Minun tarinani: 11. Kylpyhuoneen lattialla

Mietin Amandan kanssa keskustelemiamme asioita viikon ajan. Viikko tapaamisemme jälkeen lähetin hänelle viestin ja keskustelimme lisää viestitse. Mietin jälleen asioita pari päivää ja kysyin häneltä sitten, mistä syystä hän uskoo ystäväni olevan minulle niin vihainen.

Ystäväni voimakas viha minua kohtaan ahdisti, koska en ymmärtänyt hänen vihansa syytä. Pitikö ystäväni yhteydenpitoani ja asioista kertomista vaimolleen kostona? Oliko hän suuttunut, koska olin ollut epälojaali ottaessani yhteyttä hänen vaimoonsa ja kertoessani asioista käräyttänyt hänet hänen valheistaan? Suututtiko häntä, koska olin ottanut yhteyttä häneen kertoen vointini huononemisesta ja huolestani häntä kohtaan? Pitikö hän minua syyllisenä tapahtumiin, kun syytti minua heidän elämänsä pilaamisesta? Epäilin edelleen, että olin tehnyt ystävääni kohtaan jotain väärin, enkä ollut tajunnut sitä. Amanda oli kertonut, että ystäväni oli syyttänyt minua ystäväni avunannon hyväksikäytöstä (eli siitä, kun minä olin ollut aikoinani masentunut ja puhunut ystävälleni) enkä ollut auttanut ystävääni, kun hän oli pyytänyt apua. Ensimmäisestä syytöksestä olin tuntenut syyllisyyttä. Minusta tuntui edelleen, etten olisi saanut puhua ystävälleni aikoinaan pahasta olostani. Järjellä tajusin, etten ollut tehnyt väärin puhuessani ystävälleni, mutta syytös oli osunut arkaan paikkaan. Jälkimmäistä syytöstä en ole ymmärtänyt.

Sain vastauksen vasta illalla. Amanda kertoi, että ystäväni oli jälleen pyytänyt yhteydenpitomme lopettamista. Hän kertoi, että yhteydenpitomme vaikutti negatiivisesti ja ahdistavasti ystäväni parantuneeseen vointiin, joten hän halusi lopettaa viestittelyn miehensä parhaaksi. Hän totesi, että ymmärrän varmasti, kummalle meistä (minulle vai ystävälleni) hän on lojaali. Amanda vastasi edellisen viestini kysymyksiin kaikkiin myöntävästi eli hän uskoi tai arveli ystäväni olevan minulle vihainen kaikista veikkaamistani syistä. Luin hänen viestinsä ja sain todennäköisesti paniikkikohtauksen. Aikani loppui. Olin tuntenut saavani keskusteluapua ja taas se vietiin ilman ennakkovaroitusta. Lisäksi ystäväni sanat – vaikken niitä ollut häneltä suoraan kuullutkaan – käänsivät veistä haavassa. En ollut vihainen Amandalle. Minusta hän teki oikein. Kirjoitin hänelle, että vastaan myöhemmin. Hän vastasi, että voin kirjoittaa hänelle vasta seuraavanakin päivänä. Nämä viestit hän voisi vielä keskustella.

Seuraavana päivänä kirjoitin pitkät vastaukset hänen kysymyksiinsä sekä mielen päällä oleviin asioihin, sillä yritin saada kaiken kerrottua. Kerroin muun muassa, että olin miettinyt yhteydenottoani hirveän pitkään, koska pelkäsin sen vaikuttavan ystävääni juuri tällä tavoin. Tunsin valtavaa syyllisyyttä. Olin kuitenkin vilpittömästi kiitollinen Amandalle, että hän oli vielä suostunut keskustelemaan kanssani. Alla katkelma hänelle lähettämästäni viestistä:

”Minusta tuntuu, että olen menettänyt yhden ihmisen sijaan kaksi. Sinä olet mukava ja kiltti ihminen ja pidän sinusta. Siksi minusta tuntuu vielä pahemmalta, mitä tein sinua kohtaan. Olen siitä edelleen todella pahoillani. Jos toivot minulle jotain rangaistusta, tämän kurjemmalta minusta tuskin voisi enää tuntua. On aika surullista (ja vinksahtanutta), että sinusta tuli minulle tämän asian käsittelyn suhteen tärkeä ihminen. Sinun kanssasi on helppo puhua, vaikka aihe olikin näin hirveä ja vaikea. Kiitos todella paljon, että kuuntelit ja keskustelit kanssani.”

Iltapäivän ajan mietin, olisiko minulla vielä jotain kerrottavaa. Ei ollut. Se asia, josta en ollut hänelle puhunut, saisi jäädä unohduksiin. Ajattelin sen olevan parhaaksi meille kaikille, jos siitä ei koskaan puhuttaisi.

Seuraavana aamuna lähdin työmatkalle. Aamulla minulle tuli vielä yksi asia mieleen, joten laitoin Amandalle viestin. Se tuntui liian tärkeältä jättää kertomatta.

”Jos ystäväni joskus sanoo sinulle katuvansa, kuinka hän kohteli minua tai mitä hän sanoi minulle vihaisena, kertoisitko hänelle että annan hänelle anteeksi enkä kanna kaunaa. Ehkä hän ei pysty koskaan myöntämään sitä sinulle tai sinä et halua kertoa tätä hänelle, mutta tämä minun oli saatava vielä sanoa. Muuten olisi jäänyt harmittamaan.”

Amanda vastasi, että hän ei usko ystäväni koskaan puhuvan hänelle asiasta. Vastasin vielä:

”Niin. Epätodennäköistähän se on. Minusta on kuitenkin tärkeää hänen kannaltaan, että hänellä olisi mahdollisuus kuulla se, jos hän joskus pystyy käsitellä mennyttä. Siihen uskon yhä, että jokainen voi yllättää positiivisesti. 🙂”

Amanda vastasi, että toivossa on hyvä elää (hymyilevän emojin kera) ja jos ystäväni joskus ymmärtäisi satuttaneensa minuakin. En vastannut enää hänen viesteihinsä kuin reagoimalla emojilla. (Hirmuisen kätevä ominaisuus.) Olin tyytyväinen ja onnellinen. Minulla oli sellainen olo, että nyt tämä olisi tässä. Olin vastannut Amandalle parhaan kykyni mukaan hänen kysymyksiinsä ja tunsin saaneeni asiat käsiteltyä hänen kanssaan niin hyvin kuin se oli mahdollista. Tunsin tehneeni oikein myös ystävääni kohtaan, koska halusin antaa hänellekin mahdollisuuden anteeksiantoon. Hymyillen ajoin kohti tapaamista. Uskoin, että tämä olisi viimein ohi ja jatkossa voisin käsitellä asioita terapiassa.

Kesken tapaamisen puhelimeni soi. Näytössä oli ystäväni numero. Katsoin puhelintani tuntien huonovointisuutta. Mitä ihmeen asiaa hänellä oli? Kävelin sivummalle ja vastasin puhelimeen sanoen ainoastaan: ”Olen tapaamisessa. En voi puhua nyt.” Jäin odottamaan, sanoisiko ystäväni mitään. Hetken oli hiljaista ja sitten hän sulki puhelun sanomatta mitään. Olin poissa tolaltani, mutta yritin näyttää tyyneltä. Laitoin viestin Amandalle. Kerroin, että ystäväni soitti minulle ja kysyin, olisiko ystäväni halunnut puhua vai huutaa. Hän vastasi, että saisin kohta viestin. Vain hetkeä myöhemmin puhelimeeni tuli viesti ystävältäni. Hän kirjoitti, että tästä päivästä alkaen en saisi laittaa enää yhtään viestiä hänen vaimolleen ja minun tulisi jättää hänen vaimonsa rauhaan. Jos halusin syyttää jotakuta, minun tulisi syyttää häntä. Kertomani asiat olivat ilmeisesti pelkkiä valheita ja tarinoita. Hän pyysi anteeksi, että oli sotkeutunut elämääni ja kirjoitti, ettei se virhe toista kertaa tapahtuisi. Hänen vitutuskäyränsä oli korkealla ja hän epäili, että olisi todennäköisesti huutanut minulle. Hän kirjoitti, etten saanut kysyä, todeta enkä kirjoittaa enää yhtään mitään. Tämä olisi nyt tässä. Viestin sävyä ei voinut luonnehtia asialliseksi.

Järkytyin ystäväni viestistä. Olin ne kaksi viimeistä viestiä laittanut Amandalle tarkoittaen pelkkää hyvää ja halunnut sanoa ne ystäväni parasta ajatellen. Olisin kirjoittanut ne jo edellispäivänä, jos vain olisin hoksannut silloin. Anteeksiannosta kirjoittaminen oli minulle tärkeää, sillä halusin ystäväni voivan kuulla sen. Hänen viestinsä sattui ehkä jopa pahemmin kuin hänen edellinen viestinsä. Hän hyökkäsi minua vastaan tökerösti kirjoitetulla viestillä ja olisi ollut valmis huutamaan minulle puhelimessa, kun minä olin ajatellut hänen parastaan.

Selvisin tapaamisesta, mutta päästyäni hotellihuoneeseen, itkin kylpyhuoneen lattialla tuntikausia. Sain tietääkseni paniikkikohtauksen, kuten toissailtana. Minua ahdisti aivan valtavasti ystäväni reaktio hyväntahtoiseen viestiini. Olin yksin vieraassa paikassa. Ainoaa lohtua toi kylpyhuoneen lattialämmitys, joten istuin lattialla nojaten kylpyammeeseen. En piitannut ystäväni kiellosta, vaan laitoin viestin Amandalle. Minulla ei ollut ketään muutakaan, kehen ottaa yhteyttä. Olin välittänyt ystäväni viestin hänelle. Amanda oli ehdottanut, että jättäisin ystäväni viestin omaan arvoonsa. Aioin soittaa Amandalle. Avasin hänen numeronsa puhelimeni näytölle, mutta en uskaltanut soittaa. En voinut. Nyyhkytin, koska minulla oli niin turvaton, yksinäinen ja hukassa oleva olo. Minulla ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa silloin.

Amandan kanssa viestittely ei varsinaisesti lohduttanut tai saanut oloani paremmaksi. Hän kertoi kysyessäni, ettei hän edelleenkään ollut varma, mitä kaikesta kuulemastaan uskoisi täysin. (Sen hetkisessä mielentilassani se tietysti tuntui siltä, että hän ei uskonut yhtään mitään, mitä olin hänelle sanonut.) Minun ja ystäväni kertomissa jutuissa oli ristiriitoja keskenään. Ystäväni oli myös sanonut, että yritin ärsyttää Amandaa keksimilläni jutuilla. En halunnut kääntää Amandaa ystävääni vastaan, mutta ystäväni piti kivenkovaan kiinni omasta versiostaan. Hän esimerkiksi väitti, että ajeluilla ei ollut tapahtunut mitään (tai oliko niitä edes ollutkaan). Mietin, auttaisiko, jos sanoisin keksineeni omasta päästäni ystäväni kertoman kanssa ristiriidassa olleet asiat. ”Tunnustaisin” olevani kostonhimoinen hullu, joka halusi pilata toisten ihmisten elämän, kun oma oli niin hajalla. Tajusin, että tekisin vain karhunpalveluksen itselleni. Ja ehkei Amanda olisi enää sitäkään uskonut.

Päätin siinä lattialla vollottaessani, että kirjoitan vastauksen ystävälleni. Mutten sinä päivänä. Olin aivan liian uupunut ja järkyttynyt kuunnellakseni hänen huutoaan, syytöksiään ja solvauksiaan enää sinä päivänä. Lisäksi minun piti selvitä työreissu loppuun. Ystäväni yhteydenotto ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Minua ahdisti, että ystäväni oli saanut pahan oloni jatkumaan. Hän nykäisi minut takaisin suonsilmään, josta olin juuri luullut päässeeni. Lisäksi minua harmittivat ja vaivasivat Amandan ajatukset minusta. Olin toivonut hänen ymmärtävän myös minun näkökulmani, mutta oliko itsestä kertominen sittenkin ollut turhaa. Alla katkelma Amandalle kylpyhuoneen lattialla kirjoittamastani viestistä:

”Olen parhaani mukaan kertonut, miten tämä kaikki on vaikuttanut minuun ja olen kertonut sinulle paljon henkilökohtaisia asioita, jotta pystyisit ymmärtämään minua paremmin. En ole tehnyt sitä kalastellakseni säälipisteitä, vaan siksi, jotta voisit yhtään ymmärtää minua koska emme tunteneet lainkaan etukäteen. Olisin jättänyt yhteydenpidon ihan oikeasti aamupäivän viesteihin, ellei ystäväni olisi ottanut yhteyttä. Hän sai ajatukseni niin pahasti sekaisin, että olen siitä samaa mieltä hänen kanssaan: haluan tämän helvetti loppuvan.”

Selvisin seuraavana päivänä kotiin migreenin saattelemana. Kirjoitin kotona Amandalle. Pahoittelin edellispäiväisiä paniikissa kirjoittamiani viestejä hänelle. Kerroin, että minua oli ahdistanut ajatus, jos hän olikin pitänyt kaikkea kertomaani hölynpölynä. Minusta tuntui pahalta, kun olin kertonut hänelle totuuden tapahtuneista. Se tuntui siltä kuin yrittäisin kääntää häntä hänen miestään vastaan. Hän oli itse sanonut haluavansa kuulla totuuden, vaikka se olisi kuinka raadollista kuultavaa. Tunsin olevani edelleen todella yksin, sillä minulla ei ollut muita kuin Amanda ja terapeuttini, joille puhua. Olin luvannut ystävälleni olla kertomatta tästä kellekään, enkä olisi uskaltanut puhuakaan muille. Pelkäsin (ja pelkään edelleen), että kertomaani pidetään ylireagointina, satuiluna, kostona tai mielenvikaisuutena. Vastasin hänen edellispäivänä esittämäänsä kysymykseen, miksen ollut kertonut ajeluista heti alkuunsa.

Olin päättänyt kirjoittaa ystävälleni vastauksen, mutta hänen työvuoronsa vuoksi lähetin sen vasta seuraavana päivänä. Hirveästä käytöksestään huolimatta halusin olla ystävällinen hänelle, enkä laittanut hänelle viestiä hänen työvuoronsa aikana. Kirjoitin hänelle seuraavan viestin:

”En ole syyttänyt Amandaa mistään, eikä hän ole tehnyt minua kohtaan väärin. Päin vastoin: hän on ollut ystävällinen ja keskustellut asioista rauhallisesti kanssani. Amanda kysyy ja puhuu suoraan, mutta asiallisesti. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän on halunnut keskustella ja olisi varmasti sanonut, jos ei olisi. Et ehkä ymmärrä, mutta tämä on auttanut meitä molempia. Kysy häneltä, jos et usko minua.

Minä en yritä kostaa, kääntää Amandaa sinua vastaan tai saada teitä eroamaan! En ollut aluksi täysin rehellinen Amandalle, koska yritin suojella sinua. Olin lojaali sinulle, mutta samalla loukkasin Amandaa lisää valehtelemalla hänelle. Olin siis yhtä tyhmä kuin sinä, kun kuvittelin valehtelun ja vaikenemisen olevan oikea ratkaisu, jottei satuttaisi enempää. Epärehellisyys kuitenkin sattuu ja loukkaa eniten.

Ymmärrän, että yrität puolustaa itseäsi. Pelkäät, että jos myöntäisit asioita, menettäisit Amandan. Aiempia vuosia en ymmärrä. Pitäisikö minun uskoa, että sinä huijasit minua yli 5 vuotta esittämällä ystävääni ja olit tukenani pakon edestä? Luuletko, etten oppinut lukemaan ja tuntemaan sinua? Näin jo aikoinaan, kuinka rikki sinä olet, enkä sen vuoksi uskaltanut kertoa käytöksesi satuttaneen minua vuosien aikana. Näin myös, kuinka masennukseni sai sinut huolestumaan. Yritin suojella sinua silloinkin, enkä kertonut sinulle kaikista pahimmista hetkistäni. Et sinä ”raahannut minua perässäsi”.

Haluatko tämän loppuvan? Puhutaan asiat selviksi meidän välillä. Me molemmat tiedämme, mitä silloin alkuvuodesta tapahtui, joten siitä meidän ei ole pakko puhua. Ellet itse halua. Me molemmat mokattiin silloin. Haluan kuitenkin ymmärtää sinun näkökulmasi ja kokemuksesi aiemmista vuosista, sillä en pysty oikein ymmärtämään kuulemaani. Kuinka meillä on niin eri näkemys niistä? Haluan kysyä, kertoa ja kuunnella sinua ilman huutoa ja solvauksia. Voisitko käyttäytyä kuin aikuinen ja keskustella asiat selviksi, kun olet rauhoittunut?”

Välitin viestin Amandalle. Ystäväni vastasi (mitä hän ei ollut vielä kertaakaan tehnyt), mikä yllätti minut sekä mahdollisesti myös Amandan. Vastaus oli, että hänen puolestaan asia oli käsitelty ja etten saisi laittaa enää yhtään viestiä kummallekaan. Vastasin hänelle:

”Saat muuttaa mielesi ja ottaa minuun yhteyttä keskustellaksesi kanssani huomenna tai 10 vuoden päästä – milloin se on sinulle tarpeellista. En kanna sinulle kaunaa ja toivon sinun saavan käsiteltyä asiat edes itsesi kanssa. Tiedän sinun olevan peloissasi ja siksi olet niin vihainen. Pystyn ymmärtämään käytöksesi: olet kuin pieni lapsi, joka tajuaa tehneensä ison erehdyksen ja pelkää edelleen saavansa siitä kohtuuttoman rangaistuksen. On helpompi kieltää tapahtuneet ja osoittaa sormella kaveria kuin keskustella asiat läpi. Mutta usko pois: ihmiset ympärilläsi toivovat sinulle hyvää, vaikka virheitä onkin sattunut. Asioista puhumalla ymmärtäisimme kaikki toisiamme paremmin ja epävarmuudesta johtuva huono olo voisi väistyä hiljalleen. Sinäkin ansaitset voida hyvin.”

Jälkimmäinen viesti näin jälkikäteen luettuna huvittaa hiukan runollisuutensa vuoksi, mutta siitä huolimatta tarkoitin kirjoittamiani asioita. Toivoin hänen pohtivan asioita ja rauhoituttuaan ottavan minuun yhteyttä. En halunnut painostaa häntä puhumaan kanssani. Halusin keskustella hänen kanssaan välit selviksi. Hänen käytöksensä ahdisti ja satutti minua jälleen enemmän. Amanda kirjoitti myöhemmin, että ystäväni pystyi viimein puhumaan asiasta hänen kanssaan huutamatta. Se kuulosti hyvältä merkiltä. Tästä oli ollut jotain apua ystävällenikin. Jäin toiveikkaana odottamaan, että hän ottaisi minuun yhteyttä ja keskustelisi kanssani. Uskoin (vaikka olinkin tietoinen ystäväni jääräpäisyydestä, josta myös Amanda muistutteli usein), että hän olisi viimein pystynyt myöntämään, että hän oli käyttäytynyt väärin minua kohtaan. Vaikka olin kirjoittanut olevani valmis puhumaan ystäväni kanssa vaikka kymmenen vuoden päästä, en voinut odottaa hänen yhteydenottoaan kymmentä vuotta.

Toiveikkuus vaihtui kuukauden mittaan ahdistukseksi ja sitten epätoivoksi. En kuullut heistä kummastakaan. Olin tuntenut hetken naiivia toiveikkuutta, että minulle edelleen tärkeä ihminen kantaisi viimein vastuunsa.

🌷

Seuraava osa: 12. Viestit
Kaikki osat: Minun tarinani