Minun tarinani: 5. Joulukortti

Puhelimeni soi.

Minä: ”Hei.”
Hän: ”…”
Minä: ”No, mikä on?”
Hän: ”Amanda tietää.”

Kipakasta viestistäni ja ystäväni apeasta puhelusta oli kulunut muutama päivä. Nyt hän soitti kertoakseen, että hänen vaimonsa tiesi meistä. Muistan tilanteen edelleen selvästi: Olin kävelyllä koirani kanssa. Ystäväni laittoi viestin, että soittaa kohta. Vastasin hänelle ”Soita vain.”. Vain pari minuuttia myöhemmin hän soitti. En ollut varautunut siihen, mitä hän sanoi minulle. Olin ehtinyt elää huojentuneessa olotilassa parin päivän ajan. Tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Pääni löi tyhjää. Olin pelännyt näin tapahtuvan, mutta en näin nopeasti. En vain pari päivää edellisen sotkun selvittämisestä. Yritin kysellä häneltä, mitä hänen vaimonsa tarkalleen ottaen tiesi ja kuinka.

En muista enää tarkalleen, mitä selvisi kyseisen puhelun aikana ja mitä myöhemmin. Joka tapauksessa: hänen vaimonsa oli löytänyt joulukortin, jonka olin antanut ystävälleni. Olin antanut joka vuosi ystävälleni joulukortin. Viimeisimpään korttiin olin kirjoittanut hänelle antamani lempinimen (tunnistusriskin vuoksi en kirjoita sitä), lauseen ”Älä koskaan katoa” sekä ”♥ [nimeni]”. Lause viittasi antamaani lempinimeen. Lisäksi lause merkitsi sitä, että hän oli minulle tärkeä ystävä, jonka toivoin pysyvän elämässäni. Ehkä sydämen käyttäminen on jostakusta lapsellista, mutta minulla on usein tapana piirtää sydän nimeni eteen korteissa ”toivoo”, ”terveisin” tai näiden lyhenteiden sijasta. Kortti oli läheiseltä ystävältä, ei salarakkaalta. Ymmärrän kylläkin, että kortti oli löytyessään herättänyt epäilyksiä. Varsinkin, kun samalla olivat ymmärtääkseni löytyneet muutkin joulukorttini, joista hänen vaimonsa ei ollut aiemmin nähnyt yhtäkään.

Omaa järkytystäni lisäsi se, että ystäväni oli vasta muutamaa viikkoa aiemmin harmitellut minulle, kuinka hän oli joutunut joka vuosi heittämään joulukorttini pois. Olin uskonut häntä. En minäkään ole säilyttänyt kaikkia saamiani kortteja. Toisaalta ihmettelin, miksi hän kertoi silloin asiasta. Minulle on ihan ok, säilyttävätkö ihmiset antamani korttini vai heittävätkö he ne pois. Vastikään kerrottu väite korttien hävittämisestä ja ajankohta korttien löytymisestä saivat minut ahdistumaan. Miksi ystäväni oli valehdellut minulle tuollaisesta asiasta? Vai olinko kuvitellut koko aiemman keskustelun? Epäilin jälleen itseäni. Stressi ja ahdistus saivat myös minut hetkeksi vainoharhaiseksi: Oliko hänen vaimonsa ollut sittenkin perillä asioista? Oliko hän kuullut ystäväni valheen joulukorteista? Oliko hän nähnyt pari päivää sitten lähettämäni viestin? Oliko hän ollut juonittelemassa taustalla yksityisetsivineen (kuten ystäväni epäili) ja nyt päättänyt murtaa mielenterveytemme lopullisesti kostona?! Onneksi järkevä puoleni aivoista otti vallan nopeasti ja tajusin, että nyt alkavat kuvitelmat mennä jo liian pitkälle. Niin tapahtuisi ehkä elokuvissa, muttei oikeassa elämässä. En maininnut ajatuksistani ystävälleni, koska tajusin niiden olevan naurettavia.

Ystävälläni kuitenkin kuulosti fakta ja fiktio menevän koko ajan pahemmin sekaisin. Sen lisäksi, että hän epäili vaimonsa laittaneen yksityisetsivän hänen peräänsä hän muun muassa kertoi, kuinka hän oli jutellut kuolleen kissansa kanssa junaradan varressa. Monet hänen jutuistaan olivat pelottavia ja olin erittäin huolissani hänen mielenterveydestään. Hän kertoi puhelimessa tai viestitse asioita, jotka saivat minut huolesta sekaisin. Hän kielsi minua vastaamasta viesteihinsä tai lopetti puhelut ennen kuin ehdin koota ajatuksiani tai kysyä häneltä, oliko hän tosissaan. Nyyhkytin yksinäni, koska olin todella peloissani hänen puolestaan. En tiennyt mistä saisin apua. En uskaltanut kertoa läheisilleni, koska pelkäsin joutuvani kertomaan, miksi ystäväni oli niin pahasti sekaisin ja pois tolaltaan. Läheiseni olivat tietoisia ystäväni olemassa olosta. Epäilin, että kertoessani mitä välillämme oli tapahtunut, he suolistaisivat hänet. Tai minut. Tai meidät molemmat. Pohdin ankeana, että hänen vaimonsa todennäköisesti ennemmin repisi pääni irti ja iskisi sen seipääseen kuin kuuntelisi minua hetkeäkään. (Huomautuksena, että ajattelin noin tapahtuvan ainoastaan kuvaannollisesti.) Sain ystäväni kertomasta käsityksen, että hänen vaimonsa oli täysin murtunut ja raivoissaan (tuon kohdan uskon edelleen), eikä hänen kanssaan puhuminen ollut lainkaan mahdollista. Nimeni mainitseminen heidän kotonaan sai helvetin valloilleen. Olin todella peloissani ja huolissani ystäväni puolesta. Pysyin koossa ainoastaan, koska yritin pysyä ystäväni tukena.

Ystävälläni oli ollut tapana aloittaa puhelut kysymällä, onko minulla ollut häntä ikävä. Kahden viikon tapahtumien jälkeen kysymys ei enää ollut tuntunut minusta mukavalta tai soveliaalta, joten käskin häntä keksimään jonkin toisen kysymyksen. Seuraavan kerran soittaessaan, hänellä oli uusi kysymys mietittynä: ”Ollaanko me raskaana?”. Sen hän kysyi yhtä iloisen kepeästi kuin aiemmankin aloituskysymyksensä. Ensimmäisen kerran nauroin häkeltyneenä ja vastasin, että ei. Hän aloitti sen jälkeen joka kerta puhelun tuolla kysymyksellä. Käskin häntä lopettamaan ja pyysin vaihtamaan edes edelliseen kysymykseensä. Vastasin hänelle jokaisella kerralla kieltävästi. Hänen jankkaamisensa ensin ärsytti ja lopulta alkoi ahdistamaan. Sähisin vastaukseni hiljaa puhelimeen, kun olin muiden ihmisten kuuloetäisyydellä. Kerran yksin ollessani taisin huutaa vastaukseni hänelle. Pitikö hän minua täysin idioottina vai uskoiko hän minun valehtelevan? Minä en halunnut lapsia. Kaikkein vähiten tällaisessa tilanteessa. Eniten minua ärsytti hänen hilpeä äänensävynsä. Hän aloitti muutaman kerran puhelun kysymyksellä vielä senkin jälkeen, kun hänen vaimonsa oli löytänyt joulukortin. Kortin löytymisen jälkeen hän kyseli edelleen asiaa, mutta huolestuneen kuuloisena. Vastasin hänelle edelleen: ”Ei, minä en ole raskaana.” ”Kyllä, olen varma siitä.” ”Kyllä, minulla on kierukka.” Hän kyseli myös, mitä aikoisin tehdä, jos olisinkin raskaana. Kihisin kiukusta. Mietin mielessäni vastaavani hänelle: ”Pistän sen kakaran pahvilaatikkoon, saatana ja tuon teidän oven taakse!” Hän sanoi joka kerta uskovansa minua ja ensimmäisillä kerroilla lisäksi vain kiusaavansa.

Minulla oli varattuna aika gynelle. (Varaukseni ei liittynyt siihen mitä minun ja ystäväni välillä oli tapahtunut.) Olin hankkinut aiemmin hormonikierukan pahojen menkkakipujen vuoksi. Koska kierukan langanpäitä ei näkynyt, varmistettiin kierukan paikallaanolo ultralla. Kierukka oli paikallaan ja kaikki oli ok. Vakuutin ystävälleni käynnin jälkeen, että mitään ylimääräistä ei näkynyt. En tiedä, olisiko noin kuusi viikkoa tapahtuneen jälkeen ”mitään ylimääräistä” kierukkaa ultratessa näkynytkään, mutta toivoin lääkärillä käynnin rauhoittavan hänet. Hän sanoi jälleen kerran uskovansa minua, mutta seuraavalla kerralla soittaessaan kysyi taas asiasta. Tätä kesti usean kuukauden ajan. Toiseksi viimeisellä kerralla hänen kysyessään asiaa päätin, että seuraavan kerran vastaan hänelle, että hän voikin ruveta miettimään nimiä. En kuitenkaan tehnyt niin.

Tiesin, että ystävyytemme oli ohi. Pelkäsin kuitenkin aivan hirveästi ystäväni menettämistä. Hän oli ollut minulle ainoa, jolle olin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Nyt hän tarvitsi kipeästi apua ja kuuntelijaa. Terapiaan hän ei suostunut mennä. Tiesin olevani väärä ihminen tukemaan häntä yksinäni siinä vaiheessa, mutta hänellä ei ollut kertomansa mukaan ketään muutakaan. Minusta tuntui, etten voinut jättää häntä yksin niin vaikeaan tilanteeseen. En tiennyt, näkikö tai suostuiko hänen vaimonsa nähdä, kuinka pirstaleina ystäväni mielenterveys vaikutti olevan. En tuntenut hänen vaimoaan laisinkaan, joten en pystynyt arvioimaan hänen käytöstään tai reaktioitaan. Ystäväni kertomukset vaihtelivat niin paljon, etten ollut varma mitä uskoa. Minusta tuntui hirveän pahalta heidän molempien puolesta. Hänen vaimoonsa sattui täysin ymmärrettävästi ja hänellä oli oikeus olla vihainen ja järkyttynyt. Ystäväni tuli kantaa vastuunsa tapahtuneista. Asioiden selvittelyn kuului sattua myös häneen. Jos se ei olisi sattunut, eikö se silloin olisi tarkoittanut, ettei hän välittänyt? Samalla olin kuitenkin todella huolissani, että jokapäiväinen piinapenkissä istuminen (kuten hän asiaa kuvasi) olisi hänen mielenterveydelleen liikaa.

Ystäväni kertomukset vaimolleen olivat ymmärrykseni mukaan vaihdelleet paljonkin parin kuukauden aikana, joka asioiden selvittelyyn meni aikaa. Ajeluista, pussailusta, vonkaamisesta tai lirkuttelustaan minulle jo aiemmin hän ei maininnut missään vaiheessa vaimolleen mitään. Hän oli ilmeisesti saanut ensiksi väitetyksi, että me olimme olleet koko ajan pelkkiä ystäviä ja joulukortti oli vain väärinkäsitys hänen vaimoltaan. Surkuhupaisaa, sillä joulukortin osalta asia oli näin. Tuskin piilotetut joulukortit olisivat heidän suhteelleen kovin hyvää tehneet, vaikka minun ja ystäväni välillä ei koskaan olisi mitään sopimatonta tapahtunutkaan. Hänen vaimonsa ei kuitenkaan uskonut ystäväni väitteitä pelkästä ystävyydestä. Pikkuhiljaa ystäväni paljasti, paljon oli viettänyt aikaa kanssani ja myönsi välillämme tapahtuneen jotain, mitä ei olisi saanut. Hän kertoi lopulta vaimolleen käyneensä luonani kaksi kertaa. Näin minunkin kuului väittää hänen vaimolleen, jos hän koskaan sitä minulta kysyisi. Ajeluista en saanut mainita mitään. ”Niistä Amandan ei sitten tarvitse tietää mitään”, hän sanoi minulle painokkaasti. Tiesin tekeväni väärin luvatessani sanoa niin kuin hän käski. Lupauduin valehtelemaan. En saanut missään nimessä soittaa tai olla yhteydessä hänen vaimoonsa. Hänen vaimonsa oli kuulemma liian järkyttynyt voidakseen puhua kanssani. Kuulemma pahentaisin hänen vaimonsa tilannetta, jos olisin yhteydessä. En halunnut satuttaa tai loukata hänen vaimoaan yhtään enempää. Minä olin pelokas kiltti tyttö ja lupasin tehdä juuri niin kuin hän sanoi. Lupasin olla hiljaa ja pitää kaiken tapahtuneen salaisuutena.

Näimme enää yhden kerran ystäväni kanssa. Noin kuukausi hänen syntymäpäivänsä jälkeen kävimme yhdessä ajelulla. Ystäväni ei enää kertonut yhtään sopimatonta letkautusta, sanonut mitään ei-kaverillista tai yrittänyt koskettaa minua. Hän halasi minua pikaisesti tavatessamme, mutta vetäytyi minusta saman tien kauemmas. Hän epäili, että hajuveteni tarttuisi häneen. En ollut laittanut hajuvettä. Juttelimme arkipäiväisistä asioista ja ajelimme ympäriinsä. Minä ajoin ja hän istui kyydissä. Se oli viimeinen kerta, kun vietimme aikaa kahdestaan.

Kävin koko tuon ajan terapiassa. Yksityisellä puolella käymääni terapiaan kului satoja euroja kuukaudessa. En uskaltanut kertoa sielläkään kaikista asioista –  johtuen osittain ystäväni pelottelusta, että terapian kautta asiat leviäisivät muualle, osittain syyllisyydestä ja häpeästä – , joten täysi hyöty terapiasta jäi saamatta. Onneksi olin sentään uskaltanut mennä terapiaan ja sain edes joistain asioista keskusteltua. Terapeuttini oli ainoa tilanteen ulkopuolinen, jolle pystyin puhumaan edes vähän. Jossain vaiheessa tilanne alkoi olla minulle kuitenkin liikaa. Työkykyni kärsi. Muistini ei toiminut. Olin stressaantunut, ahdistunut, en saanut nukutuksi. Kärsin varmaan monesta muustakin oireesta tuona aikana, mutta en muista enää kaikkea. Masennukseni puhkesi uudestaan. Päädyin psykiatrin puheille. Hän määräsi minut noin kuukauden pituiselle sairauslomalle.

Olin saikulla noin kuukauden. Uskoin, että olin jälleen työkykyinen. Saikun viimeisinä päivinä ystäväni soitti minulle. Hän sanoi, että hänen vaimonsa oli ilmoittanut tämän olevan nyt ohi. Meidän ystävyytemme olisi tässä. Menin pois tolaltani. Tämä olisi kuulemma viimeinen puhelu. Vollotin varmaan koko puhelun ajan. Minuun sattui aivan hirveästi. Olin kyllä ennakoinut tämän tapahtuvan, mutta puhelu tuli silti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ystäväni sanoi edelleen, että minä en ollut syyllinen mihinkään. Paljon muuta en siitä puhelusta enää muista. Lopetimme puhelun siihen, että minä itkin hysteerisesti, sanoin hänelle ”Hyvästi” ja katkaisin puhelun. Itkin loppupäivän, mutta seuraavina päivinä olin kuin sisältä kuollut. En tuntenut vihaa, surua, katkeruutta, helpotusta. En yhtään mitään. Lamaannuin täydellisesti. Jälkeenpäin olen tajunnut olleeni todennäköisesti shokissa.

Palasin töihin ja päätin yrittää keskittää ajatukseni työntekoon. Hyvästeistä oli aikaa noin viikko, kun sain viestin. Se oli ystävältäni. Hän kirjoitti maksaneensa meidän yhteisen tilauksemme. En tiedä, oliko päällimmäinen tunteeni järkytys, epäusko, hämmennys vai mikä. Olin vasta hyvästellyt hänet, saanut jollain tasolla sisäistettyä ajatuksen, ettei minulla enää ollut ystävää elämässäni ja nyt hän lähetti viestin koskien tuollaista. Minulla ei ollut koko asia käynyt edes mielessä viimeisen viikon aikana. Vastasin hänelle, että mitä ihmettä?! Puhuimme lyhyesti puhelimessa, koska hän oli menossa töihin. Hän kertoi, että kyseessä oli ollut väärinkäsitys. Hänen vaimonsa ei ollut tarkoittanut, että minun ja ystäväni ystävyys olisi ohi, vaan hän oli hermostunut, koska oli nähnyt nimeni suoratoistopalvelun käyttäjissä. Hänen vaimonsa ei siis vieläkään ollut saanut täysin varmaa selitystä siitä, mitä meidän kahden välillä oli tapahtunut. Yhteydenpitomme oli ollut kuitenkin jo useita viikkoja rajoitettua. Hänen vaimonsa oli tietoinen, kuinka paljon olimme viestitelleet ja puhuneet puhelimessa viimeisten muutaman kuukauden aikana. Ystäväni ei ollut ymmärtänyt vaimonsa voivan nähdä puhelu- ja viestierittelyä. Minä tiesin sen olevan mahdollista. Ystäväni oli ymmärtänyt vaimoaan väärin ja luullut hänen tarkoittavan välien katkaisua. Todellisuudessa hänen vaimonsa ei vain halunnut saada muistutuksia minusta. Voisimme siis edelleen olla tekemisissä, mutta meidän olisi viestiteltävä ja soiteltava harvakseltaan, ystäväni selitti. Olin täysin pöllämystynyt. Tämä ei ollut ok. Ensiksi hän ilman ennakkovaroitusta katkaisi välimme ja seuraavaksi sanoi, että se olikin vain väärinkäsitys. Hän tuntui häkeltyvän reaktiostani ja pyysi anteeksi yhteydenottoaan. Hän sanoi, ettei hänen olisi pitänyt. Sanoin, että minun on nyt hieman mietittävä.

Taisimme keskustella tämän jälkeen kerran. Yritin saada hänestä irti, mitä hän oikein halusi. En edelleenkään oikein ymmärtänyt, mitä hän ajatteli. Kokeilin monella eri tavalla kysyä, mutta hän väisteli kysymyksiäni vastailemalla sinnepäin ja mitä sattuu. Lopulta kysyin häneltä, että jos hän saisi päättää täysin mielivaltaisesti minun tai hänen vaimonsa mielipiteistä piittaamatta, kuinka asiat menisivät tästä eteenpäin, mitä hän päättäisi. Hänen vastauksensa oli, että hän kääntäisi kellossa aikaa taaksepäin siihen asti, ettei meistä olisi ehtinyt tulla ystäviä ja estäisi meidän ystävystymisen. Tuon kuuleminen tuntui kuin veitsen iskulta suoraan sydämeen. Senkö asian hän historiastamme halusi muuttaa? Meidän ystävystymisemme? Hänen sanansa satuttivat syvältä. Hän oli kutsunut minua pitkään parhaaksi kaverikseen, ilmaissut minun olevan hänelle todella tärkeä ja luotettava ihminen. Nyt hän olisi ollut valmis perumaan meidän ystävyytemme. Sen asian, joka oli ollut minulle (ja varmasti myös hänelle) todella tärkeää ja arvokasta.

Aikaa ei tainnut kulua viikkoakaan, kun hän oli jälleen yhteydessä. Tällä kertaa hyvästit olivat todelliset. Hänen vaimolleen oli selvinnyt viimein suhteemme (ne kaksi kertaa). Ystäväni vaihtoehdot olivat joko hänen vaimonsa tai minä. Olin osannut paremmin valmistautua tähän kertaan, mutta sattui se silti paljon. Menetin ystäväni uudestaan. Ystäväni kysyi vielä viimeisen kerran, enhän minä ollut raskaana. Vakuutin, etten ollut. Minulla oli kierukka, olin käynyt tällä välillä lääkärissäkin, eikä minulla ollut ollut mitään raskauteen viittaavia oireita. Olin 99 pilkku jonkin prosentin varma, että en ollut raskaana. Hän painosti minut kuitenkin tekemään raskaustestin ja osoittamaan hänelle, että olin tosissani. Itku kurkussa kävelin kauppaan ostamaan raskaustestin. Hän uskoi kaupan halvimman raskaustestin tulosta ennemmin kuin minua. Hyvästellessään hän sanoi, että kyllä me jonain päivänä vielä voisimme olla tekemisissä. Hänen varmaankin lohduksi tarkoittamansa sanat tuntuivat pahalta – tunsin sen olevan tyhjä lupaus. Siitä huolimatta mietin monta vuotta, uskoiko hän itse niihin.

Usean vuoden ystävyytemme päättyi tähän. Minusta tuntui kuin ovi olisi jälleen paiskattu kiinni suoraan edestäni kaatosateessa tai kuin minut olisi heitetty toistamiseen liikkuvasta junasta aavikolle. ”Kyllä sinä pärjäät”, huudettiin perääni, kun jäin täysin yksin aivan hirveään tilanteeseen. Tunsin itseni nöyryytetyksi, typeräksi, arvottomaksi, hylätyksi ja yksinäiseksi. 

🌷

Seuraava osa: 6. Henkinen romahdus
Kaikki osat: Minun tarinani