Minun tarinani: 14. Migreenejä

Kaksi iltaa myöhemmin istuin tätini luona iltakahvilla, kun näin kelloni näytöllä tutun numeron. Hylkäsin puhelun. En aikonut jutella ystäväni kanssa sillä hetkellä – olisi hänellä mitä asiaa tahansa. Sain häneltä tekstiviestin, että nyt hän voisi puhua eikä huutaisi. Vastasin hänelle olevani tätini luona ja pyysin häntä laittamaan asiansa viestillä. Hän vastasi, ettei hänellä ollut tarvetta puhua kanssani, mutta saisin kysyä häneltä, mitä olin halunnut kysyä. Vedin syvään henkeä ja vastasin hänelle. Kiitin häntä, että hän oli vastannut asiallisesti. (Lauseessa saattoi olla hiven sarkasmia.) Vastasin, että halusin miettiä, olisiko minulla enää mitään sanottavaa tai kysyttävää häneltä hänen raivonpuuskansa jälkeen. Kerroin, että halusin puhua vielä Amandan kanssa, jos se Amandalle sopisi. Kerroin laittavani viestin hänen vaimolleen seuraavana päivänä sekä ilmoittavani hänelle, haluaisinko puhua hänen kanssaan vielä vai en.

Välitin seuraavana päivänä keskustelumme Amandalle. Hän oli ollut tietoinen siitä, että ystäväni oli yrittänyt soittaa minulle. Kerroin haluavani keskustella hänen kanssaan ja se sopi Amandalle. Hänelläkin oli vielä kysyttävää. Sovimme puhuvamme seuraavana iltana, kun ystäväni olisi töissä. En halunnut hänen olevan keskustelumme aikana kuuloetäisyydellä, sillä halusin puhua Amandan kanssa rauhassa. En luottanut ystäväni pysyvän rauhallisena sivustakuuntelijana. Kerroin, etten halunnut puhua ystäväni kanssa ennen meidän kahden keskustelua. En ollut varma, halusinko puhua lainkaan. Kerroin miettiväni ystävälleni puhumista, kunhan jaksaisin.

Torstaina eli kaksi päivää ystäväni hirveiden viestien jälkeen olin saanut migreenin. Sain uuden perjantaiaamuna ja kirjoitin Amandalle viestejä puolisokeana. Migreenini ovat aurallisia ja niihin kuuluvat sahalaitakuviot, värikkäät pisteet, puuttuvat palaset näkökentässä ym. näköhäiriöt. Sain migreenikohtauksia kolmena päivänä peräkkäin ja luulisin kohtauksia olleen yhteensä viisi. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut saman päivän aikana useampaa migreeniä, mutta näinä päivinä migreeni alkoi joka kerta alusta näköhäiriöineen, joita minulla on vain migreenikohtauksen alussa. Pidin tätä kaikesta kamaluudestaan huolimatta hyvänä merkkinä: Uskoin sen olevan seurausta stressin poistumisesta. Olin ennenkin saanut migreenin, kun jännitys oli lauennut. Migreenien vuoksi sovimme keskustelevamme vasta seuraavana päivänä eli lauantaina. Tosin, silloinkin sain päivällä vähintään yhden migreenin, joten oloni ei ollut illalla puhuessamme erityisen hyvä.

Kerroin viestissäni Amandalle, että olin kirjoittanut pohdintaa tapahtuneista. Olin osoittanut viestini hänelle, vaikka olinkin kirjoittanut sen varsinaisesti itseäni varten. Olin aloittanut kirjoittamisen heti seuraavana päivänä ystäväni raivoamisen jälkeen. Kysyin Amandalta, voisinko lähettää kirjoittamani tekstin hänelle. Hän vastasi myöntävästi. Minun oli tuolloin helpointa käsitellä asioita siten, että osoitin viestini tai kirjeeni Amandalle. Olen kirjoittanut myös kesken jääneitä viestejä ja kirjeitä, joita en ole koskaan lähettänyt hänelle. Niiden avulla sain työstettyä ajatuksiani. Alla on katkelmia Amandalle osoittamastani ja lähettämästäni kirjoituksesta.

”Minusta tuntuu kuin palapelin palat olisivat viimeinkin loksahtaneet kohdalleen. Minua ei enää ahdista. Siitä minun helpottunut olo johtuu. En olisi halunnut tämän päättyvän näin – että satutan ystävääni tai sinua – joten jäin jumiin tilanteeseeni. Uskon sekä tunne- että järkipuolellani, että ystäväni ei välitä minusta enää millään tavoin. Pelkästään sinun kertomana se ei riittänyt minulle, vaikka järkevä puoleni uskoikin sinua. Tunteet ja järki eivät valitettavasti kulje aina käsi kädessä. En tiedä, kuinka tärkeää sinulle oli nähdä ne viestit, mutta minulle oli tärkeää saada ystäväni [kamalat] viestit. Olen sulatellut asioita nyt parin päivän ajan. Jos olin jossain shokkitilassa, se on jo haihtunut. En saanut paniikki- tai ahdistuskohtauksia, en ole enää itkenyt, en menettänyt yöuniani enkä saanut mitään muitakaan fyysisiä tai psyykkisiä oireita. (Lisäys: Torstai-iltapäivänä sain pahimman migreenin vuosikausiin. Ja uuden vielä perjantaiaamuna. Näin minulle on käynyt ennenkin, kun jokin stressitekijä on poistunut.)

Näin vain pilkahduksia hänen ei-niin-hyvistä puolista, mutta sivuutin ne. Ne puolet taisivat olla niitä, jotka satuttivat minua vuosien aikana, mutta huonon omanarvontuntoni vuoksi syytin silloin itseäni. Ystävässäni ei ollut mitään vikaa, vaan syyn täytyi olla vain ja ainoastaan minussa. Ystäväni oli minulle vain hyvä ja kiltti – niin halusin nähdä hänet.

Koska en ikinä suututtanut häntä kunnolla, hän ei koskaan näyttänyt pahimpia puoliaan. Olet siinä oikeassa, että taisin järkyttyä siitä, kuinka häijy hän pystyy olemaan. Itse olen niin kiltti, että en pystyisi sanomaan noin ilkeästi kellekään.

Ystäväni kamalat viestit toimivat herätyksenä sille osalle minua, johon ei oma sisäinen järkipuheeni tepsi. Se minua on pitänyt tilanteessani. Sinä taisit tajuta sen, pahoittelut kun intin tästä sinulle vastaan. Myönnän olleeni väärässä aiemmin.

Olen kiltti, empaattinen ja se, joka pelaa sääntöjen mukaan. Minun on useimmiten ihan hirveän vaikeaa olla epärehellinen tai rikkoa sääntöjä/lupauksia, vaikka tiedän ja näen muiden tekevän niin.  Minulle on vaikeaa, kun joudun asettumaan toista (etenkin sellaista, josta pidän) ihmistä vastaan ja toinen ihminen kokee itsensä millään tavoin satutetuksi. On kuin tuntisin sen toisenkin ihmisen pelon/kivun/epävarmuuden itsessäni. Olin aiemmin ilkeä (en tosin lainkaan ystäväni tasolla) toisille ihmisille, kun jouduin jatkuvasti pinnistelemään omilla äärirajoillani ja niiden yli. Sain huomata, että olemalla ilkeä muille, minusta tuntui entistä pahemmalta.

Aiemmin pidin ominaisuuksiani heikkoutenani ja kärsin niiden vuoksi alemmuuskompleksista eli juuri päinvastoin kuin ystäväni väitti – en tuntenut olevani muita parempi, vaan erittäin paljon huonompi. Liian kiltteyden vuoksi olen uupunut, masentunut ja polttanut itseni loppuun liian monta kertaa. Muut ihmiset ovat surutta käyttäneet ominaisuuksiani hyväksi ja saaneet minut tuntemaan olevani huono, hankala, sairas tai outo, kun olen uskaltanut yrittää pitää puoliani. Huomaan, että olen saanut parannettua itsetuntoani ja omanarvontuntoani, sillä en koe enää olevani huonompi kuin muut, vaan samalla viivalla muiden kanssa. Tiedän omat rajani ja pystyn nykyään paremmin puolustamaan itseäni. Pystyn myöntämään tekemäni virheet, mutta niiden vuoksi en luokittele enää itseäni huonoksi tai pahaksi ihmiseksi. En myöskään pidä itseäni muita parempana ihmisenä. Tunnen olevani melkolailla sujut itseni kanssa.”

Uskoin, että olin päässyt irti pahasta olostani. Minulla oli edelleen huojentunut olo. Uskoin pahan oloni johtuneen siitä, että olin toivonut saavani ystäväni takaisin. Uskoin, että tunnepuoli minussa oli ollut liian tyhmä tajutakseen tätä aiemmin ja oli tarvinnut kunnon selkäsaunan tullakseen tolkkuihinsa. Uskoin saaneeni ravisteltua ystäväni pois mielestäni, koska asiat eivät olleet viimeisten päivien aikana enää pyörineet entiseen tapaan mielessäni. Mielessäni oli hiljaista. Pidin tätä hyvänä merkkinä, enkä uskonut olevani enää shokissa tai järkyttynyt. Myöhemmin olen lukenut, että shokki voi kestää jopa useita vuorokausia ja oireet vaihtelevat yksilöittäin. Vaikutin tyyneltä ja myös mieleni oli tyyni. Olinko siis lamaantunut vai oikeasti helpottunut? Ehkä olin samanaikaisesti molempia.

Jälkeenpäin mietittynä muutama päivä tuollaisen tapahtuman jälkeen on ollut liian aikaista arvioida, kuinka hyvin olin selviytynyt. Todennäköisesti olen kirjoittanut suurimman osan viestistä seuraavana päivänä ystäväni raivoamisen jälkeen, koska minusta ei ollut paljoakaan kirjoittamaan torstaina ja perjantaina. Mieleni on varmaankin yrittänyt suojella minua. Yritin järkeillä tapahtuneita ja olotilaani sillä hetkellä parhaan kykyni mukaan. Uskoin todella, että tämä olisi piste ja en olisi enää tekemisissä heidän kanssaan näiden keskustelujen jälkeen. En tiennyt, että välikohtaus oli ollut minulle uusi traumaattinen kokemus, jonka vuoksi alkaisin oireilla vasta myöhemmin. (Lisätietoa traumaattisen kriisin neljästä vaiheesta MIELI ry:n sivulla Shokista uuteen alkuun.)

Taisin haluta vakuuttaa sekä itseni että Amandan, että olin kestänyt kaiken. En ainakaan halunnut, että hän olisi huolissaan minusta. Minusta oli tuntunut koko ajan kamalalta ajatukselta, että saisin hänet huolestumaan minun voinnistani. Se ei tuntunut oikealta. Hänen kuului ennemmin epäillä kaikkea sanomaani ja olla pitämättä minusta kuin olla huolissaan minun jaksamisestani. Olinhan toiminut väärin häntä kohtaan. Halusin antaa hänelle kuvan, että pärjään. En halunnut vaikuttaa reppanalta ja uhrilta hänen silmissään. En halunnut hänen näkevän, kuinka syvästi ystäväni – hänen miehensä – oli satuttanut ja traumatisoinut minua. Samalla halusin kertoa hänelle, koska hänestä oli tullut minulle tärkeä. Koin ristiriitaisia tunteita.

Keskustelimme seuraavana iltana jälleen monta tuntia. Jossain vaiheessa puhelua otin puheeksi viimeisen kerran, kun ystäväni oli käynyt luonani. Minusta tuntui väärältä ja ahdistavalta puhua siitä Amandan kanssa, mutta minun oli saatava puhua. Olin työntänyt asian syrjään niin pitkäksi aikaa, että olin melkein unohtanut sen olemassaolon. Vaikka se oli ollut mielessäni taka-alalla, se oli vaivannut minua. Sanoin Amandalle, etten haluaisi hänen puhuvan ystäväni kanssa siitä. Hän lupasi olla puhumatta. Sanoin, että en halunnut viedä asiaa eteenpäin, vaikka siinä olisi tapahtunut jotain väärää. Sanoin – kuten olin jo viestissäni kirjoittanut – että en ollut sanonut ei. Sanoin epäileväni, että ystäväni ei ymmärtänyt tehneensä mitään väärää sillä tai millään muullakaan kerralla minua kohtaan. Halusin Amandan kuitenkin tietävän, että viimeinen kerta ei ollut ollut ok. Hän kysyi jotain, johon en pystynyt kunnolla vastaamaan. Hiljaisuuskin taisi riittää hänelle vastaukseksi. En tiedä, uskoiko Amanda minua vai pitikö hän kertomaani ylireagointina. Toki hän saattoi ajatella minun valehtelevan tai olevani syypää tapahtuneisiin. Hän ei kuitenkaan lytännyt tai syyllistänyt minua, vaan kuunteli. Pyysin Amandalta, eihän minun tarvitse kertoa hänelle, jos ystäväni oli tehnyt jotain väärää minua kohtaan myös aiemmilla kerroilla. Hän sanoi, ettei minun tarvitse. Minusta tuntui, että keskustelu ahdisti itseäni paljon enemmän kuin häntä.

Kahden viikon aikaiset kerrat pohjautuivat suostumukseeni, vaikka olinkin yrittänyt viimeisillä kerroilla sanoa ei sanomatta ei. En voisi väittää, etten ollut suostunut seksiin niillä kerroilla. Kaikkeen en kuitenkaan ollut antanut suostumustani, vaikka ystäväni oli näin olettanut. Epäröintini ei ollut häntä haitannut, hidastanut tai saanut varmistamaan, oliko kaikki minulle ok. Tunsin, ettei ystäväni antanut mahdollisuutta kieltäytyä, vaan painoi menemään sen enempiä keskustelematta. Hänen aloitteestaan kondomi jätettiin pois kahden ensimmäisen kerran jälkeen. Se ei vaikuttanut itsestäni hyvältä ajatukselta, mutten saanut aikaa harkita tai miettiä mahdollisia seurauksia. Vastasin hänelle ensiksi, että minulla on ehkä kierukka, kun hän kysyi, oliko minulla ehkäisyä. Epämääräisellä vastauksellani yritin saada edes hetken aikaa harkita, mutta se ei häntä hidastanut. Hän kysyi uudestaan. Vastasin myöntävästi, koska valehtelukaan ei tuntunut oikealta. Hän ei maininnut, olisiko minulla riskinä saada sukupuolitauteja. Jälkeenpäin hän kylläkin kyseli minulta, oliko minulla mitään tauteja. Aihe vaihtui tuolloin, eikä hän ottanut enää itseään puheeksi. Luotin häneen, joten en kysellyt myöhemmin. Kiitos ystäväni, minulla voi olla oireeton herpes. En tästä muuten tietäisi, ellei Amanda olisi kysynyt minulta jo aiemmin, oliko ystäväni maininnut asiasta. Ei ollut. 

En rehellisesti sanottuna usko, että ystäväni ymmärsi tehneensä väärin minua kohtaan kahden viikon suhteen aikana. Amandan kertoman asian hän olisi kuitenkin saanut mainita. Jälkeenpäin mietittynä hän toimi silloin samalla tavoin kuin monissa muissakin asioissa kanssani – hän hoputti minua eikä antanut aikaa jäädä empimään tai harkitsemaan. Päätökset piti tehdä saman tien. Olin vastaillut hänelle ennenkin ”ehkä” ja ”en tiedä”, kun olin yrittänyt saada miettimisaikaa. Hän ei mahdollisesti tajunnut sitäkään, että sai kontrolloitua päätöksiäni, sillä tunsin joutuvani tekemään valintoja kiireen ja paineen alaisena. Olen luonteeltani harkitseva ja analyyttinen (eli ystäväni mukaan ’laskelmoiva psykopaatti’), joten yllättäen tulevat nopeat ja harkitsematta tehdyt valinnat stressaavat itseäni. En osannut pitää kiinni omista rajoistani, koska halusin olla ystävälleni mieliksi.

Viimeinen kerta oli kuitenkin ollut eri asia. Ystäväni ei ollut piitannut minusta laisinkaan. Tunsin olevani hänelle vain käyttöesine. Hän oli huomannut ilmeeni, mutta jatkoi siitä huolimatta. Hän teki niin vain itsensä vuoksi. Syytin tapahtuneesta itseäni. Olin uskonut tehneeni jotain väärin. Olin ajatellut, että tapahtunut oli minun vikani, koska en ollut sanonut ei. Miksi en pystynyt sanomaan napakasti vastaan? Miksi en muistuttanut häntä, että mehän olimme päättäneet suhteen olevan ohi? Enkö ollut ilmaissut tarpeeksi selvästi, että halusin hänet käymään luonani vain kahvilla? Näitä asioita mietin silloin, kun suostuin muistamaan tapahtuneen. Silloin oli ollut ystävänpäivä. Olin halunnut viettää ystävänpäivää ystäväni kanssa. Olin yrittänyt painaa sen kerran mielessäni unohduksiin. Kyse oli minulle tärkeästä ja läheisestä ihmisestä, johon olin siihen asti luottanut. Osa minusta edelleen tuntee, että en saisi sanoa sen olleen väärin minua kohtaan. Tämä osa itsestäni tuntee kuin syyttelisin ystävääni aiheetta. Järjellä kuitenkin ymmärrän, että ystäväni ei olisi saanut tehdä niin. Se oli väärin ja myös hänen olisi pitänyt ymmärtää se. Hän rikkoi luottamuksen ja se minua tapahtuneessa järkytti.

Pitkän raskaan puhelun ja monien migreenien jäljiltä olin uupunut. Halusin kuitenkin saada kaiken tarvittavan kerrotuksi. Nukuin yön yli. Aamulla muistin viimeisen asian, josta en ollut muistanut kertoa Amandalle edellisiltana. Hän oli kysynyt minulta aiemmin, olinko sanonut rakastavani ystävääni. Olin kieltänyt sanoneeni. Halusin olla rehellinen, enkä jättää enää mitään epäselväksi. Kirjoitin hänelle jälleen pitkän viestin.

Myönsin, etten ollut pystynyt myöntämään asiaa aiemmin häpeän ja omien kipeiden kokemusteni vuoksi. Kerroin, että olin sanonut ystävälleni rakastavani häntä, mutta sekin oli tapahtunut ystäväni painostuksesta. Ystäväni oli tivannut, enkö rakasta häntä. Minusta oli tuntunut väärältä sanoa ystävälleni niin. Olin olettanut väärältä tuntumisen johtuvan siitä, että kyseessä oli varattu henkilö eli tunteeni häntä kohtaan olivat kiellettyjä. Syy oli kuitenkin jokin muu, mutten pystynyt sitä silloin ymmärtämään. Näiden kuluneiden vuosien aikana olin käsitellyt tunteitani ja uskomuksiani sekä pohtinut asiaa syvällisemmin. Kerroin tajunneeni, että olin uskonut olemassa olevan ainoastaan romanttista rakkautta. (Edelleenkin minun on ajoittain vaikea uskoa, että joku voisi oikeasti rakastaa lapsiaan tai vanhempiaan. Kertonee aika paljon minusta…) Olin ymmärtänyt, että ehkä sittenkin on olemassa myös muita rakkauden lajeja. Olin yrittänyt jollain tasolla selittää tätä Amandalle jo aiemmin, mutta omat ajatukseni olivat olleet silloin keskeneräisiä. Koska minun oli mahdoton sovittaa ystävääni mihinkään kategoriaan, sama ongelma tuntui olleen häntä kohtaan tuntemillani tunteilla. Olin lopulta ymmärtänyt, että olin tuntenut samankaltaista rakkautta ystävääni kohtaan kuin olisin halunnut voida tuntea omia vanhempiani kohtaan. Siltä minusta todella tuntui. Välitän vanhemmistani, mutta en voi rehellisesti sanoa millään kiertoilmaisullakaan rakastavani heitä. Minulla on nykyään ihan hyvät välit vanhempiini, mutta voin sanoa ainoastaan välittäväni heistä. Kerroin tämänkin Amandalle.

Kerroin, että ajatuksiani oli sotkenut se, että olin ollut ihastunut ystävääni. Olin tajunnut, että en olisi halunnut mitään enempää ystäväni kanssa. Olisin halunnut hänen olevan minulle vain ystävä, isoveli, isähahmo. Myönsin kuitenkin, etten ollut edelleenkään varma, olisinko suostunut suhteeseen ystäväni kanssa, jos ystäväni olisi päättänyt jättää Amandan tai Amanda olisi heittänyt ystäväni pihalle kevään aikana. En ollut varma, olisinko menettämisen pelosta tehnyt jotain sellaista, mitä en olisi oikeasti halunnut. Menettämisen pelon (ja painostuksen) vuoksihan olin tehnyt ja sanonut asioita sekä jättänyt niitä tekemättä ja sanomatta. Tiesin kuitenkin, että suhteemme olisi ollut epäterve, sillä ystäväni oli minuun nähden auktoriteettiasemassa. En tiedä, ymmärsikö ystäväni koskaan tätä meidän kahden välistä asetelmaa.

Lähetin viestin Amandalle ja jäin kauhunsekaisin tuntein odottamaan hänen vastaustaan. Tämän rehellisemmin en olisi enää voinut kertoa tunteistani hänen miestään kohtaan. En tiennyt, kuinka hän reagoisi. Amandan vastaus oli, että hän osaa suhtautua melko neutraalisti ystäväni rakkaudentunnustuksiin. Amanda kirjoitti, että ystävälleni on ollut aina helppoa sanoa ”rakastan sinua” ja sen olevan ystävälleni melkein kuin tapa. Hän uskoi, että olosuhteet huomioiden ystäväni oli hakenut minulta hyväksyntää. Hänelle oli ollut selvää, että olin sanonut ystävälleni niin. Hän kiitti, että olin selittänyt asian hänelle. Ei ihan sellainen vastaus, jota olin kauhulla odottanut.

Laitoin myös ystävälleni viestin. Pyysin häntä soittamaan, jos hän pystyisi puhumaan huutamatta. Kirjoitin, ettei minulla olisi enää sen kummoisempaa asiaa, mutta halusin hyvästellä hänet puhelimessa. Ystäväni vastasi, että hän soittaisi klo 22 jälkeen. Hänen viestinsä sävyn perusteella en ollut vakuuttunut, että hän saisi puhuttua rauhallisesti. Ajattelin kuitenkin, että viiden minuutin puhelun ajan hänkin voisi pysyä rauhallisena. Sen kauempaa en uskonut hänen haluavan puhua. En uskonut itsekään haluavani puhua hänen kanssaan kauempaa. Välitin viestimme Amandalle ja jäin ankeana odottamaan illan puhelua.

🌷

Seuraava osa: 15. Puhelusta
Kaikki osat: Minun tarinani