Minun tarinani: 18. Suuttumus

Olin lykännyt viestin lähettämistä ystävälleni ensin koronan ja sitten melkein koko työviikon kestäneen työmatkani vuoksi. Olin tarkoituksellisesti yrittänyt olla miettimättä ystävääni liittyviä asioita ennen työmatkaani. Hotellissa iltaisin pohdin, olisiko vielä jokin keino saada asiat selvitettyä ystäväni kanssa. Keksin eräänä iltana, että voisin blogin sijaan kirjoittaa kirjeen ystävälleni. Kirjoittaminenhan oli itselleni helpoin tapa ilmaista itseäni. Etuna olisi myös se, ettei hän voisi keskeyttää minua. Voisin muotoilla ajatukseni rauhassa paperille. Pohdiskelin, että kirjeen lukeminen voisi olla myös ystävälleni helpoin keino käydä asiaa läpi. Se antaisi hänellekin aikaa käsitellä kertomaani. Pidin ajatustani toteutuskelpoisena ja meille molemmille sopivana. Laitoin hänelle lauantaina – kaksi viikkoa puhelumme jälkeen – viestin.

”Olin koronassa ja sitten työmatkoilla, joten saat viestin vasta nyt. Päätin että tulen kirjoittamaan sinulle kirjeen, jossa kerron mieltäni painavat asiat, joista olen halunnut kertoa sinulle. Toivon sinun lukevan kirjeeni ajatuksella ja useammin kuin kerran. Sen jälkeen haluaisin vielä puhua kanssasi kertomastani. Näin saisin muotoiltua ajatukseni paremmin ja sinä voisit pohtia kertomaani ajan kanssa. Tämä olisi meille molemmille helpompi tapa kuin asioiden käsittely suoraan puhelimessa. Suostutko ottamaan kirjeen vastaan ja lukemaan sen? Kirjoitan sen joka tapauksessa, mutten anna sitä väkisin. Minäkin olen tosi uupunut ja haluaisin päästä tästä eteenpäin. Sinä päätät, selvitetäänkö tämä kaikkia helpottavaan päätökseen vai ei. Amandakin toivoi, että asia saataisiin viimein käsiteltyä. Vastaa kun ehdit. Yt. [nimeni]”

Seuraavana perjantai-iltana laitoin ystävälleni uuden viestin. Aloin olla kiukkuinen, sillä olin jälleen yrittänyt muotoilla asiani niin hyvin kuin osasin. Olin käyttänyt aikaa pohtiakseni, mikä olisi myös ystäväni kannalta hyvä ratkaisu. Kiukkuni lisäksi minuun oli hiipinyt huoli hänestä hänen vastaamattomuutensa vuoksi. Mitä jos hän ei vastannutkaan siksi, että jotain oli tapahtunut? Minua ärsytti, että olin huolissani hänestä. Pidin epätodennäköisenä, että hän olisi juuri tällä aikavälillä joutunut onnettomuuteen tai jotain muuta vakavaa olisi tapahtunut.

”Pitääkö olla huolissaan vai ärtynyt, koska et vastannut? Kysyn Amandalta, onko sinulla kaikki ok, jos et vastaa 24 tunnin kuluessa. Viikossa ehtii vastaamaan, ellei jotain ole sattunut. Minuakin alkaa viimein suututtaa. Tähän mennessä olen ollut vain surullinen ja ahdistunut. – – Olet sen verran minulle velkaa, että selvität tämän loppuun kanssani, koska olen suostunut ’vaitiolovelvollisuuteen’. Minulla on sinulle vielä paljonkin sanottavaa ja sitä vihaisemmaksi tulen, mitä enemmän kirjoitan. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni, lopetat pelkurimaisen käytöksesi ja alat ottaa vastuuta.”

Ystäväni vastasi minulle reilua tuntia myöhemmin. Hän kysyi, miksi hän vastaisi. Hän oli luvannut minulle, että saisin laittaa hänelle yhden viestin, mutta hän ei ollut luvannut palata asiaan millään tavoin. Hän kirjoitti, että oli antanut minulle mahdollisuuden kysyä ja selvittää asioita viime kerralla puhuessamme. Hänellä ei ollut enää mitään käsiteltävää ja heidän puolestaan asia oli loppuunkäsitelty. Lisäksi hän laittoi hetkeä myöhemmin toisen viestin, jossa kirjoitti, että jos haluan lähteä asiasta huutelemaan ympäri kyliä, minun tulisi kertoa hänelle päivämäärä ja kellonaika, jotta voisimme mennä yhdessä kertomaan meidän molempien versiot. ”Tulee totuudenmukainen tarina, eikä vain sinun versio”, hän päätti viestinsä.

Viestin luettuani minulla kuohahti. Olin todella vihainen hänen käytöksensä vuoksi. Mitä helvetin hyötyä yhdestä viestistä oli, jos hän ei ollut aikonut reagoida siihen mitenkään?! Minua suututti, ettei hän piitannut edes siitä, että olin ollut sairas. Vaikken kuolemaa ollut tehnytkään, korona oli ottanut koville. En ollut jaksanut puhua.

Jouduin esittämään yli puolen tunnin ajan rauhallista, sillä isäni tuli käymään luonani. Kun isäni lähti, vastasin ystävälleni. Vastasin hänelle ensiksi hänen ”miksi vastaisin” -kysymykseensä. Kerroin olleeni pois tolaltani edellisen puhelun aikana (jos hän ei ollut sitä silloin huomannut), en muistanut puhelusta paljoakaan (todennäköisesti yllätyksen ja koronan vuoksi), enkä ollut saanut valmistautua siihen mitenkään (kts. edellinen). Siitä puhelusta ei ollut ollut minulle apua. Hän oli saanut revittyä haavat auki ja jälleen syyllistänyt minua. En ollut vakuuttunut, liekö hän oli edes yrittänyt ymmärtää. Halusin käydä hänen kanssaan dialogia (pyrkimys molemminpuoliseen ymmärrykseen), enkä väitellä tai riidellä hänen kanssaan.

Vihaisena naputin lisää viestejä. Painotin jälleen, että minä en halunnut kostaa hänelle. Kirjoitin kylläkin keksineeni, mitä olisin tehnyt. En suutuspäissäni kuitenkaan kirjoittanut, mikä tämä kostoni olisi ollut. Vaikka olin asiaa miettinyt, minulla ei ollut missään vaiheessa minkäänlaisia aikomuksia tai halua kostaa hänelle oikeasti. Pelkkä hölmö kuviteltu kosto, jolla olisin saanut näpäytettyä häntä, riitti. Minua oli suututtanut pitkään hänen vainoharhainen jankkaamisensa raskaudesta. Olin miettinyt, että olisin lähettänyt hänelle isänpäiväkortin. Tämän pahempaan en kyennyt edes ajatustasolla. Tai no, mielikuva hänestä torilla häpeäpaalussa lohdutti toisinaan.

Kirjoitin, että olin harkinnut vakavissani siskolleni kertomista, mutta en luot(t)a(nut) sisareeni tarpeeksi. (Siskoni on minulle tärkeä, mutta salaisuuksien pitäminen on hänelle vaikeaa.) Kirjoitin ystäväni hirveistä viesteistä, että ne osoittivat hänen olevan pelkuri. Olin kertonut hänelle ja Amandalle, että olin yksin ja rikki kaiken tapahtuneen vuoksi ja sitten hän kehtasi hyökätä kimppuuni aivan järkyttävillä viesteillä ja syytöksillä. Minua raivostutti, että hän syytti minua lapselliseksi ja psykopaatiksi, mutta itse käyttäytyi täysin vastuuttomasti uhkaillen, pelotellen ja vähätellen minua. 

Kirjoitin, että sekä Amanda että minä tiesimme hänen olevan herkkä. Hän yritti piilottaa herkän puolensa aggressiivisen käytöksensä alle. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli ollut henkistä väkivaltaa. Kaikesta huolimatta olin yrittänyt auttaa häntä ja pitää hänen puoliaan. Kiitokseksi sain häneltä kamalaa kohtelua ja syytöksiä siitä, että minä olin toiminut koko ajan väärin.

Yritin soittaa hänelle kerran, mutta hän ei vastannut. Halusin hänen vastaavan. Olisin halunnut huutaa hänelle. Viesteistäni kuulsi varmasti, että olin vihainen. Vaikken olekaan ylpeä viesteistäni, en kirjoittanut sellaista, mikä minua suuremmin kaduttaisi. Onneksi hän ei vastannut, niin en tullut sanoneeksi puhelimessa mitään, mitä olisin jälkeenpäin joutunut katumaan. Itseni tuntien en olisi häntä paskiaista ja ääliötä pahemmaksi haukkunut. Ne tosin olin kertonut jo viesteissäni. Pahoin pelkään, että minulla ei olisi pokka pitänyt, jos olisin kertonut hänelle puhelimessa suunnittelemastani ”julmasta kostosta”. Ystäväni olisi saanut jälleen yhden syyn lisää syyttää minua psykopaatiksi, kun olisin ensin vihaisena huudettuani purskahtanut nauramaan. Olen huono olemaan vihainen…

Kuuden viestin sekä yhden soittoyrityksen jälkeen tajusin, että minun pitäisi rauhoittua. Niinpä laitoin hänelle viimeisen viestin: ”PS Olen tosi vihainen tällä hetkellä.”

Mietin hetken ja laitoin vielä yhden viestin: ”PPS Kysyn huomenna Amandalta oletko sinä ok.”

Vaikka olinkin polttanut päreeni, huoli ystävästäni ei laantunut. Minua ärsytti, etten pystynyt olla välittämättä hänestä ja hänen voinnistaan. ”Saatanan paskiainen”, jupisin illan itsekseni.

Seuraavana aamuna minua suututti edelleen. Minua huolestutti ystäväni vointi. (Ja sekös ärsytti lisää.) Serkkuni oli tulossa viikonlopuksi luokseni. Minua alkoi hirvittää, että kertoisin suutuspäissäni kaiken hänelle. En edelleenkään halunnut enkä uskaltanut kertoa asioista kenellekään pahan luottamuspulani vuoksi. Mietin ärtyneenä ja puolipaniikissa, mitä vaihtoehtoja minulla olisi. Tulin lopputulemaan, että pienin paha olisi kirjoittaa tuntemuksistani Amandalle.

”Hei. Onhan se ääliö ex-ystäväni kunnossa? Hän ei vastannut enää viesteihini eikä puheluuni. Suutuin hänelle ja olin TOSI vihainen eilisiltana. Tukahdutettu viha kaikkien tuntemiemme vuosien ajalta purkautui viimein. Olisin halunnut huutaa hänelle eilen, mutta hän ei vastannut. Ehkä hyvä niin, niin minua ei kaduta nyt. Minulla on kuitenkin erittäin hyvät syyt olla hänelle vihainen.

Olen pahoillani siitä, että kirjoitan tämän viestin sinulle. Minä haluaisin voida puhua jonkun kanssa ja kertoa, kuinka pahalta minusta tuntuu ja miksi, kertoa millainen pelkuri ystäväni on sekä purkaa kiukkuni jotenkin rakentavasti. Tiedän, että sinä et ole oikea henkilö. Yritän saada rauhoitettua itseni tämän viestin kirjoittamisella, jotten huuda tätä kaikkea kohta serkulleni.”

Amanda vastasi, että kaikki on hyvin. Peukutin vastaukseksi. Sitten serkkuni saapui. Vietimme viikonloppua kahdestaan, enkä puhunut hänelle sanaakaan edellisiltaisesta tai aiemmista tapahtumista. Muistan serkkuni kysyneen minulta karkkihyllyllä, oliko minulla kaikki hyvin. Olin mättänyt pussin täyteen irtokarkkia. Vastasin hänelle totuudenmukaisesti ”ei”. En muista, mitä hän vastasi, mutta kai siinä rahtunen myötätuntoa oli. Hän ei kysynyt minulta enempää. Olin vastannut hänelle naureskellen. Yritin olla viikonlopun ajan miettimättä koko tapahtumasarjaa.

Serkkuni kanssa viettämäni viikonloppu ei ollut laannuttanut kiukkuani. Kävin tiistaina terapiassa. En muista enää, mitä sillä kertaa puhuimme terapeuttini kanssa, mutta Amandalle lähettämästäni viestistä päätellen olen tuntenut puhuneeni avoimesti.

Pohdin tiistai-illan ajan asioita. Olin edelleen kiukkuinen. Myöhemmin illalla päätin, että minun täytyisi kirjoittaa kaikista ystävääni liittyvistä asioista, jotta saisin asiat käsitellyksi. Pelkkä ystävyydestä kirjoittaminen rajaisi liikaa pois oleellisia asioita. Ajattelin Amandaa. Olin kertonut hänelle pääkohdat tapahtumista, enkä enää ollut salannut häneltä tarkoituksellisesti mitään. En kuitenkaan halunnut hänen joutuvan lukemaan tarkemmin asioista, joilla ystäväni oli minua satuttanut. Tämän pidemmälle en miettinyt asioita, vaan laitoin hänelle hetken mielijohteesta seuraavan viestin.

”Suuttumiseni ystävälleni sai minut viimein myöntämään viimeisetkin asiat, joita olen vältellyt tai kieltänyt itseäni muistamasta. Pystyin viimein puhumaan terapiassa asioista täysin avoimesti ja kertomaan kaiken. Luulen, että minun oli tarpeen suuttua ystävälleni.

En jaa sinulle linkkiä blogiini. En voi laittaa sinulle linkkiä saatesanoilla ’älä lue omaksi parhaaksesi’ – malttaisitko olla lukematta? Minun on käsiteltävä myös sellaisia asioita, joista en halua muistuttaa sinua tai mistä en halua sinun lukevan yksityiskohtia. Ystäväni käytöstä minua kohtaan ei voi käsitellä pelkän ystävyyden näkökulmasta. Jättäisin muuten ison osan asioista käsittelemättä.

Se on varmaa, että kaikkien yksityisyys pysyy salassa. Nämä ovat meille jokaiselle henkilökohtaisia ja kipeitä asioita, joten kenenkään ei tarvitse tietää näiden liittyvän meihin.

Kirjoitin tämän sinulle, jottet ihmettele, miksi linkkiä ei koskaan kuulu. Jos sinä olet oikeasti saanut selätettyä pettämisen ja pystyt jatkamaan elämääsi ystäväni kanssa, älä kysy enää mitään. Saat muuten raa’an rehellisiä, yksityiskohtaisia ja mahdollisesti vihaisia vastauksia.

Rauhallista joulunodotusta ❄️”

Siirsin viestin arkistoon, sillä en odottanut siihen enää vastausta. Huomasin vasta monta päivää myöhemmin, että Amanda oli peukuttanut vastaukseni. Tämä oli ainoa Amandalle lähettämäni viesti, joka minua on jälkikäteen harmittanut.

🌷

Seuraava osa: 19. Lancôme
Kaikki osat: Minun tarinani