Minun tarinani: 20. Kirjoitusprosessi

Väkersin ensimmäisen tekstin blogiin uupuneena ja puoliväkisin joulukuun viimeisinä päivinä. Perfektionismiin taipuvainen suorittaja-minäni oli aika kauhuissaan ensimmäisistä tekeleistäni. Yritin ottaa ensimmäiset tekstini harjoitteluna bloggaamisesta. En oikein tiennyt, mistä kirjoittaisin ja se (ainakin omasta mielestäni) kuulsi kirjoituksistani. Tajusin jossain vaiheessa, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa mistään. Saisin kirjoittaa haluamistani asioista ja siinä laajuudessa kuin itse olisin valmis tai olla kirjoittamatta laisinkaan. Tämän tajuaminen rauhoitti mieltäni.

Kirjoitin ystävästä, hänen ’perheenjäsenestään’ ja kokemuksistani kevään tapahtumien jälkeen. En ollut valmis kirjoittamaan mistään pettämiseen liittyvästä. Minua vaivasi, että olin luvannut Amandalle alunperin, etten kirjoittaisi siitä. Amanda ei ollut estellyt tai pyytänyt minua olla kirjoittamatta mistään. Hän ei ollut varsinaisesti ilahtunut ajatuksesta, että kirjoittaisin heistä blogissa, mutta vaikutti hyväksyvän sen. Minusta kuitenkin tuntui, että olisin rikkonut hänelle antamani lupauksen, jos olisin kirjoittanut kevään tapahtumista – vaikka olin viestissäni ilmoittanutkin kirjoittavani niistä.

Päädyttyäni tammikuussa osa-aikaiselle sairauslomalle aloin pohtia, kuinka saisin käsiteltyä mielessäni pyöriviä asioita. En voinut kärsiä masennuksesta ja ahdistuksesta ystäväni vuoksi koko loppuelämääni. Päätin, että kirjoitan koko tarinani edes itselleni. Ostin muistikirjan ja aloin hahmotella tapahtumaketjua alkaen siitä, kun tapasin ystäväni. Kaivoin muistini tueksi päiväkirjani, selasin ystäväni ja Amandan kanssa käymiäni keskusteluja, etsin vanhoja kalenterimerkintöjäni sekä luin minusta kirjoitettuja potilaskertomuksia OmaKannasta. Aloin kirjoittaa ajatuksiani paperille. Mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän asioita palautui mieleen. Osan asioista muistin vasta kirjoitusprosessin myöhemmissä vaiheissa. En uskonut itselleni (tai kellekään muullekaan) olevan hyötyä kirjoittaa ”tositapahtumiin perustuvaa tarinaa”, joten kirjoitin kaiken totuudenmukaisesti ja niin hyvin kuin muistin. 

Kirjoittaminen palautti mieleen tapahtumien tunnetiloja. Itkin ja välillä nauroin vedet silmissä. Tunsin suuttumusta, ahdistusta sekä helpotusta kirjoittaessani. Joitain kohtia oli vaikeaa ja jopa tuskallista kirjoittaa. Harkitsin jättäväni osan asioista kirjoittamatta, mutta sitten mietin itseäni: tein tätä kirjoitusprosessia itseni vuoksi. Vaikeiden asioiden ignooraaminen ei auttaisi minua. Niiden vuoksihan voin huonosti. Pikkuhiljaa, lause lauseelta sain kirjoitettua myös vaikeimmat asiat.

Minua harmitti, että olin laittanut Amandalle viestin, jossa olin ilmoittanut olevani jakamatta linkkiä blogiini. Minulla ei ollut häneltä enää salattavaa. Minua suututti omassa käytöksessäni, että olin tehnyt päätöksen hänen puolestaan. Enhän minä voinut tai saanut päättää, mitä hän pystyi tai ei pystynyt tehdä. Vaikka hänellä olisi linkki, hänhän saisi itse päättää, lukisiko tekstini vai ei. Olin kertonut hänelle vaikeitakin asioita ja hän oli pystynyt kuuntelemaan. Olin vakuuttunut, ettei mikään kirjoittamani enää suistaisi hänen mieltään raiteiltaan. Minua ärsytti, sillä tunsin toimineeni yhtä ylisuojelevasti Amandaa kohtaan kuin ystäväni. Meistä kolmesta Amanda tarvitsi kaikkein vähiten ylisuojelua.

Tammikuun loppupuolella Amanda käveli minua vastaan. Kohtaaminen tuli niin yllättäen, etten ehtinyt miettiä, mitä sanoisin hänelle. Olin ollut tuolloin vasta hetken aikaa sairauslomalla, joten vointini oli melko surkea. Hänen kohtaamisensa otti koville. Kävelin hänen katseensa ulottumattomiin ja itkin tienposkessa koiraani silitellen.

Ennen seuraavaa kohtaamista olin aloittanut kirjoitusprosessin ja saanut ensimmäisiä osia pitkälti valmiiksi. En ollut vielä päättänyt, julkaisisinko tarinani vai kirjoittaisinko sen vain itselleni. Olin pohtinut, että jos saisin mahdollisuuden, kertoisin Amandalle hänen saavan halutessaan lukea tarinani. Ystävänpäivänä (voi tätä kohtalon ivaa…) olin iltalenkillä koirani kanssa. Kuuntelin kävellessä kirjaa, enkä ensin tajunnut Amandan kävelevän koiran kanssa vastaan. Hän väisti tielle, sillä koirat olivat ärisseet toisilleen aiemminkin. Hän huikkasi jotakin (varmaan tervehdyksen), mutta kirjan vuoksi en aluksi kuullut kunnolla, mitä hän sanoi. Hän oli jo kävelemässä ohi, kun pysähdyin ja sanoin hänelle: ”Amanda, voidaanko puhua.” Haukoin happea ja yritin pidätellä itkua siinä onnistumatta.

Seisoimme asutusalueella keskellä jalkakäytävää juttelemassa (ja minun pillittäessä) koirien välillä haukkuessa toisilleen. Mikäli joku naapurustossa ihmetteli outoa keskustelua, tästä siinä oli kyse. (Että terveisiä vaan kaikille kuulijoille.) En kuitenkaan usko, että keskustelullamme oli kuulijoita. Olin sen verran poissa tolaltani, etten muista tätäkään keskustelua kunnolla. Sain joka tapauksessa nyyhkytettyä Amandalle anteeksipyyntöni hänelle lähettämästäni viestistä. Kerroin, että olin kirjoittamassa tästä kaikesta, mutten vielä tiennyt, julkaisisinko tekstini. Sanoin, että mikäli hän haluaisi, voisin lähettää tekstini hänelle julkaisemisesta riippumatta. Hän vastasi, että hän voisi lukea kirjoitukseni. Hän lisäsi, että mikäli aioin julkaista tekstit, hän mieluummin lukisi ne blogista. Hän kertoi, että hänellä olisi tällöin varmempi olo, etten ollut tehnyt hänelle omaa versiota. Sanoin laittavani hänelle linkin tai lähettäväni valmiit tekstit hänelle, mikäli päättäisin olla julkaisematta niitä. Amanda totesi rauhallisena, että saan tehdä niin kuin itsestäni tuntuu. Hän sanoi, ettei häntä haittaa, vaikka hän saisi tekstit vasta monenkin kuukauden päästä. Sen kuuleminen oli minulle tärkeämpää kuin hän varmaankaan tiesi. Hän ei yrittänyt hoputtaa minua. Vaikka ymmärsin, että olisin saanut kirjoittaa tekstejäni omaan tahtiini ilman Amandan ”siunaustakin”, hänen sanansa rauhoittivat. Minulla oli helpottunut olo Amandan kohdattuani. Kivi  oli vierähtänyt sydämeltäni.

Kirjoitusprosessin aikana ymmärsin viimein, mikä Amandan välinpitämättömältä tuntuvassa suhtautumisessa oli saanut minut ahdistumaan niin pahoin. Samalla ymmärsin paremmin myös suhtautumistani ystäväni vihaiseen käytökseen.

Veljeni oli teini-ikäisenä hyvin ärhäkkä ja reaktiivinen. Isosiskon pelkkä olemassaolo vaikutti tuolloin ärsyttävän häntä. Veljeni oli minua vahvempi ja tiesin häviäväni hänelle, jos olisin joutunut nujuamaan hänen kanssaan. Hän oli kerran huvikseen vääntänyt minut painiotteella lattiaan. En uskaltanut sanoa hänelle kunnolla vastaan, jotten ärsyttänyt häntä entisestään. Pelkäsin hänen joskus menettävän malttinsa kokonaan ja satuttavan minua. En muista enää, mistä asiasta veljeni sillä kertaa hermostui. Hän huusi ja räyhäsi minulle naama punaisena. Hän huusi minulle samoja asioita kuin ystäväni vuosia myöhemmin: kukaan ei välitä minusta, eikä minua voi sietää. Lisäksi sain kuulla, että saisin tappaa itseni. (Vinkkinä: Sitä ei kannattaisi sanoa varsinkaan masentuneelle.)

Hänen sanansa satuttivat ja kauhistuttivat. Hän huusi juuri niitä asioita, joiden pelkäsin olevan totta. En uskonut, että kukaan välitti minusta muusta syystä kuin velvollisuudesta. Lisäksi en ollut vakuuttunut siitä, etteikö hän voisi satuttaa minua, jos hermostuisi lisää. Tunsin olevani jokaisessa veljeni kanssa käydyssä riidassa alakynnessä, sillä hän kykeni olemaan ilkeämpi ja uhkaavampi kuin minä. Itseni puolustaminen, veljelleni rauhallisesti puhuminen tai takaisin huutaminen saivat hänessä aikaan saman reaktion: hän suuttui entistä enemmän.

Äitimme katsoi tilannetta tyynenä vierestä, eikä tehnyt tai sanonut mitään. Odotin äidin käskevän veljeäni lopettamaan tai rauhoittumaan. Veljeni ei käyttäytynyt koskaan uhkaavasti äitiä kohtaan tai huutanut tälle samalla tavoin. Kun tilanne oli ohi, puhuin äidille. Sanoin, että veljeni ei saisi huutaa minulle tuollaisia ja kysyin, miksi hän ei ollut sanonut mitään. Äiti käski olla välittämättä veljestäni. Hän sanoi, että veljeni nyt vain on tuollainen. (Samoin Amanda sanoi ystävästäni.) Kun intin, että veljeni käytös ei ollut oikein eikä hän saisi huutaa minulle noin, äitini syyllisti tapahtuneesta minua. Minun olisi pitänyt antaa olla. Olin ilmeisesti tarkoituksellisesti provosoinut veljeäni. Olin itse aiheuttanut tilanteen, joten siitä seuranneet asiat olivat minun syytäni.

Veljelleni olen pystynyt antamaan anteeksi. Hän oli teini-ikäinen, eikä sen ikäisiltä pysty odottamaan joka hetki kypsää käytöstä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin hyväksynyt hänen käytöksensä. Veljeni on nykyään tasapainoinen (vaikka edelleen hieman kiivas) aikuinen ihminen, jonka kanssa tulemme ihan hyvin toimeen. Veljeni tai ystäväni käytös ei ollut oikein, mutta veljeni kohdalla lieventävänä asianhaarana oli hänen ikänsä. Ystäväni raivosi samoin kuin teini-ikäinen veljeni ja alitajuisesti taisin yhdistää heidät tilanteissa toisiinsa.

Muistan lapsuudestani lauseet ”Syyllinen, kunnes toisin todistetaan” ja ”Älä välitä”, joita minulle toisteltiin usein. Koska olen sisaruksista vanhin, minulta odotettiin (kärjistetysti ilmaistuna) moitteetonta käytöstä, zenmäistä tyyneyttä ja ilmeisesti täydellisiä diplomatiataitoja nuorempien sisarusteni kanssa. Mikäli riitaa tai erimielisyyttä syntyi, vanhempieni mielestä olin joka kerta vähintään osasyyllinen. Todennäköisesti olinkin lapsena monet kerrat osasyyllinen eripuraan (varsinkin sisareni kanssa), mutta automaattinen syylliseksi leimaaminen niinäkin kertoina, kun syy ei ollut minussa, nakersi itsetuntoani. Olen herkkä syyllistymään ja tätä ystäväni onnistui käyttämään joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti hyödykseen. Syyllisyydentunteet ovat olleet näiden vuosien aikana voimakkaita. Olen tuntenut syyllisyyttä aiheellisestikin, mutta suurin osa on ollut turhaa. Kuten psykiatrini totesi, olen ’syyllisyydenkantaja’.

Äitini käytös satutti veljeäni enemmän. Hän yritti kääntää katseensa pois. Äiti kuitenkin näki tilanteen, jonka jälkeen sanoin hänelle, että tämä ei ollut ollut oikein. Hän oli välinpitämätön, vähättelevä ja syyllistävä, eikä osoittanut minkäänlaista myötätuntoa tai tukea minua kohtaan. Tämä oli minulle tuttua. En muista koskaan luottaneeni kunnolla äitiini, eikä tapaus ainakaan lisännyt luottamusta häneen. Tiedän, mistä kumpuaa uskomukseni siihen, ettei kukaan välitä minusta. Emotionaalisesta laiminlyönnistä huolimatta minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus. Olin joskus vihainen vanhemmilleni, mutta pystyn nykyään ymmärtämään heidänkin käytöstään. He käyttäytyivät lapsiaan kohtaan samoin kuin heidän vanhempansa heitä kohtaan.

Amandan suhtautumista en pysty luokitella oikeaksi tai vääräksi, sillä ymmärsin, miksi hän ei halunnut varsinaisesti asettua miestään vastaan. Hän ei syyllistänyt minua ja pysyihän hän tukenani ystäväni pommittaessa minua hirveillä viesteillään. Hän ei ottanut joihinkin minulle tärkeisiin asioihin oikein kantaa, joten tiedostamattani ajattelin hänen suhtautuvan niihin kuin äitini. Tunsin sekä äidin että Amandan jättäneen minut selviämään yksin, vaikka olisin tarvinnut apua. Amandan suhtautuminen sattui, mutten ollut hänelle vihainen. Olin surullinen ja tunsin, ettei hän piitannut minusta. Samalla tiedostin, etten oikein voinut odottaa hänen välittävän minusta. Totuus on, etten tiedä, mitä Amanda ajattelee minusta.

Tajusin kirjoitusprosessini loppuvaiheessa, mihin minulle tuttuun ”kategoriaan” ystäväni suurin piirtein kuului. Minulla oli nuoruudessani muutama valmentaja, jotka olivat minulle tärkeitä. He olivat ”isähahmoja” (sukupuolesta riippumatta), joita arvostin. Näin ystäväni samassa valossa kuin kyseiset valmentajani nuoruudessani. Valmentajat auttoivat minua kohottamaan itsetuntoani. Oli todella tärkeää, että joku minulle tärkeä henkilö ei lytännyt minua, vaikken ollutkaan aina parhaimmillani heidän edessään. Vaikka töpeksin silloin tällöin suorituksiani, he kannustivat minua. Tunsin kelpaavani heidän edessään sellaisena kuin olin. Luotin valmentajiini ja samalla tavoin luotin ystävääni. En halunnut olla valmentajieni enkä ystävänikään kanssa tekemisissä 24/7. Jaoin valmentajieni huomion muiden treenikavereideni kanssa. Minulle riitti se aika, jonka sain heiltä. Tärkeintä oli, että tunsin tulleeni kohdatuksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Sen enempää en odottanut tai toivonut ystävältänikään.

Ystäväni tuli elämääni sellaisessa vaiheessa, kun minulla ei ollut enää valmentajia. Nuoruusvuosien aktiivinen treenaaminen oli vaihtunut aikuisharrasteryhmiin, joissa ei ollut enää valmentajia. Valmentajiin vertaaminen auttoi itseäni hahmottamaan hänen rooliaan minulle. Ystäväni ei kuitenkaan ole täysin rinnastettavissa valmentajiini, sillä hän oli myös paras kaverini. Valmentajat olivat vain valmentajia, mutta heidän roolinsa oli tärkeä nuoruudessani.

Kirjoitusprosessin ja terapeuttini kanssa käymieni keskusteluiden aikana minusta alkoi tuntua, että olisin valmis jakamaan tarinani. Ymmärsin, että kokemuksistani ja aiheista kertominen voisi olla tärkeää myös jollekulle toiselle ihmiselle. Olin kirjoittanut alusta asti siten, että ketään kirjoitustani koskevista henkilöistä ei voisi tekstieni perusteella tunnistaa. Tarinani on henkilökohtainen ja sisältää niin paljon vaikeita sekä edelleen kivuliaita asioita, etten halua tätä voitavan yhdistää minuun, ystävääni tai Amandaan. Ystävälläni ei siis ole tämänkään vuoksi perusteltua syytä meuhkata, että yritän pilata hänen elämänsä tai että kostan hänelle.

Vaikka ystäväni on kohdellut minua väärin, tarinani julkaisemisen tarkoitus ei ole lynkata häntä. Hän toimi pelkojensa, traumojensa ja stressin vuoksi siten kuin toimi. Ystäväni ei ole paha ihminen, vaan häneenkin sattui. En kirjoita näin puolustellakseni tai hyväksyäkseni hänen käytöstään, vaan siksi, koska pystyn ymmärtämään häntä. Toivon edelleen, että hänkin voisi hyvin ja uskaltaisi jonain päivänä puhua mieltään painavista asioista terapiassa tai jonkun hänelle läheisen ihmisen kanssa. Vaikka olen joutunut kirjoittamaan hänen negatiivisista piirteistään, hänessä on monia hyviä piirteitä ja ominaisuuksia. Hän on myös kiltti, hauska ja ystävällinen, vaikkei se tarinastani välitykään. Hänen hyvien ominaisuuksien ansiosta meistä tuli aikoinaan ystäviä.

Häijystä käytöksestään huolimatta en jaksa uskoa hänellä olevan persoonallisuushäiriöitä. Halusin jossain vaiheessa ajatella hänen kärsivän esimerkiksi epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, jolla olisin voinut selittää itselleni hänen käytöstään. Olisi ollut helpompi syyttää persoonallisuushäiriötä tai jotain sairautta kuin uskoa ystäväni pystyvän ns. täysissä järjissään käyttäytymään minua kohtaan niin ilkeästi. Törppö voi olla ilman diagnoosejakin. Olen miettinyt, että toisille ihmisille ollaan nykypäivänä hyvinkin kärkevästi jakelemassa milloin mitäkin mieliala- ja persoonallisuushäiriöitä, jos toinen ihminen käyttäytyy omasta mielestä väärin tai poikkeavasti. Harvemmin epävakaaksi, psykopaatiksi, narsistiksi tms. leimaaminen tai nimittely auttaa ihmistä voimaan paremmin.

Olen myös miettinyt, toiminko järkevästi vai pelkurimaisesti, kun en ole tehnyt ystävästäni ilmoitusta. Kunnianloukkauksen lisäksi hän on uhkaillut minua ja jouduin tämän seurauksena jäämään sairauslomalle. Lisäksi hänen viimeinen kertansa luonani oli väärin. Olen tietoinen uudesta seksuaalirikoslaista. Minusta tuntuisi kuitenkin väärältä, jos ystäväni saisi rangaistuksen viimeisestä kerrasta luonani. Se tuntui minusta pitkään pahalta ja yritin unohtaakin asian, mutta itse teko ei traumatisoinut minua. Ystäväni taisi pohjimmiltaan satuttaa minua samalla tavoin kuin oletan hänen satuttaneen Amandaa – hän satutti rikkomalla luottamuksen. Luottamuksen rikkominen ei ole kriminalisoitua, kuten ei ole aviorikoskaan. Minusta tuntuisi siltä kuin joutuisin käyttämään toista asiaa korvikkeena, jos haluaisin saada hänelle rangaistuksen. Kunnianloukkauksesta hän voisi saada sakot, mutta en näe oman hyvinvointini kannalta järkeä hankkia hänelle sakkoja. Haluaisin hänen ymmärtävän tehneensä väärin ja ottavan vastuun teoistaan. Todennäköisesti saan ennemmin kuulla olevani harhainen valehtelija kuin hänen pyytävän vilpittömästi anteeksi. En kuitenkaan siedä enempää huonoa ja alentavaa käytöstä ystävältäni. Ja edelleen: En halua hänelle rangaistusta, vaan toivoisin vastuunkantoa.

En aio ottaa ystävääni enää yhteyttä yrittääkseni puhua asioita selviksi hänen kanssaan. Olen yrittänyt sitä jo monta kertaa, eikä lopputulos ole ollut kannaltani hyvä. Toivoisin hänen lukevan nämä kirjoitukseni, mutta en usko hänen tekevän sitä. En myöskään enää jaksa uskoa hänen puhuvan asioita selviksi kanssani. Ehkä hänkin voisi vielä yllättää positiivisesti, mutta en enää odota sitä. Positiivinen yllätys olisi jo sekin, ettei hän enää hermostuisi blogini vuoksi. Mikäli hän pystyisi keskustella vilpittömästi ja rauhallisesti kanssani (ennalta sovittuna ajankohtana, molempien tahtiin sopien ja ehkä kolmannen osapuolen läsnäollessa) sekä pystyisi pyytämään aidosti anteeksi, voisin keskustella. Se auttaisi minua. Itse en kuitenkaan enää ota yhteyttä. Pallo on hänellä.

Amanda ei ole syyllinen vointiini, enkä ole hänelle vihainen tai katkera mistään. Ymmärrän, miksi hän ei halua olla kanssani tekemisissä. Loukkasin häntä. Hänen kanssaan puhuminen helpotti oloani ja minua harmittaa, etten voi puhua enää hänen kanssaan. Pidän lupaukseni ja lähetän linkin Amandalle tämän viimeisen osan julkaistuani. Hän saa itse valita, lukeeko tekstini vai ei.

Tein typerän virheen ja tunnen maksavani siitä kalliisti. On raskasta selvitä surusta, kun en voi kertoa kellekään läheiselleni menettäneeni kaksi itselleni tärkeää ihmistä, joista välitän edelleen. Olen joutunut käsitellä elämäni raskainta menetystä salassa. Käyn todennäköisesti vielä vuosikausia terapiassa, koska joudun selviämään tästä sotkusta yksinäni. Vaikka muutama viimeinen vuosi ovat olleet vaikeita, elämässäni on tapahtunut monia mukaviakin asioita.  Välillä hämmästelen, kuinka minulle on voinut tapahtua jotain tällaista. Yritän vältellä turhaa draamaa ja pidän enemmän tavallisen ”tylsästä” elämästä. Draama on ok, kunhan se on tiukasti kirjan kansien välissä tai televisioruudulla.

Aion jatkaa kirjoittamista terapian tukena, sillä kirjoittaminen on minulle luontevin keino käsitellä ajatuksiani ja tunteitani. (Näin pitkää eeposta en tosin aio enää kirjoittaa.) Kirjoittaminen on auttanut minua voimaan paremmin, mutta toivoisin pystyväni keskustella tästä muuallakin kuin terapiassa. Minulla ei valitettavasti ole ketään luotettavaa ja läheistä henkilöä, jolle voisin tai uskaltaisin puhua. Voin tällä hetkellä hyvin, mutta toipumisprosessini on edelleen kesken. Välillä epätoivon aalto ja masennus iskevät. Jaksan kaikesta huolimatta pysyä optimistisena. Uskon, että vielä jonain päivänä paha oloni on poissa.

Kiitos jokaiselle tarinani lukijalle.

🌷

Kaikki osat: Minun tarinani