun päätyttyä.

🌷

Seuraava osa: 18. Suuttumus
Kaikki osat: Minun tarinani