Minun tarinani: 9. Uusi päiväkirja

Loman jälkeen palasin töihin. Pyrin keskittymään työntekoon ja mukaviin asioihin. Elämä jatkui, vaikka ystäväni reaktio olikin aiheuttanut minulle uuden trauman. Yritin työntää mahdollisimman tehokkaasti kaikki ystävääni liittyvät asiat mielestäni syrjään, koska ne aiheuttivat ahdistusta ja lisää huolta.

Pohdin usein, uskaltaisinko ottaa heihin vielä yhteyttä. En uskaltanut. Pelkäsin edelleen, että asioista puhuminen olisi liikaa ystävälleni. Amandakin oli ollut sitä mieltä, että oli parempi lopettaa yhteydenpito, koska meidän välinen keskustelu oli ollut liikaa ystäväni psyykelle. Amanda oli kertonut, että heillä oli ollut muitakin murheita, joista kuullessani tiesin niiden kuormittaneen kovasti ystävääni. He surivat muitakin asioita, joten ei minulla ollut oikeutta yrittää parantaa omaa oloani heidän avullaan. Minua harmitti ja vaivasi edelleen, koska olisin halunnut puhua asiat selviksi, mutta pelkäsin toimivani itsekkäästi. En ollut pystynyt kertomaan kaikkea, mutta olisin halunnut saada asiat puhuttua edellisellä kerralla loppuun. Juuri kun olin saanut kerättyä rohkeutta, ystäväni oli lopettanut minun ja Amandan yhteydenpidon. Epäilen ystäväni säikähtäneen. Ymmärsin säikähdyksen, mutta hänen reaktionsa satutti ja järkytti. Odotin, että hän rauhoittuisi ja pystyisi pahoitella viestiään. Niin ei kuitenkaan käynyt. Yritin antaa asian olla.

Kesä muuttui syksyksi ja syksy talveksi. Minulla alkoi vapaa-ajan tekeminen käydä vähiin, koska ulkona ei voinut enää hoitaa puutarhaa. Minulla ei ollut mielenkiintoa aloittaa uusia harrastuksia tai palata vanhojen pariin. Juttelin silloin tällöin etäkaverini kanssa, mutta podin yksinäisyyttä. Yritin kehitellä itselleni tekemistä, jotta nurkkaan työnnetyt ajatukseni eivät valtaisi mieltäni. Siitä huolimatta ystävääni koskevat ajatukset hiipivät jälleen yhä useammin mieleeni. Pahinta oli iltaisin, kun yritin rauhoittua ja käydä nukkumaan. Silloin ajatukset valtasivat mielen. Olen näiden vuosien aikana  itkenyt itseni uneen lukuisia kertoja.

Minua harmitti ajoittain enemmän Amandan kuin ystäväni menettäminen, vaikkei Amanda missään vaiheessa kaverini ole ollutkaan. Hänen kanssaan puhuminen oli auttanut minua. Hän oli kuunnellut. Tiesin, että hän epäili ja pohti kertomiani asioita, mutta niin hänen kuului tehdäkin. Varsinkin, kun kertomassani oli ristiriitoja hänen puolisonsa kertoman kanssa. Olisi aika outoa, jos hän olisi uskonut kaiken kertomani ilman pienintäkään epäilystä. Olin hänelle vieras ja häntä loukannut ihminen, joka oli myöntänyt edellisellä kerralla jättäneen asioita kertomatta ja suojelleensa epälojaalia ystäväänsä. Ymmärrän, jos mieluummin haluaisi uskoa omaa aviomiestään kuin aviomiehen salarakasta. (Tai mikä hänen silmissään olinkaan.) Minä olin saanut käsiteltyä pettämisen ja olisin halunnut puhua ystäväni minulle aiheuttamasta pahasta olosta sekä pelostani. Ne minua vaivasivat edelleen. Ystäväni käyttäytyminen – hänen hyökkäyksensä, pelottelunsa ja minun totaalinen hylkääminen – oli saanut minut vajoamaan entistä pahemmin suohon, josta yritin omin avuin rämpiä pois. En uskaltanut puhua ystävästäni ja Amandasta edelleenkään kellekään ulkopuoliselle etäkaveriani lukuun ottamatta. 

Terapia oli loppunut keväällä. Kaamoksen alkaessa masennusoireeni alkoivat taas heräillä. Yritin vielä tuolloin sitkeästi väittää itselleni, että en kärsinyt kaamosmasennuksesta. Nykyään voin myöntää sekä itselleni että muille, että kyllä – poden kaamosmasennusta. Energiatasoni laskee, olen uupunut, mielenkiinto asioihin hiipuu. Kun pohjavire on jo valmiiksi matala, kaapissa piileksivät möröt pääsevät helpommin hyökkäämään. Aloin etsiä itselleni uutta terapeuttia. Googlailemalla löysin kotipaikkakunnaltani kognitiivisen psykoterapeutin. Jo nettisivujen perusteella sain hänestä mukavan vaikutelman. Halusin ottaa yhteyttä kyseiseen terapeuttiin, ja sainkin sovittua hänen kanssaan tapaamisajan. Olen käynyt terapiassa hänen luonaan siitä lähtien. Löysin viimein itselleni sopivan terapeutin sekä terapiasuuntauksen.

Kirjoitin aikoinani päiväkirjaa, mutta lopetin kirjoittamisen. Kirjoittaminen oli auttanut jäsentämään ajatuksiani. Uudelleen aloittaminen oli vaikeaa, mutta muutama kuukausi terapian aloitettuni sain taas jatkettua kirjoittamista. Omien solmussa olevien ajatusten käsittely kirjoittamalla sekä empaattisen terapeutin kanssa keskustelemalla toivat apua ja helpotusta. Minulla oli taas keinoja työstää ajatuksiani. Siihen saakka olin enimmäkseen yrittänyt työntää niitä mielestäni. Amandan kanssa keskustelu oli auttanut, mutta se apu oli ollut vain tilapäistä ja tuonut avun lisäksi mukanaan negatiivisia seurauksia.

Alla olevat katkelmat ovat päiväkirjastani. Illalla väsyneenä kirjoittaessani ja itkua tihrustaessani tekstini eivät ole olleet varsinaisesti bestseller-laatua, mutta katkelmissa käyvät ilmi pohdintani, ajatukseni ja tunteeni. Olen muokannut tekstiä ymmärrettävämpään muotoon sekä muuttanut henkilöiden nimet.

⚜️

26.3.

Jatkan päiväkirjan kirjoittamista kahden vuoden tauon jälkeen. Näiltä kahdelta vuodelta olisi ollut paljon kirjoitettavaa, paljon surua ja ajatuksia. Toivon kirjoittamisen jälleen auttavan ja jäsentävän ajatuksiani. Terapeuttini suositteli kirjoittamista, kun otin asian esille.

Olen käynyt terapiassa joulukuusta lähtien. Edellinen terapiani päättyi viime vuoden keväällä ja olin ilman terapiaa reilut puoli vuotta. Kesäloman jälkeen pääsin työskentelemään uudessa tehtävässä. Uusi, itselleni paremmin sopiva työnkuva on auttanut jaksamaan töissäkin paremmin. En enää itkenyt joka ilta, koska sain muutakin ajateltavaa. En ole kuitenkaan saanut asioita kahden vuoden aikana käsiteltyä kunnolla, joten terapiasta on minulle edelleen hyötyä. Terapeuttini tuntuu empaattiselta ja luotettavalta, joten uskon hänen kanssaan työskentelyn olevan minulle avuksi.

Yksi parhaista päätöksistäni oli ottaa Amandaan yhteyttä ja keskustella hänen kanssaan. En olisi voinut uskoa, että olen itkenyt ja surrut myös hänen menetystään. Se saattaa sattua tätä nykyään jopa enemmän kuin ystäväni menetys. Onko väärin, että haluaisin puhua edelleen Amandan kanssa? Hän auttoi minua ja minäkin toivon auttaneeni häntä. Heidän menetyksensä sattuu edelleen aivan helvetin paljon. Tämän kivun, pelon ja epävarmuuden kanssa minun on vain pystyttävä elämään. Eikä se auta, että lähes päivittäin toivon heidän ottavan yhteyttä. Voisinpa korjata asiat.

31.3.

Ehkä se kamala, pohjattomalta tuntuva suru edes toisinaan helpottaa. Olen joko päässyt vähän eteenpäin tai työnnän surun edelleen pois mielestäni. Tiedän kuitenkin, että suru sekä käsittelemättömät tunteet ja asiat lymyävät mieleni sopukoissa ja iskevät heikoimpina hetkinä. Ne asiat on käsiteltävä.

Haluan kertoa [terapeutilleni], kuinka yksin ja peloissani olin sinä keväänä. Pelkäsin oikeasti, että ystäväni voisi tehdä itselleen jotain. Hän lisäsi ahdistustani sillä, että päätti yksipuolisesti yhteydenpidostamme. Hän souti ja huopasi sen suhteen, mitä kertoi tunteistaan minua kohtaan. En tiennyt enää mitä uskoa ja epäilin itseäni. En luottanut enää itseeni, omaan päättelykykyyni tai rationaaliseen ajatteluuni. Ajattelin, että voin osoittaa itselleni edes hänen viesteillään, etten kuvitellut kaikkea. Minulle oli tärkeää pitää edes jotain todisteena itselleni, sillä tunsin muuten menettäväni järkeni.

Pelkäsin aivan älyttömästi menettäväni hänet. En uskonut minkään muunkaan vaihtoehdon olevan enää mahdollinen. Ja sitten jouduin hyvästelemään hänet. Pelkäsin aivan hirveästi hänen puolestaan. En tiennyt, kuinka vakavasti masentunut hän oli. En tiennyt, osasiko tai edes halusiko Amanda auttaa häntä. En tiennyt, tiesikö hän tarpeeksi, jotta pystyi halutessaan auttamaan ystävääni. Olin aivan surkeassa kunnossa itse ja pelkäsin ystäväni puolesta. Jouduin pärjäämään yksin, koska en voinut kertoa kellekään.

Murruin, kun Amanda laittoi viestin loppuvuodesta [tästä päivämäärästä reilu vuosi aiemmin]. Pelästyin ja helpotuin samalla, koska hän viimein otti yhteyttä. Silloinen terapeuttini ei suositellut vastaamista ja olin vihainen hänen neuvostaan. Tietysti vastaisin. Tunsin olevani vastauksen velkaa ja halusin keskustella Amandan kanssa. Minua kuitenkin inhotti vastaukseni, joka oli lyhyt ja ympäripyöreä. Yritin saada yhteyden ystävääni, mutta hän ei vastannut. Laitoin Amandalle viestin juuri ennen eläinlääkärille menoa. Se oli oikea ratkaisu. En olisi voinut uskoa, että vain pari tuntia myöhemmin tapaisin Amandan eläinlääkärissä.

En jaksa kirjoittaa tänään enää enempää. Siitä päivästä [eläinlääkärissä käynti] eteenpäin asiat ovat muuttuneet edes hieman paremmaksi. Amanda on aivan mahtava ihminen ja olen hänelle todella kiitollinen. Haluaisin kertoa hänelle, kuinka tärkeää hänen kanssaan puhuminen oli minulle. Se sattuu ja harmittaa, koska en voi.

10.4.

Huomisaamuna on tapaaminen terapeuttini kanssa. Pystyisinköhän nyt kertoa niistä kevään tapahtumista, koska minulla on jotenkin todella ulkopuolinen olo niihin? Helpotti kovasti, kun sain soperrettua aiemmin terapeutilleni, että tunsin ystäväni lisäksi menettäneeni Amandankin. Olen taas todella väsynyt, enkä oikein jaksaisi ajatella.

17.4.

Sain maanantaina kerrottua terapeutilleni paljon. Pystyin siihen, koska luotan terapeuttiini. Toisaalta se kaikki tapahtunut ei tunnu tällä hetkellä paljon miltään, joten en olisi ehkä edes pystynyt kokemaan vahvoja tunnereaktioita.

Kerroin keskusteluista ja sitä ennen sattuneesta yllättävästä kohtaamisesta eläinlääkärissä Amandan kanssa. Kerroin, mikä kaikki minua oli ahdistanut ja vaivannut ennen Amandan kanssa keskustelua. En enää edes muista, mitä kaikkea kerroin.

En tiedä, mitä kirjoittaisin. Minusta ei tunnut miltään. Aivan kuin ystävääni, Amandaa ja masennusta ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki kipeät asiat ovat paksun oven taakse lukittuina ja minä yritän tihrustaa avaimenreiästä. Pysyvätkö ne oven takana, raottuuko ovi hiljalleen vai ryöpsähtääkö kaikki jossain vaiheessa silmille?

26.4.

Haluan jutella Amandan kanssa. Voisin kirjoittaa hänelle, mutta pelkään ystäväni saavan tietää ja suuttuvan. Ystäväni kontrolloi edelleen yhteydenpitoani – pelottelemalla ja uhkailemalla.

Haluaisin kertoa Amandalle, kuinka ystäväni kohteli minua. Piilottelemalla hän samalla satutti minua. Hän sanoi usein, etten tarvitse muita ja että hän voi kuunnella murheitani. Psykologilla käymistä hän vähätteli kommenteillaan. Hän teki minusta riippuvaisen itsestään. Hän varmaankin halusi minun tarvitsevan häntä. Hän oli tukena ja turvana ja seuraavaksi välttelevä ja etäinen. Hän lupasi aina olla kaverini ja että saisin soittaa hänelle koska vain, jos minulla olisi paha olo. Hän itse hakeutui auttajakseni ja vähätteli ammattiapua. Nyt hän väittää, etten olisi selvinnyt ilman häntä. Olisin selvinnyt paremmin, jos hän ei olisi käyttäytynyt niin kaksijakoisesti ja jos hän olisi tukenut kuntoutumistani.

Tämä kaikki on niin väärin. Ystäväni satutti minua ja kohteli minua väärin. Hän teki samoin Amandalle. Hän jatkaa meidän kaltoinkohteluamme sillä, että estää meitä keskustelemasta keskenämme.

Mitä ystäväni tekisi, jos ottaisin yhteyttä Amandaan? Haluaisiko Amanda enää puhua kanssani?

Minun pitäisi miettiä tarkasti, mitä haluaisin Amandalle sanoa tai kysyä. Tarvitsisin aikaa, että voisin miettiä vastaukseni rauhassa. En haluaisi vastata paniikissa mitä sattuu hänen suoriin kysymyksiinsä. Haluaisin tietää, onko ystäväni saanut apua. Ystäväni on saanut minut elämään pelossa jo yli kaksi vuotta ja se raastaa edelleen. Edellinen pelkoni toteutui. En halua tämän toteutuvan, mutta minun on päästävä pelostani yli. Kuinka voin tehdä sen, ellen voi jutella Amandan kanssa?

Jos en saa tätä käsiteltyä, asia jää ikuisesti kalvamaan minua. Kuinka saan luotettua enää kehenkään sen jälkeen, miten ystäväni kohteli minua? Minulla ei ole terapeuttini lisäksi ketään, joka voisi auttaa. Toiveeni on Amanda ja sekin yhteydenotto saattaa aiheuttaa lisää surua ja tuskaa. Kestäisinkö sitä enää enempää?

Tämä kaikki sattuu edelleen aivan kamalasti. Itken ja kirjoitan. Päätä jomottaa ja ajattelen välillä, kunpa kaikki vain loppuisi. En ole varma, jaksaisinko ilman kissaani ja koiraani.

Tunnen itseni yksinäiseksi ja olevani tilanteessani ilman pakotietä.

27.4.

Itkin eilisiltana aivan kamalasti. Taisin yöllä heräillessänikin itkeä. Aamulla nousin sängystä vasta puolen yhdeksän jälkeen. Silloinkaan ei olisi huvittanut. Itkin heti herättyäni. Silmäni olivat turvoksissa. 

Uskon ystäväni olleen epätoivoinen ja peloissaan lähetettyään viestin minulle. Siitä huolimatta hänen ei olisi tarvinnut satuttaa. Vaikka olisin kuinka vihainen hänelle, en voisi tehdä hänelle samoin kuin hän minulle.

Vaikka en olisi saanut laittaa hänelle viestejä [viestini aikavälillä hyvästeistä Amandan kohtaamiseen eläinlääkärissä], hänen reaktiotaan ja uhkaustaan ne eivät oikeuta. Hän olisi voinut pyytää, etten ota enää yhteyttä tai olisi kertonut sen, mitä kysyin [hänen vointinsa]. Hänen olisi pitänyt kertoa Amandalle, että minä otin yhteyttä. Sen sijaan hän valehteli, kuinka olin häntä mukamas kiristänyt ja uhkaillut. Hän oli se, joka pelotteli minut hiljaiseksi ja yritti estää minua hankkimasta apua.

En ole täysin syytön, mutta on kuin minä yksin olisin tehnyt jonkin valtavan rikoksen. Minä saan laittaa Amandalle viestin – hän ei ole kieltänyt laittamasta. Hänenkin tulisi sanoa, jos hän ei halua enää enempää keskustella kanssani. Mutta minulla on tarve kertoa hänelle, kuinka ystäväni kohteli minua. Tyhjiä lupauksia, ohareita, vähättelyä terapiasta ja samaan aikaan hän sanoi olevansa tukenani, etten muita edes tarvinnut ja lupasi tulla käymään ja ottaa minut mukaansa [päiväreissuille]. Ystäväni rikkoi lupauksiaan tai venytti niiden toteuttamista äärettömiin. Hän välillä enemmän pahensi kuin paransi oloani. Minä olisin vain halunnut, että hän on läsnä ja viettää aikaa kanssani.

Jos ottaisin uudestaan yhteyttä Amandaan, haluaisin ja tarvitsisin yhteydenpidon käytävän minullekin sopivaan tahtiin. Aiemmilla kerroilla tuntui kuin pommi olisi viritetty ja aika tikitti koko ajan kohti loppuaan. Koko ajan oli hirveä kiireen tunne ja paljon jäi sanomatta. En halunnut suututtaa ketään. Yritin vakuuttaa sekä itseni että Amandan, että kaikki oli sanottu. Todellisuudessa emme raapaisseet kuin pintaa keskusteluissamme.

Ehkä ei olisi reilua pyytää Amandaa kuuntelemaan. Tai ehkä hänen olisi hyvä saada kuulla, koska kyse on hänen miehestään. Keskustelen yhteydenotosta parin viikon päästä terapeuttini kanssa. Ja näytän ystäväni viestin hänelle.

⚜️

Seuraavat päiväkirjamerkintäni ovat vasta elokuulta, joten kirjoittamiseen tuli taukoa. Keskustelin terapeuttini kanssa ajatuksistani uudesta yhteydenotosta Amandaan. Keskustelimme myös yhteydenotosta ystävääni, mutta en halunnut ottaa ystävääni yhteyttä. Minusta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta, sillä epäilin ystäväni reaktion ja käytöksen olevan kaikkea muuta kuin asiallista ja ystävällistä. Amanda voisi kieltäytyä keskustelemasta, mutta uskoin hänen kieltäytyvän kohteliaasti. Sen uskoin kestäväni. Pohdin terapiakäynnin jälkeen yhteydenottoa vielä yli viikon. Päätin lopulta laittaa viestin Amandalle.

🌷

Seuraava osa: 10. Vieras
Kaikki osat: Minun tarinani