Minun tarinani: 6. Henkinen romahdus

Minulla ei ole mitään muistikuvia, mitä tein tai ajattelin ystäväni viimeisen puhelun jälkeisinä päivinä. Noin viisi kuukautta elämästäni on sumun peitossa ja muistan siitä ajasta vain pätkiä sieltä täältä. Toki myös aika on tehnyt tehtävänsä ja osa kyseisestä ajanjaksosta on unohtunut senkin vuoksi.

Keskittyminen arjen tavallisiin askareisiin ja työntekoon saa pidettyä minut järjissäni. Näin muistan tolkuttaneeni itselleni. Olin juuri ollut noin kuukauden pituisella sairauslomalla, enkä halunnut tai uskaltanut jäädä uudelle saikulle. Olin määräaikaisena työntekijänä ja olin huolissani, ettei työsuhteeni välttämättä jatkuisi, jos olisin uudestaan poissa. Niinpä sinnittelin, vaikka tavalliset työtehtävät muuttuivat koko ajan raskaammiksi ja muistini pätki. Sain tsempattua itseni näyttämään pirteältä ja normaalilta ollessani työkavereideni seurassa tai tavatessani asiakkaita. Kun olin yksin, saatoin romahtaa. Makasin usein työpäivien aikana sohvalla itkemässä ja ajattelin, etten jaksa enää. Stressasin todella paljon, että työsuhteeni päättyisi, koska työpanokseni oli (ainakin omasta mielestäni) aivan surkea.

Jaksoin sinnitellä melkein kahden kuukauden ajan. Sitten eräänä päivänä ns. korttitalo romahti. Yritin aamulla motivoida itseäni aloittamaan työt. Venytin työpäivän aloitusta ja lähdin kävelylle koirani kanssa. Kävelin vanhemmilleni. He olivat lähdössä matkalle sinä päivänä, mutta tiesin heidän olevan kotona vielä aamupäivästä. Kun pääsin perille, äiti keitti minulle kahvia. En muista, pyysinkö sitä vai tarjoutuiko hän keittämään. Istuin odottamassa vanhempieni olohuoneessa. Kun äiti pyysi tulemaan pöytään, en pystynyt nousemaan. Minulla oli voimaton olo. Äiti taisi sanoa tai kysyä jotain, mutten pystynyt puhumaan. Tämän jälkeen minulla on hämäriä muistikuvia tapahtuneista. Muistan, että isäni piti minua pystyssä minun ollessani velttona. Muistan itkeneeni hysteerisesti ja ulissut haluavani kotiin äidin kysellessä, haluanko kotiin vai sairaalaan (päivystykseen). Vanhempani veivät minut ja koirani kotiini. Muistan istuneeni eteisessäni olleella pienellä jakkaralla heidän kysellessään, pärjäänkö. Varmaan olen vakuuttanut pärjääväni. Ennen luotani lähtemistään vanhempani taisivat kehottaa minua menemään tätini luokse. Olin soittanut työnantajalleni ja ilmoittanut olevani poissa töistä. En ole varma, muistanko soittaneeni vai kuvittelenko muistavani. Jälkeenpäin työnantajani on sanonut, että kuulostin silloin aivan normaalilta ja täysjärkiseltä. Olin soittanut myös työterveyteen. Tästä minulla on jonkinlainen muistikuva. Minun on täytynyt olla yhteydessä myös psykiatriini, koska hän oli kirjoittanut minulle reseptin. En muista lainkaan puhuneeni psykiatrini kanssa ja asia selvisi minulle vasta OmaKantaa lukiessani. Muistan, että makasin sängylläni. Jossain vaiheessa olin ajanut koirani kanssa kaupungin toiselle puolelle tätini luokse.

Seuraavaksi muistan olleeni työterveydessä. Se oli päivä romahdukseni jälkeen. Pääsin työterveyshoitajalle. Hän ei ollut oma työterveyshoitajani, mutta hän oli mukava ja ystävällinen. Muistan, että hän näytti huolestuneelta. Hän kirjoitti minulle sairauslomaa kyseiselle päivälle ja varasi ajan työterveyslääkärilleni seuraavaksi päiväksi. Lähdin hoitajan vastaanotolta kädessäni puhelinnumero, johon minun tulisi soittaa, jos minusta tuntuisi pahalta tai minulla olisi itsetuhoisia ajatuksia. En koskaan soittanut numeroon. Kävin työterveyslääkärilläni seuraavana päivänä ja hän määräsi minut kuukauden pituiselle sairauslomalle. En kertonut työterveydessä mitään ystävästäni tai meidän välillämme tapahtuneista asioista. Minulla todettiin olevan vähintään keskivaikean masennuksen oireet. En muista, mitä olen sanonut hoitajalle tai lääkärille. OmaKantaa lukemalla en lainkaan ihmettele, että muistan (tai kuvittelen muistavani) työterveyshoitajan ja -lääkärin näyttäneen tai kuulostaneen huolestuneilta. Työnantajani oli soittanut työterveyteen ja kertonut olevansa huolissaan minusta. Olin kokoaikaisella saikulla lopulta noin 1,5 kuukauden ajan.

Varoitus: Seuraavassa kappaleessa käsitellään itsemurha-ajatuksia.

Psykiatrini kirjoitti minulle Brintellix-reseptin samana päivänä, kun koin hermoromahduksen. Aloitin 10 mg annoksella, mutta se nostettiin pari kuukautta myöhemmin 15 mg annokseen.  Minulla oli itsetuhoajatuksia ja mietin, mitä tekisin itselleni. Suunnittelin, kuinka voisin hukuttautua, hirttäytyä tai suistaa autoni tieltä. Tunnollisena ihmisenä yritin tehdä mielessäni mahdollisimman tarkkoja ja toimivia suunnitelmia. Minulla oli ollut yhden (tai useamman?) aiemmankin masennusjakson aikana itsetuhoajatuksia, mutta ne eivät olleet yhtä vakavia. Silloin olin enimmäkseen vain toivonut iltaisin mielessäni, etten enää aamulla heräisi. Olin kertonut ajatuksistani aikoinani ensimmäiselle psykiatrilleni, joka totesi tuolloin iloisesti: ”Kaikkihan me halutaan joskus kuolla.” Sen jälkeen hän kirjoitti lausunnon Kelaa varten ja sanoi, että on parempi kirjoittaa lausuntoon ’keskivaikea masennus’ kuin ’lievä masennus’, jotta Kela ei tyrmäisi hakemustani kuntoutuspsykoterapiaan. Tunsin itseni tyhmäksi, kun olin mennyt puhumaan ajatuksistani. Lisäksi tunsin, ettei minua ja pahaa oloani otettu tosissaan. En sen koommin kertonut synkistä ajatuksistani ammattilaisille. Luulen tämänkertaisten ajatusteni johtuneen ainakin osittain masennuslääkkeestä. Brintellixin (ja ymmärtääkseni usean muunkin masennuslääkkeen) tuoteselosteessa mainitaan mahdollisena vaikutuksena itsemurha-ajatukset. Silmät kirkkaina väitin psykiatrilleni, terapeutilleni sekä työterveydessä, ettei minulla ollut mitään sellaisia ajatuksia. Annoin tuoteselosteen luettavaksi isälleni ja tädilleni. Vanhempani tai tätini eivät kysyneet ajatuksistani, enkä niistä heille kertonut. Ajattelin kaikkien pitävän minua vain huomionhakuisena, jos kertoisin ajatuksistani ääneen. Ajattelin myös, ettei kukaan ottaisi minua tosissaan, koska enhän ollut edes yrittänyt tehdä itselleni mitään. Joskus ajattelin, että saisin aikaan vain turhaa vouhotusta, jos kertoisin ajatuksistani. En halunnut aiheuttaa enempää (mielestäni turhaa) huolta kenellekään. Synkimpinä hetkinä ajattelin, että tekisin kaikille palveluksen, jos päättäisin päiväni. Olinhan pelkkä riesa, riippakivi ja kuluerä muille – vanhemmilleni, työnantajalleni ja ystävälleni. Vaikka ajatukseni olivat välillä hyvin synkkiä, en oikeasti halunnut kuolla. Halusin vain, että paha oloni loppuisi. Lääke toimi juuri niin kuin sen kuuluikin toimia. Alun sivuoireiden jälkeen minusta ei tuntunut enää erityisen pahalta, muttei erityisen hyvältäkään. Masennuslääke tasoitti vointia ja lopulta kaikki alkoi tuntua tasapaksulta ja harmaalta. En varsinaisesti kannata masennuslääkkeiden käyttöä muun muassa sivuvaikutusten vuoksi. Ymmärsin tilanteeni olleen hälyttävän huono, joten suostuin aloittamaan lääkkeen käytön. Käytin masennuslääkettä yli vuoden ajan.

Esitin ulkopuolisille pärjäävää ja hyvävointista ja luullakseni onnistuinkin siinä melko hyvin. Kukaan muu kuin läheiseni, psykiatrini, työterveyslääkärini ja -hoitajani sekä terapeuttini eivät tienneet tai nähneet, kuinka huonosti voin. Jos hekään. Vähättelin mielessäni ja varmaankin myös puheissani omaa vointiani. Kyllähän minä oikeasti voin ihan hyvin, kunhan esitän. Mielestäni huijasin olevani masentunut. Nauroin, vitsailin ja käyttäydyin normaalisti. Puin joka päivä kasvoilleni iloisen naamarin. Ilman naamariani tunsin olevani huijari. Yritin kilttinä ylisuorittajana parantua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti masennuksestani. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkettä, kuten motivoituneen masennuspotilaan kuului tehdä. Oloni kohentui hiljalleen ja olin mielestäni jälleen valmis töihin. Jatkoin työntekoa osa-aikasaikulla. Se kuulosti itsestäni motivoituneen ja vastuuntuntoisen työntekijän ratkaisulta. Halusin antaa itsestäni kuvan, että olin hyvää vauhtia parantumassa. Olisi vastuullista ja tervettä käytöstä jatkaa töissä mahdollisimman nopeasti. Osittaisella työajalla kuormitus ei kävisi liian suureksi ja näin ollen paranemisessani ei tulisi takapakkia. Näin järkeilin ja selittelin itselleni asiaa. En halunnut myöskään menettää työpaikkaani.

Olin osa-aikaisella sairauslomalla noin 2,5 kuukauden ajan. Työterveyslääkärini suositteli minun jatkavan edelleen osa-aikaisella sairauslomalla (kuten oli suositellut kokoaikaisen sairausloman jatkamistakin), mutta halusin palata kokoaikaisena takaisin töihin. Todennäköisesti minun olisi kannattanut olla sairauslomalla vielä hieman pidempään. Kerroin myöhemmin työnantajalleni sairastavani masennusta. Olen pystynyt puhumaan melko avoimesti masennukseeni ja jaksamiseeni liittyvistä asioista työnantajani kanssa. Suhtautuminen on ollut myötätuntoista ja ymmärtäväistä.

Romahdukseni jälkeen muutin periaatteessa takaisin vanhemmilleni. En pystynyt olemaan yksin omien ajatusteni kanssa. Minua pelotti olla yksin ja itkin kotonani lähes koko ajan. Kotini oli muuttunut ahdistavaksi paikaksi. Vanhempani ostivat minulle uuden sängyn vanhaan huoneeseeni. He osoittivat tukeaan tällaisilla asioilla, mutta en puhunut heidän kanssaan voinnistani tai masennusjaksoni syystä. He eivät myöskään kysyneet. Jos he olisivat kysyneet, en olisi vastannut. Välimme eivät ole niin hyvät ja läheiset, että pystyisin puhumaan heidän kanssaan vaikeista ja kipeistä asioista. Asuin vanhempieni luona noin puoli vuotta. En pystynyt enää palata asumaan asuntooni. Säilytin vaatteitani ja tavaroitani asunnossani sekä yritin asua siellä, mutta palasin pian takaisin vanhemmilleni. Kun määräaikainen työni vaihtui vakituiseen, ostin itselleni oman asunnon. Muutin uudestaan omilleni. Uudessa kodissani en ole enää tuntenut samanlaista ahdistusta kuin edellisessä asunnossani. Uudessa kodissani minulla on rauhallinen ja turvallinen olo.

Olin jo aiemmin ollut masentunut ja asunut silloinkin vanhempieni luona hetken aikaa. Muutamaa vuotta aiemmin isäni kantoi minut sohvaltani ulko-ovelle ja olisi kantanut minut autoonsa asti, jos en olisi itse kävellyt. Olin silloinkin surkeassa kunnossa, mutten läheskään yhtä surkeassa kuin nyt olin. Viimeinen niitti oli tuolloin ollut, kun ystäväni teki minulle oharit syntymäpäivänäni. En koskaan kertonut hänelle, mitä hänen väärinymmärryksensä aiheutti minulle. Uskoin häntä, kun hän kertoi seuraavana päivänä ymmärtäneensä viestini väärin, jossa luulin meidän sopineen hänen tulevan käymään kahvilla luonani. Uskon häntä edelleen. Minun on pakko uskoa… Hän näki minun olevan masentunut ja oli silmin nähden huolissaan minusta. Masennukseni ei johtunut ystävästäni, vaan opiskeluiden, työn ja harrastusten liikakuormitus yhdistettynä lapsuudesta asti padottuihin tunteisiin ja traumoihin olivat ajaneet minut loppuun. Olin myös yksinäinen. Masennusjaksoni oli kestänyt useita kuukausia, mutta helpottanut ajan, levon ja koiranpennun myötä.

Kävin terapiassa kerran viikossa ja pahimpina aikoina kahdesti. Käynnit vaihtuivat koronan vuoksi etävastaanotoiksi, jonka myötä terapiasta hiipui mielekkyys. Pätkivä nettiyhteys ja toisen ihmisen naaman katseleminen 45 minuutin ajan eivät olleet minusta kovinkaan mukavaa tai saaneet minua voimaan paremmin. Terapia harveni toiveestani yhteen kertaan kuukaudessa. Jälkikäteen ajateltuna ratkaisukeskeinen terapia ei ollut itselleni paras vaihtoehto. Ainakaan tuolloin. Terapeutin tarjoamat ratkaisut eivät tuntuneet sopivilta ja saivat minut joskus ärsyyntymään tai kauhistumaan. Kamalin neuvo, joka mieleeni on jäänyt, oli että minun olisi pitänyt suhtautua ystäväni menetykseen samoin kuin hän olisi kuollut. Pelkäsin edelleen hirveästi, että ystäväni tekisi itselleen jotain ja terapeuttini ehdotti ajattelemaan asiaa tuollaisesta näkökulmasta. Terapeuttini yritti kannustaa minua olemaan itsenäisempi. Minusta tuntui, että hän näki minut äitini helmoissa roikkuvana lapsena. Tietyllä tavoin olinkin sellainen, koska en pärjännyt tuolloin omillani. Tarvitsin toisten apua ja tukea, eikä minulla ollut muita kuin vanhempani. Vaikka välit vanhempiini eivät kaikkein lämpimimmät olekaan, tiesin heidän pitävän minusta huolta. He katsoivat minun syövän ja hengittävän.

Koko tuona viiden kuukauden aikana en kuullut ystävästäni. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan, mutten uskaltanut pyytää sitä. En voinut. Minulle oli tehty selväksi, että me kaksi emme saisi pitää yhteyttä. Muuten hänen vaimonsa jättäisi hänet. Olin todella huolissani edelleenkin ystävästäni, sillä hänen pelottavat puheensa eivät jättäneet minua rauhaan. Epätietoisuus hänen voinnistaan ja jaksamisestaan vaivasi minua päivittäin. Yritin rauhoitella itseäni vakuuttelemalla mielessäni, että kyllä he pääsisivät tästä yli. Kyllä ystäväni viimein pystyisi olla rehellinen vaimolleen ja hänen vaimonsa pystyisi antamaan tapahtuneet anteeksi. Toivoin heidän pysyvän yhdessä ja olevan onnellisia. Ystäväni oli minulle edelleen tärkeä ja toivoin hänen voivan hyvin.

Otin ystävääni yhteyttä kerran. Hän ajoi minua vastaan pian sen jälkeen, kun olin joutunut saikulle. Mielijohteesta laitoin hänelle viestin. Pahoittelin, että otin häneen yhteyttä. Kerroin masennukseni pahentuneen, joutuneeni uudestaan saikulle, käyneeni useammin terapiassa ja joutuneeni aloittamaan masennuslääkityksen. Kerroin, että minulta kyseltiin, mitä ystävälleni kuului. (Äitini kyseli pitkään silloin tällöin ystävästäni ja hänen kuulumisistaan.) Kerroin yrittäväni parhaani ja toivoin, että hänellä olisivat asiat hyvin. Kirjoitin olevani ilkeä ja itsekäs kirjoittaessani viestin hänelle sekä lupasin olla ottamatta yhteyttä enää. Minun ei olisi pitänyt lähettää viestiä eikä se ollut reilua häntä kohtaan. Olin surkeassa kunnossa tuolloin, enkä pystynyt ajattelemaan selvästi. Tarkoitukseni ei ollut saada häntä huolestumaan tai tuntemaan pahaa oloa. En edelleenkään tiedä, mikä viestini tarkoitus todella oli, mutta kai se oli jonkinlainen epätoivoinen hätähuuto.

Ystäväni ei vastannut minulle. En uskonut hänen vastaavan, mutta kuitenkin toivoin sitä. Olisin halunnut hänen kertovan, että hänellä oli kaikki kunnossa. Toivoin hänen vastaavan edes jotain. Ihan mitä tahansa. ”Ikävä kuulla, että sinulla on asiat kurjasti. Ethän kuitenkaan enää laita minulle viestejä. Parempaa jatkoa.” Siinä yksi esimerkki jälkikäteen mietittynä, kuinka hän olisi voinut vastata. Uskoin ymmärtäväni, miksi hän ei vastannut minulle mitään. Uskoin, että kunnioitti vaimonsa toivetta olla pitämättä minuun yhteyttä. Vaikka ystäväni vastaamattomuuteen oli ymmärrettävä selitys, viestini ignooraaminen sattui pahasti, eikä helpottanut masennustani. Syytin hänen vastaamattomuudesta aiheutuneesta pahasta olosta itseäni: En ansainnut minkäänlaista vastausta ja sainkin tulla ignooratuksi. Pidin masennusta rangaistuksena, jonka olin ansainnut teoistani.

Olin heti toisena työpäivänäni töihin palattuani asiakastapaamisella työkaverini kanssa. Menimme tapaamisen jälkeen leipomoon syömään työkaverini ehdotuksesta. Istuimme leipomon terassilla. Paikkamme oli parin metrin päässä ovesta. Näin paikaltani kaikki leipomoon sisälle menevät ja ulos tulevat asiakkaat. Sitten näin ystäväni. Hän oli menossa leipomoon. Hän huomasi minut ja hymyili leveästi. Hyvin nopeasti hänen ilmeensä muuttui hätääntyneemmän näköiseksi ja hän pyöritteli liki huomaamattomasti päätään. Istuin paikallani kuin naulittuna. Epäilin näkeväni harhoja. Aloitettuni Brintellixin olin nähnyt hetkellisiä harhoja. (Ne olivat noin sekunnin pituisia ”todellisuuden vääristymiä”.) Räpyttelin silmiäni pari kertaa, mutta ystäväni oli edelleen siinä. Hän oli todella siinä, enkä kuvitellut häntä. Ystäväni ei pysähtynyt tai sanonut minulle mitään, vaan käveli sisälle. Pohdin hänen mentyään, oliko se todella hän. Parkkipaikalla oli hänen autonsa. Siinä se oli peräkärry perässään. Olin näkevinäni pelkääjän paikalla ihmisen, mutten ollut siitä täysin varma. Ystävästäni ja hänen autostaan olin kuitenkin varma. Ne olivat todellisia. Kohta ystäväni käveli ulos leipomosta. Hän vilkaisi minua nopeasti ja hymyili pikaisesti. Hän käveli autoonsa ja jatkoi matkaansa. Vaikka olin nähnyt ystäväni ja hänen autonsa erittäin selvästi, minua epäilytti edelleen, olinko sittenkin kuvitellut kaiken. Millä todennäköisyydellä hän oli paikalla juuri samaan aikaan kuin minä juuri tuona päivänä? Ajankohta tuntui absurdilta. Ystävääni liittyvästä syystä olin juuri ollut sairauslomalla ja heti töihin palattuani näin hänet suoraan edessäni. En tiedä, miltä ilmeeni näytti. Työkaverini ei ollut katsonut minuun tai sanonut minulle mitään. Hän oli keskittynyt ruokailuun ja puhelimeensa koko sen muutaman minuutin ajan, jonka ystäväni saapumisesta poistumiseen kului aikaa. Olin täysin pakokauhun ja itkun partaalla ja pohdin, olinko sittenkin seonnut. Minulla kesti pitkän aikaa, että sain vakuutettua itseni todella kohdanneen ystäväni tuolloin.

🌷

Seuraava osa: 7. Kohtaaminen eläinlääkärissä
Kaikki osat: Minun tarinani