Minun tarinani: 19. Lancôme

En ehtinyt jäädä miettimään tiistai-iltana Amandalle lähettämääni viestiä. Seuraavana aamuna oli keskityttävä työntekoon. Työnsin ajatukset ystävästäni ja viestistä syrjään.

Aamupäivällä istuin palaverissa, kun puhelimeni soi. Soittaja oli ystäväni. Mitä hän nyt halusi? Hylkäsin puhelun ”Soitan sinulle myöhemmin” -viestillä. En voinut vastata hänelle kesken palaverin. Hän vastasi ”Ei kun nyt” ja yritti soittaa vielä pari kertaa. Vastasin hänen viestiinsä. Kirjoitin olevani palaverissa ja lupaavani soittaa hänelle heti, kun palaverini olisi ohi. Toivoin hänen ymmärtävän, että en oikeasti pystynyt puhumaan hänen kanssaan sillä hetkellä.

Sain ystävältäni hetken päästä viestin. Hän soittaisi, minä en saisi. Amanda oli ohjeistettu ”eri tahoilta” olla vastaamatta enää minulle tai olla vastaanottamatta viestejäni. Ystäväni oli viestinsä mukaan ollut yhteydessä johonkin tahoon, kuinka heidän tulisi toimia. Hän oli päättänyt ilmoittaa minulle, jotta asia ei tulisi minulle yllätyksenä. Minulle jäi hänen viestistään epäselväksi, mihin hän viittasi – oliko hän hankkimassa minulle lähestymiskieltoa vai mitä tämä taho oli ohjeistanut? Hän kirjoitti viestin loppuun ivallisesti, että tokihan hän tulisi saamaan kunnianloukkaussyytteen, mutta tonnin sakko ei meinaisi hänelle mitään. ”Rahaahan se vain on.”

Loppuosa palaverista meni ohi, sillä tuijotin epäuskoisena hänen viestiään. Oliko hän menettänyt järkensä?! Olin jo aiemmin pohtinut hänen lähestymiskieltouhkailuaan. Ensinnäkin, minähän olin ollut yhteydessä Amandaan. Amanda ei ollut varsinaisesti kieltänyt minua ottamasta yhteyttä. Olin kyllä ymmärtänyt, ettei hänkään olisi halunnut olla tekemisissä kanssani ja siksi olin kokenut hirveitä tunnontuskia yhteydenotoillani. Ennen edellisiltaista viestiäni Amanda oli kuitenkin odottanut minulta vielä yhtä viestiä: linkkiä blogiini. Tämä sai minut ärsyyntymään. Eikö ystäväni oikeasti tajunnut, että minulla oli ”lupa” laittaa viesti hänen vaimolleen. Miksi hän uhkaili minua lähestymiskiellolla, kun olin ennakkoon sovitun asian vuoksi lähettänyt viestin Amandalle? Minusta alkoi tuntua, että olin tehnyt hätiköidyn päätöksen lähettäessäni viestin Amandalle edellisenä iltana. Mutta siitä huolimatta: viesti liittyi aiheeseen, josta olin luvannut lähettää viestin. Ystäväni käytös alkoi olla käsittämätöntä.

En piitannut hänen kiellostaan, vaan soitin hänelle heti, kun pääsin palaverista. Hän vastasi. Olin aivan helvetin vihainen. Hän ei käsittänyt (tai ollut käsittävinään), miksi olin ottanut yhteyttä Amandaan edellisenä iltana. Kysyin häneltä, oliko Amanda ollut murtunut tai järkyttynyt viestini vuoksi. Hän oli hetken vaitonainen ja vastasi sitten ”ei”. Mietin, pelkäsikö hän minun kirjoittavan blogiini jotain sellaista, mistä ei uskonut Amandan tietävän. Tosin jos hän tätä pelkäsi, en ymmärtänyt hänen logiikkaansa. Hänen olisi luullut olleen tyytyväinen, kun Amanda ei pääsisi lukemaan kirjoituksiani. Vai harmittiko häntä, kun Amanda ei voisikaan lukea kaikista törkeyksistä, joita hän oli tehnyt? Mitä hänen päässään oikein liikkui?! Minua suututti ja turhautti niin hirveästi, että huusin ääneen. Säälin ystävääni sen verran, että pidin puhelinta hetken kauempana.

Ystäväni selitti, että hän oli keskustellut jonkun henkilön (?) kanssa, joka oli todennut minun olevan Erittäin Häiriintynyt – vai olikohan se sittenkin Vaarallinen – Henkilö. Kuulostin hänen kuvailemaan Amy Elliott-Dunnelta (kts. Gone Girl (2014)).

Hän oli selvittänyt lähestymiskiellon hankkimista. Hän totesi, että eihän lähestymiskiellosta todellisuudessa hyötyä olisi. (Hullu kun olin.) Tämän jälkeen hän sanoi, että jos lähestymiskielto ei riittäisi, hän ottaisi käyttöön laittomat keinot. Lähestymiskiellolla pelottelun pystyin vielä jollain tasolla ymmärtämään, mutta laittomilla keinoilla uhkailu  – oli se sitten pelkkää pelottelua tai ei – järkytti minua. Kysyin häneltä, uhkaileeko hän minua tosissaan. Hän vastasi, että ei hän minua uhkaile. Hän ei tarkentanut, mitä ’laittomat keinot’ tarkoitti. En pystynyt ottamaan hänen uhkailuaan todesta, vaan minua järkytti, että hän ylipäänsä pystyi sanomaan jotain tuollaista. Hänen sanoillaan oli kuitenkin vaikutusta psyykelleni.

Hänen ylimielinen ja täysin vastuuton asenteensa oli viimein liikaa. Huusin hänelle, että minä voisin syyttää häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän naurahti ivallisesti: ”Voi tyttö kuule, sinä olit ihan yhtä suostuvainen silloin kuin minäkin.” Vastasin, etten tarkoittanut niitä kahta viikkoa, vaan sitä yhtä kertaa. En muista hänen vastaustaan, mutta hän ei kuulostanut enää yhtä ivalliselta ja rehvakkaalta. Sanoin, että olin kertonut asiasta Amandalle. Amanda oli mitä ilmeisimmin pitänyt lupauksensa ja ollut puhumatta asiasta ystäväni kanssa.

Suuttumuksesta ja järkytyksestä huolimatta sain jututettua häntä. Ystäväni sanoi useamman kerran puhelun aikana, että parhaan kaverinsa menettäminen sattuu häneen. Kysyin, onko hän saanut kerrottua sitä Amandalle. Hän sanoi kertoneensa. Kysyin, onko hän pystynyt suremaan menetystään. Sitä hän ei kuulemma ollut tehnyt, koska viha oli peittänyt surun alleen. Hän sanoi itkeneensä monet kerrat menetyksen vuoksi. En usko, että hän liioitteli tai valehteli, vaan myönsi totuuden. Sanoin toivovani, että hän pystyisi surra ja käsitellä menetystään. Tunteiden tukahduttaminen ei ollut kokemukseni mukaan terveellistä. Voimakkaat ja hankalat tunteet tulisi pystyä käsittelemään. Muussa tapauksessa koko tunnepuoli on epätasapainossa ja solmussa. Tämä on melko varmasti yksi niistä syistä, miksi ystäväni on kuin ruutitynnyri. Vaikka olin hänelle edelleen helvetin vihainen, tunsin surua ja myötätuntoa. Halusin samanaikaisesti kuristaa ja halata häntä. (Huomautus: Edellistä lausetta ei pidä tulkita kirjaimellisesti.)

Ystäväni huusi, mitä vitun vastuuta hänen tulisi ottaa ja mistä hänen tulisi sitä ottaa. En tiennyt enää, mitä vastaisin hänelle. Jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi pystyä erottamaan hyväksytyn ja hyväksymättömän käytöksen ero sekä ymmärtää sana ’vastuu’. Eikö hän tosissaan kyennyt myöntämään tehneensä väärin minua kohtaan? Vastuusta ei pääse eroon, vaikka kutsuisi itse itseään tyhmäksi tai yksinkertaiseksi tai pelottelisi toisen osapuolen hiljaiseksi. Ystäväni käytös johtui hänen omista peloistaan – ei siitä, että hän olisi vajaaälyinen tai psyykkisesti sairas. Hän oli kenties traumatisoitunut ja kärsi pahoista stressioireista, mutta muutoin hän on täysjärkinen aikuinen ihminen. En ajatellut häntä enää ”syyntakeettomana” kuten olin pari vuotta aiemmin tehnyt ottaessani syitä omille harteilleni.

Puhelun loppuvaiheessa hän sanoi, että hän aikoo sanoa jotain sellaista, mitä en tulisi häneltä enää koskaan kuulemaan. Töksäytin ärsyyntyneenä ja enempiä ajattelematta, että hän varmaan aikoi pyytää anteeksi. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että niin aikoi. Hänen anteeksipyyntönsä kuului seuraavasti: ”Anteeksi, jos olen jotenkin loukannut sinua.” Jos. Jotenkin. Voi jumalauta, ajattelin. Mielessäni heitin kirveen kaivoon, rukkaset naulaan ja kädet pystyyn. Hän olisi voinut pyytää anteeksi esimerkiksi sitä, että hän oli kertonut minusta räikeitä valheita vaimolleen tai mitä hän oli kirjoittanut minulle viesteissään. Nämä asiat olivat sellaisia, jotka hän tiesi tehneensä väärin. Ne eivät ole ”jos loukkasin”, vaan ”kun loukkasin”. Hampaitani kiristellen sanoin hänelle niin ystävällisesti kuin kykenin: ”Kiitos. Toivottavasti vielä jonain päivänä ymmärrät, mitä pahoittelet.”

Hänen ”anteeksipyyntönsä” ja uusi uhkauksensa saivat minut suuttumaan, ahdistumaan ja järkyttymään. Amanda oli sanonut minulle useamman kerran, että hän odotti ystäväni oppivan tästä kaikesta jotain. Minun näkökulmastani ystäväni ei ollut oppinut yhtään mitään. Minua suututti ja ahdisti sekin, että tunsin päästäväni ystäväni pakoon vastuuta. Hän sai peloteltua minut jälleen kerran hiljaiseksi. Minulla oli voimaton olo, koska en tuntenut pärjääväni hänelle.

Itkin puhelua lopettaessamme. Ystäväni oli sanonut, että hän tervehtisi minua, jos kävelisin häntä vastaan. En sanonut, että itse saisin todennäköisesti paniikkikohtauksen keskellä katua, jos näkisin hänet. Sanoin hänelle, että emme lopeta puhelua siihen, että minä itken. Hän antoi minulle aikaa koota itseni. Sanoin hänelle ”hyvää joulua” ja hän toivotti minulle samaa. Lopuksi sanoin ”heippa”ja hän vastasi samoin. Suljin puhelun, enkä ole kuullut ystävästäni sen jälkeen.

Minua ahdisti hirveästi puhelun jälkeen. Yritin keskittyä työntekoon ja saada asian pois mielestäni. Huusin ja itkin yksinäni. Ystäväni oli saman puhelun aikana sekä uhkaillut että myöntänyt surevansa parhaan kaverinsa menetystä. Minua kadutti viestini Amandalle. Tuntui musertavalta tajuta, etten voisi/uskaltaisi pyytää Amandalta viestiäni anteeksi tai kysyä, haluaisiko hän sittenkin linkin. En halunnut ystäväni enää järjestävän kohtausta. En ollut vakuuttunut hänen mielensä vakaudesta. Hänen puheensa olivat ristiriitaisia, joten en ottanut tolkkua, mitä hän todella ajatteli tai aikoi tehdä. Samaa oli Amandakin sanonut. Sen muistaminen ei tosin lohduttanut.

Seuraavaan terapiakertaani oli melkein kaksi viikkoa aikaa, eikä minulla ollut ketään kelle puhua. Olisin halunnut soittaa Amandalle ja kertoa hänelle, mitä ystäväni oli sanonut minulle. Olisin halunnut kertoa, millä ystäväni oli tällä kertaa uhkaillut minua. Olisin toivonut kuulevani Amandalta, ettei ystäväni olisi saanut sanoa niin ja ettei tämä ollut varmastikaan ollut tosissaan. Tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Tärisin, itkin, rintaa puristi ja sydän tykytti. En pystynyt nukkumaan tai keskittymään työntekoon parina seuraavana päivänä. Päädyin etsimään netistä puhelinnumeroa, johon voisin soittaa. Minun oli pakko päästä puhumaan jollekulle. Pelkäsin sekoavani, jos en saisi puhua. Lopulta soitin erääseen auttavaan puhelimeen. Puhuminen oli vaikeaa, sillä itkin läpi puhelun. Linjan toisessa päässä oleva ihminen kuunteli, kun sopersin hänelle kokemuksistani. Kertominen paransi hieman oloani, sillä joku kuunteli minua.

Viikkoa myöhemmin pääsin viimein työterveyslääkärini vastaanotolle. Käynti oli siirtynyt sairasteluideni vuoksi. En ollut aiemmin kertonut työterveyslääkärilleni syitä parin vuoden aikaisten masennusjaksojeni ja muun oireiluni taustalla. Olin aiemmin maininnut, että olin menettänyt ystävän, mutten ollut maininnut tämän liittyvän millään tavoin oireiluuni. Olin kertonut ystävästäni aiemmin, koska olimme puhuneet, oliko minulla läheisiä ihmissuhteita. Kerroin lääkärilleni lyhyesti, mitä viimeisen parin vuoden aikana oli tapahtunut. Pillahdin itkemään kertoessani, että ystäväni oli viikkoa aiemmin uhkaillut minua. En kuitenkaan pystynyt kertomaan, mitä ystäväni oli sanonut. Pyysin lääkäriltäni, ettei hän kirjoittaisi kertomiani asioita tietoihini.

Keskustelimme lääkärini kanssa jaksamisestani ja työkyvystäni. Vaikka vointini oli ollut viikon aikana kehno, uskoin jaksavani töissä. Lääkäri ehdotti minulle osittaista työaikaa, mikäli täysi työaika kävisi liian raskaaksi. Lupasin harkita asiaa. En halunnut sairauslomalle, ainakaan kokoaikaiselle. Kerroin työskentelyn suurimmaksi osaksi auttavan minua jaksamaan. Sovimme uuden ajan tammikuulle.

Jatkoin töissä, vaikka väsymys ja ahdistus hankaloittivat jaksamistani. Minulla ei ollut voimia aloittaa blogin kirjoittamista. Kirjoittaminen vaati ajattelemista, enkä jaksanut ajatella. Jaksoin hädin tuskin joinain päivinä selvitä normaaleista arkiaskareista. Näytin ulospäin olevani ihan kunnossa – mitä nyt vähän väsynyt. Loin kuitenkin blogin ja päätin kirjoittavani sitten, kun jaksaisin. Olin hahmotellut ystävälleni kirjettä, mutta en saanut sitäkään kirjoitettua. Tunsin turhaksi kirjoittaa sitä enää. Pohdin, että voisin käyttää kirjeen karkeaa luonnosta apuna blogini postauksissa. Lopulta päädyin käyttämään sitä kirjoitusprosessini pohjana.

Ystäväni uhkailulla oli seurauksensa. Olin stressaantunut ja tunsin olevani kuin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Aloin säikähdellä kaikkia heidän autojaan muistuttavia autoja. Tietyn automerkin tietyn väriset mallit aiheuttivat joka kerta ahdistusta ja sydämentykytystä. Tunsin, etten saanut kunnolla henkeä. ”Hauskaa” tästä teki se, että heidän autonsa ovat yleisiä eli näen vastaavia autoja useita kertoja päivässä. Ystäväni puhelun jälkeen olen ajanut yhden kerran heidän autoaan vastaan. Se oli naistenpäivänä. (Jostain syystä päivä jäi mieleen…) Silloin stressioireeni olivat pahempia. Edellä mainittujen lisäksi näkökenttäni tuntui hetkellisesti kaventuvan ja minua kihelmöi sekä huimasi. En ehtinyt katsoa kuljettajaa, mutta tunnistin auton rekisterinumeron perusteella. Tätä tekstiä maalis-huhtikuun taitteessa kirjoittaessani kärsin edelleen stressioireista heidän autojaan muistuttavia autoja nähdessäni. Joudun vilkaisemaan autojen rekisterinumerot mieltä rauhoittaakseni.

Samanlaisia (mutta onneksi lievempiä) oireita sain alkuvuodesta, kun olin näkevinäni kenet tahansa Amandaa muistuttavan ihmisen kävelemässä koiran kanssa. Tammi-helmikuussa kaikki koiralliset ihmiset alkoivat pimeässä näyttää Amandalta. Lenkit olivat stressaavia. Kelloni väitti, että olin kävellyt tehokkaita lenkkejä koirani kanssa. Käydessäni alkuvuodesta Stockmannilla näin siellä erään mainoksen. Meinasin hypätä nahoistani. Siinä olivat Amandan kasvot! Katsoin mainosta uudestaan. Se oli Lancômen mainos ja kasvot olivat näyttelijä Amanda Seyfriedin. Olin vähällä alkaa nauramaan keskellä tavaratalon kosmetiikkaosastoa, koska tajusin, kuinka pahasti olin stressaantunut. Ehkä kyseisellä näyttelijättärellä ja ystäväni vaimolla on jotain yhdennäköisyyttä. Oli tai ei, päätin lainata Seyfriedin nimeä.

Tammikuussa kävin uudestaan työterveyslääkärini vastaanotolla. Vointini ei ollut parantunut kuukauden takaisesta, vaan suunta oli ollut vastaiseen. Olin jatkuvasti väsynyt, vaikka nukuin tarpeeksi. Näin painajaisia ja heräsin keskellä yötä hiestä märkänä. Tunsin olevani jatkuvassa hälytysvalmiudessa säpsähdellessäni mitä tahansa ystävästäni muistuttavaa. Muistini pätki ja minulla oli vaikeuksia keskittyä mihinkään. Yritin sinnikkäänä jaksaa ja vakuuttelin itse itselleni, että kyllä tämä tästä. Tajusin vasta hiljattain, että olin yrittänyt jälleen unohtaa yhden minua järkyttäneen kokemuksen.

Lääkärini mukaan minulla oli jälleen keskivaikean masennuksen oireita. Keskustelimme uudestaan osa-aikaisesta työskentelystä ja se alkoi tuntua hyvältä ratkaisulta. En ollut edelleenkään halukas jäämään kokonaan sairauslomalle. Minulla olisi tällöin ollut liikaa aikaa olla yksin ajatusteni kanssa. Lääkärini kirjoitti B-lausunnon ja pääsin osa-aikaiselle sairauslomalle ilman, että jouduin ensin olla kokonaan pois töistä. Tämä mahdollisuus helpotti omaa ratkaisuani. Pidän työstäni, enkä halunnut siksikään jäädä kokonaan pois. Työ antoi minulle muutakin ajateltavaa.

Kevään mittaan vointini on hiljalleen parantunut. Jouduin olla melkein kolme kuukautta osa-aikaisella sairauslomalla. En uskalla vielä sanoa olevani selvillä vesillä, mutta uskoisin jaksavani tehdä töitä jälleen täydellä työajalla. Vaikken edelleenkään halua syytellä ystävääni, jouduin sairauslomalle hänen vuokseen.

🌷

Viimeinen osa: 20. Kirjoitusprosessi
Kaikki osat: Minun tarinani