Viimeiset puoli vuotta opinnoissani kuluivat lopputyötäni tehden. Valmistuin koulusta, jonka jälkeen jäin työttömäksi. Hain useisiin koulutustani vastaaviin tehtäviin noin vuoden ajan, mutta haku ei tuottanut tulosta. Sain kuulla aivan liian usein, että en tullut valituksi, koska minulla ei ollut sopivaa työkokemusta. Yhdessä työhaastattelussa minulta kyseltiin mm. siviilisäädystäni, alkoholinkäytöstäni ja lastenhankintasuunnitelmistani. Toisessa paikassa annettiin selvästi ymmärtää, että he eivät halua palkata ikäistäni naista. Minua kismitti tilanne. Sain kehuja CV:stäni ja hakemuksistani, mutta kokemuksen puute, ikäni ja sukupuoleni olivat esteenä työnsaannille. Mistä saisin vaadittua työkokemusta, jos kukaan ei palkkaisi minua?! Harkitsin jossain haastattelussa ilmoittavani heti kättelyssä, että minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia hankkia lapsia – en ole jäämässä äitiyslomalle. Purin kuitenkin hammasta ja vastailin tahdikkaasti asiattomiin kysymyksiin ja kommentteihin.

Turhauttavan ja toisinaan hermoja raastavan työnhakurumban keskellä minulla oli enemmän aikaa nähdä ystävääni. Näimme toisiamme liki viikoittain. Koska minulla oli satunnaisia työhaastatteluja lukuun ottamatta enimmäkseen luppoaikaa, pystyimme näkemään hänen aikataulujensa mukaisesti. Hänen seuransa ja yhteydenpitonsa piristi arkeani, joka muutoin oli aika tylsää ja puuduttavaa.

Noin puoli vuotta valmistumiseni jälkeen masennukseni hiipi hiljalleen takaisin. Koska psykoterapiajaksoni oli päättynyt samoihin aikoihin opintojeni kanssa, hakeuduin julkiselle puolelle. Käyntejä oli muistaakseni viisi, joiden aikana psykiatrinen sairaanhoitaja täytätti minulla kyselylomakkeita ja laski niistä pisteitä. Pisteiden perusteella hän epäili minun olevan masentunut. (No shit, Sherlock.) Sain neuvoksi, että minun kannattaisi tutustua Mielenterveystalon Masennuksen omahoito -ohjelmaan. Onneksi noista kerroista ei tarvinnut maksaa mitään. Selvisin masennusjaksosta tällä kertaa melko helpolla, sillä elämä ei työnhakua ja työttömyyttä lukuun ottamatta ollut muutoin kuormittavaa.

Reilu puoli vuotta työttömänä oltuani pääsin lupaavalta vaikuttavaan työhaastatteluun. Olin kyseisestä tehtävästä melko innoissani, vaikka pieni mahdollisuus olikin, että työ saattaisi olla toisessa kaupungissa. En ollut valmis muuttamaan muualle, mutta toivoin tehtävään vapautuvan paikan myös kotipaikkakunnalleni. Kerroin tehtävästä ystävälleni sekä mainitsin, että tehtävä saattaisi olla toisessa kaupungissa. Kerroin myös, että en olisi valmis muuttamaan mihinkään. Häntä tuntui huolestuttavan ajatus siitä, että muuttaisin toisaalle. Hän sanoi suoraan, että se olisi hänelle kova paikka. Kerran hän totesi, että hän muuttaisi perässäni. Tiesin hänen vitsailevan muutosta, mutta ymmärsin olevani hänelle tärkeä. En saanut kyseistä työtä. (Tehtävää ei olisi myöskään vapautunut kotipaikkakunnalleni.)

Huomasin ystäväni olevan usein ärtynyt. Hän teki hirmuiset määrät töitä ja valitti usein työstään sekä sanoi olevansa kiireinen. Kysyessäni hänen kuulumisiaan hänen vakiovastauksensa olivat työ ja kiire. Hänen pitkät ylityövuoronsa ja työmääränsä alkoivat huolestuttaa minua. Koska hän valitti niin usein työstään, kysyin häneltä, kannattaisiko hänen hakea toiseen paikkaan töihin nykyisen työn vituttaessa häntä noin ankarasti. Ehdotin hänen kieltäytyvän ylitöistä ja tekevän ainoastaan pakolliset. Hänellä ei ollut aikomustakaan vaihtaa työpaikkaa tai kieltäytyä ylityöpyynnöistä. Mielessäni kävi, voisiko hän paeta jotain ongelmaansa (mahdollisesti kotonaan?) töiden pariin ja olla kiukkuinen siitä syystä. En esittänyt teoriaani hänelle. Arvelin jonkin olevan vinossa, mutten halunnut/uskaltanut udella tarkemmin. (Toisten asioihin ei pidä työntää nenäänsä! pieni ääni huusi päässäni.) Hän ei mitä ilmeisimmin myöskään halunnut kertoa asioistaan minulle. Huonon itsetuntoni ottaessa vallan syytin itseäni hänen pahasta olostaan. Ajattelin jälleen, että olen hänelle riippakivi ja hän on kyllästynyt minuun.

Ärtyneisyyden lisäksi hänen käytöksensä muuttui hiljalleen. En muista enää tarkalleen, milloin huomasin sen ensimmäisiä kertoja. Ystävyyssuhteemme tuntui koko ajan kielletyltä, sillä epäilin, ettei hän kertonut vaimolleen, kuinka usein hän vietti aikaa kanssani. Nythän vietimme aikaa kahdestaan, emmekä tavanneet työpaikalla. Hänen käytöksensä oli ailahtelevaa: toisinaan hän tuntui kuin välttelevän minua, seuraavalla yhteydenottokerralla tai näkiessämme olin hänen täyden huomionsa kohteena. En tiennyt, johtuiko hänen käytöksensä minusta, oliko hänellä hirmuisesti stressiä vai mikä häntä vaivasi (työn ja kiireiden lisäksi). Tiesin, ymmärsin ja hyväksyin sen, että en voinut mitenkään olla hänen elämänsä huomion keskipiste, mutta tylyt ja lyhyet vastaukset tai jatkuvalla kiireellä selittely tuntuivat pahalta. Hän ei selitellyt minulle asioita sen enempää. Asioista ennakkoon sopiminen hänen kanssaan oli erityisen vaikeaa, sillä hän vaikutti olevan kuin tuulella käyvä. Minulle tuli joskus sellainen olo, että olin kuin uskollinen koira, jonka hän vihelsi paikalle aina kun hän halusi minusta seuraa itselleen. Minun ehdottamani tapaamiset eivät joko sopineet hänelle tai sain epämääräisiä ”Katsellaan”-vastauksia. Kysyinkin häneltä kerran, odottiko hän minun nukkuvan kengät jalassa ja auton avaimet kädessä valmiina kiiruhtamaan paikalle heti hänen puhelinsoitostaan. Vastaus oli naurua ja ”Joo, totta kai!”.

Hänen kiusoitteluunsa tuli uusia sävyjä. Aiemmin se oli ollut silmien pyörittelyllä kuitattavaa kevyttä flirttiä tai kiusoittelua, mutta enää hänen juttunsa eivät tuntuneet joka kerta yhtä kevyiltä. Kerran hän heitti minut kotiin, kun olin vienyt autoni huoltoon. Matkalla hän kääntyi katsomaan minua ja tokaisi, että jos hän ei olisi naimisissa me kaksi seurustelisimme. Tuijotin häntä todennäköisesti silmät pyöreinä. Ei tuollaista voinut tokaista noin vain. Olin niin hämilläni hänen kommentistaan, että vastasin hänelle tylysti: ”Ehkä minä en haluaisi seurustella sinun kanssasi.” Hän sanoi vain vitsailevansa ja vaihdoimme aihetta. Hän sai minut hyvin hämilleni muillakin jutuillaan varsinkin sen vuoden aikana. Jälkikäteen olen tuntenut toimineeni kuin moraalinvartijana kyseisissä tilanteissa: Rikoin tilanteen oudon jännityksen töksäyttämällä jotain mahdollisimman hölmöä/tökeröä tai kääntämällä huomion johonkin täysin toiseen asiaan.

Mikäli olin hänelle velkaa, hän naureskeli, että voisin maksaa hänelle takaisin luonnossa. Jopa kuunteleminen omista asioistani oli muuttunut vuosien saatossa ”maksulliseksi”. (Yksi näistä oli hänen lähettämässään tekstiviestissä jo paria vuotta aiemmin.) Vaikka hän sanoikin joka kerta vain vitsailevansa, hänen tämän kaltaiset vitsinsä eivät enää naurattaneet. Minulle tuli välillä ikävä tunne kuin hän kiristäisi minua ja ystävyytemme olisi ehdollista. Hän venytti soveliaisuuden rajaa enemmän ja enemmän, mutta minä olin se, joka tunsi tekevänsä jotain kiellettyä. Pidin tilanteemme friend zonella, vaikka hän oli meistä se varattu osapuoli. Siedin hänen käytöstään, koska suurin osa ajasta hänen kanssaan oli mukavaa ja helppoa olla. Lisäksi pelkäsin menettäväni ystäväni, jos ojentaisin häntä hänen käytöksestään. Pelkäsin, että hänen tajutessaan menneensä liian pitkälle, hän säikähtäisi ja jättäisi minut. 

Autoin ystävääni kerran asiassa, josta hänen vaimonsa oli tietoinen. Olin hyvilläni, että pystyin kerrankin olemaan avuksi ystävälleni, sillä hän oli auttanut minua monessa asiassa. Ystäväni vaimo oli ymmärtääkseni hieman kummastellut, miksi ystäväni oli pyytänyt minut apuun ja juuri tuolloin. Minusta oli hyvä, että hänen vaimonsa oli tietoinen minun osuudestani. Ainoa asia, joka minua tapauksesta jäi harmittamaan oli, etten uskaltanut pyytää tavata hänen vaimoaan silloin. Tiesin hänen vaimonsa olevan kotona, kun heitin ystäväni kotiinsa. Hänen vaimonsa oli minulle kuin jokin mystinen olento, josta en tiennyt lähes mitään. Ystäväni kiitti minua avusta ja hätisteli minut tieheni nopeasti. En saanut edes ajaa heidän pihaansa (siihen löytyi kootut selitykset), joten jätin hänet tienvarteen.

Ystäväni halasi minua kerran tavatessamme. Minulla oli hieman kiusallinen olo, mutta samalla se tuntui mukavalta. Hänelle halaaminen vaikutti olevan helppoa ja luonnollista. Minua ei koskaan ollut halattu (pl. kömpelöt onnittelu- tai muut ns. pakotetut halaukset). Pidän harvoin siitä, että muut ihmiset koskettavat minua. Lääkärit, hierojat ja muut työnsä puolesta koskettavat ovat ok ja voin kätellä ihmisiä, mutta kaikenlainen muu kosketus minuun on yleensä epämukavaa. Pohdin hänen halaustaan. Minusta oli mukavaa, että hän halasi minua. Minulle tuli turvallinen ja lohdullinen olo siitä. Samalla pohdin, oliko se sopimatonta, vaikka kyseessä olikin pelkkä sovelias halaus. Minua vaivasi edelleen, että hänen vaimonsa ei tainnut tietää minusta paljoa. Tapaamisemme jälkeen laitoin hänelle kuitenkin viestin ja kirjoitin, että minua saa halata. Sen jälkeen hän halasi minua joka kerta, kun näimme. 

Viimein työnhaku tuotti tulosta ja sain töitä. Olin ystäväni seurassa silloin, kun työpaikasta soitettiin ja kerrottiin minun saaneen paikan. En nähnyt kunnolla hänen ilmettään, koska keskityin jo puheluun, mutta hän taisi näyttää hieman surulliselta. Hän ei jäänyt kuuntelemaan puhelua enempää, vaan käveli sisälle kauppaan, johon olimme olleet juuri menossa. Tunsin samanaikaisesti sekä iloa että pettymystä työnsaannista: Sain vihdoin töitä, mutta samalla se tarkoitti huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia nähdä ystävääni. Työvuoromme tulisivat menemään monesti ristiin ja hän ei halunnut juuri koskaan nähdä viikonloppuisin. Saatoin toki kuvitella ystäväni ilmeen, mutta tiesin hänen ymmärtävän saman asian.

Aloitin pian uudessa työssäni. Näimme ystäväni kanssa seuraavan noin puolen vuoden aikana vain muutaman kerran. Hän soitti minulle viikoittain ja kyseli kuulumisiani. Yritin itse ehdottaa muutaman kerran tapaamista tai että hän tulisi käymään luonani kahvilla, mutta hänellä oli (yllätys, yllätys) kiire tai hirveästi töitä. Hän aloitti puhelut kysyen joka kerta, oliko minulla ollut ikävä. Vastasin joka kerta, että kyllä on. Se oli meidän versiomme puhelun aloituksesta ”Mitä kuuluu?” ”Kiitos hyvää, mitä sinulle.”. Kyse oli huumorista, vaikka kirjoitettuna se ei ehkä siltä kuulosta. Toisaalta siinä oli myös totuutta mukana – kaipasin ystävääni, jonka kanssa olin vuoden ajan nähnyt melkein viikoittain. Hän kirjoitti useammankin kerran viestiensä loppuun tai sanoi puhelunsa loppuvaiheessa: ”Aina kavereita.”

Koimme kaikenlaisia yhteisiä seikkailuja ja hauskoja yhteisiä hetkiä tuon vuoden aikana. Nauroin joskus vedet silmissä kommelluksien vuoksi. Haluaisin kirjoittaa kaikista mukavista muistoistamme, mutta tunnistusriskin vuoksi en voi tehdä niin.  Toivon, että hänkin pystyy muistelemaan niitä  lämmöllä. Sopimattomasta käytöksestään huolimatta hänestä oli tullut paras kaverini.

🌷

Seuraava osa: 3. Menettämisen pelko
Kaikki osat: Minun tarinani

Teen jotain, mikä tuntuu pelottavalta: kerron oman tarinani.

Kerron kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani. Osa teksteistäni sisältää vaikeita aiheita, ja ne voivat tuntua lukiessa ahdistavilta tai epämukavilta. Mahdollisesti epäuskottavalta tuntuvista tapahtumista tai ”juonenkäänteistä” huolimatta tarinani on tosi.

Nimet, tietyt yksityiskohdat ja muut liian tunnistettavat seikat olen jättänyt mainitsematta jokaisen kirjoitustani koskevan henkilön yksityisyyden suojelemiseksi. Samasta syystä olen muokannut yhtä yksityiskohtaa tapahtumista. Asianomaiset pystyvät tunnistamaan kohdan, mikäli he lukevat tekstini. Kohta ei ole käsittelemieni aiheiden kannalta oleellinen, mutta tapahtumien kulun vuoksi sen verran tärkeä, etten voinut jättää sitä pois kirjoituksestani.

Olen jaotellut kirjoitukseni useampaan osaan, sillä yhtenä julkaisuna tämä olisi hyvin pitkä. Mikäli sinulla herää ajatuksia teksteistäni ja haluat jättää kommenttisi, voit lähettää ajatuksesi ja kommenttisi osoitteeseen lukossablogi@gmail.com.

Kirjoitusprosessi on ollut itselleni tärkeä, sillä olen kirjoittaessani käsitellyt ajatuksiani syvällisesti. Tapahtumien selkeyttävä jäsentäminen on auttanut itseäni tapahtuneiden käsittelyssä. Kirjoitin tämän itseäni varten, mutta toivon kirjoituksistani olevan apua myös asianosaisille, mikäli he tämän lukevat. Haluan jakaa tarinani, jotta myös joku muu voisi saada tästä tukea, apua tai lohtua.

🌻

Tapasin ystäväni työni kautta vuosia sitten. Emme olleet kollegoita, mutta olimme usein tekemisissä keskenämme työni vuoksi. Muistan, kun minut esiteltiin hänelle ensimmäisen kerran. Minulle sanottiin, että mies on hyvin luotettava, mutta minun olisi kerrottava, jos hänestä olisi minulle vaivaa. Pian kävi ilmi, mitä tämä ”varoitus” tarkoitti. Ystäväni oli kova härnäämään ja kiusoittelemaan – hän harrasti ajankulukseen kevyttä flirttailua. Epäilen hänen ottaneen minut silmätikukseen, koska minut olit nuorempana erittäin helppo saada punastumaan. Hänestä se oli hyvinkin hupaisaa, kun tein välillä naama punaisena töitä hänen kiusoittelunsa vuoksi. Punastumistani lukuun ottamatta hänen jutuistaan ei ollut suuremmin haittaa. Toisinaan minua hieman häiritsi ajatus, että kyseessä oli naimisissa oleva mies – mitä hänen vaimonsa olisi ajatellut, jos olisi nähnyt tai kuullut hänen juttunsa, vaikka ystäväni ei tehnyt sitä kuin minua kiusatakseen ja itseään huvittaakseen. Otaksuin hänen käyttäytyvän myös muita naispuolisia kollegoitani kohtaan samalla tavalla, joten annoin hänen juttujensa mennä toisesta korvasta sisään ja tulla toisesta ulos.

Vuosien saatossa juttelimme työni ohessa niitä näitä. Pidin hänestä – hän oli hauskaa seuraa (vaikkakin joskus ärsyttävän rajamailla käytöksensä vuoksi) ja hän oli kiinnostunut kertomistani asioista. Pidin hänessä myös siitä, että häntä oli äärimmäisen helppo lukea. En ole tavannut ketään toista, jonka kasvoilta tai kehonkielestä voisi yhtä helposti havaita, mitä hänen mielessään liikkuu. Pystyin luottamaan häneen, koska näin hänestä mm. kuunteliko hän todella, oliko hän kiinnostunut kertomastani asiasta tai millä tuulella hän oli. Mikäli hän oli jostain syystä pahalla tuulella paikalle tullessaan, osasin olla hiljaa. Hänen luonteenpiirteisiinsä ja ominaisuuksiinsa kuuluvat muun muassa empaattisuus ja sosiaalisuus, mutta myös itsepäisyys ja äkkipikaisuus. Opin lukemaan, mutta myös myötäilemään häntä ja hänen mielentilojaan nopeasti.

Muutama vuosi tunnettuamme minulla alkoivat ensimmäiset masennusoireeni. Opiskelin samaan aikaan, kun tein töitä. Kävin harrastuksissa monta kertaa viikossa. Olin jatkuvasti ylikuormittunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Opintoni olivat minulle jatkuvaa taistelua ja työni kuormittavaa jatkuvien sosiaalisten kontaktien vuoksi. Minulla ei ollut tuohonkaan aikaan läheisiä ystäviä, joille kertoa alati kasvavasta huonosta olostani. Opiskelu- ja treenikaverit olivat vain opiskelu- ja treenikavereita. En ollut heidän kanssaan tekemisissä koulun ja harrastusten ulkopuolella. Välit lapsuudenperheeseeni olivat tuolloin vaikeat. Minulle läheinen sisareni muutti pois kotoa toiseen kaupunkiin. Suoritin, yritin ja pinnistelin, mutta seinä alkoi tulla vastaan.

Vointini huononeminen alkoi näkyä tai kuulua minusta. Muistan sen hetken, kun ystäväni kääntyi katsomaan minua ja sanoi: ”Nyt kerrot, mikä sinulla oikein on.” Mumisin vastaukseksi jotain epämääräistä ”En tiedä”, ”Ei mikään” tms. Vaikka olimme siihen mennessä jutelleet ystäväni kanssa paljon, aiheet olivat olleet vain mukavia ja kevyitä. Pelkkää small talkia. En ollut ollenkaan varma, halusinko kertoa siinä vaiheessa vielä vain pintapuolisesti tuntemalleni ihmiselle, että minulla oli paha olla. En tarkemmin silloin edes ymmärtänyt, mikä minua vaivasi ja pelkäsin kuulostavani kuin angstaavalta teiniltä, jos kertoisin hänelle pahasta olostani. Hän ei kuitenkaan luovuttanut niin helpolla, vaan pyysi uudestaan minua kertomaan. Lopulta sain soperrettua hänelle jotakin. Oli helpottavaa, kun viimein uskalsin avata suuni ja kertoa toiselle ihmiselle, etten voinut hyvin. Pelkoni siitä, ettei hän kuuntelisi, osoittautui turhaksi. Hänestä näki, että hän kuunteli. Tärkeintä, mitä hän sanoi minulle, oli: ”Avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää.” Uskaltauduin hänen kannustuksestaan hakeutua YTHS:lle ja pääsin psykologin puheille. Ystäväni oli kuunnellut minua ja kannusti minua hakeutumaan avun piiriin.

Ylikuormitukseni ei hellittänyt ja masennukseni pahentui. Sain seuraavana vuonna diagnoosin keskivaikea masennus ja aloitin psykoterapian. Siihen asti olin käynyt YTHS:n tarjoamassa terapiassa. Juttelin voinnistani ystävälleni ja hän kuunteli minua. Keskustelimme paljosta muustakin kuin minun voinnista. Hän jatkoi kiusoitteluani. Minua harmitti välillä, että hän kertoi itsestään tai perheestään niin vähän. En kuitenkaan ruvennut utelemaan, sillä minusta tuntui, että hänellä oli jokin syy, miksei hän halunnut puhua tarkemmin omista asioistaan. Emme olleet tuolloin muuten tekemisissä kuin työpaikalla. 

Vaikka ystäväni oli kannustanut minua hakemaan ammattiapua, hän kritisoi terapeutteja ja psykologeja. Hänen mukaansa nämä eivät oikeasti kuunnelleet minua, vaan miettivät minun puhuessani vain omia juttujaan. Hän sanoi usemmankin kerran, että minulle kyllä riittäisi, jos juttelisin vain hänelle. Hän kyllä kuuntelisi. Pari kertaa hän totesi, että eihän minulla ole ”kuin pikkuisen paha mieli”. Hänen sanansa tuntuivat pahalta, mutten sanonut hänelle mitään. Niihin aikoihin mietin usein, mikä estäisi minua päättämästä päiviäni eli taisin kärsiä keskivaikeaakin vaikeammasta masennuksesta ajoittain. En kuitenkaan kertonut ajatuksistani ystävälleni, psykologille tai kellekään muullekaan. Tiesin, että minun oli jatkettava terapiassa ja niin teinkin. En voinut kuormittaa pelkästään ystävääni murheillani, sillä tiedostin tarvitsevani ammattilaisen apua. Minulle oli kuitenkin tärkeää, että minulla oli edes yksi sellainen ihminen, jolle pystyin kertoa, kun minulla ei ollut kaikki hyvin. En missään vaiheessa odottanut hänen korvaavan ammattiapua. Ammattiapu ei voi myöskään korvata ystävää.

Tajusin turhan myöhään, että ensimmäinen terapeuttini ei ollut minulle sopiva. Emme olleet hänen kanssaan samalla aaltopituudella ja minulla oli epämukava olo hänen luonaan käydessään. Tuohon aikaan uuden terapeutin etsiminen olisi ollut liian työlästä, sillä olin uupunut ja pahasti masentunut. Minulla ei olisi ollut voimia etsiä itselleni uutta terapeuttia. Silloinen terapeuttini neuvoi minua myös väärin tai puutteellisesti ja elin siinä uskossa, että koko maksimissaan kolmivuotinen kuntoutuspsykoterapiakokonaisuus olisi käytävä hänen luonaan. Ensimmäinen terapiajakso ei mennyt hukkaan, mutta olisin varmasti saanut siitä enemmän irti minulle paremmin sopivan terapeutin kanssa. Urputin ystävälleni terapiasta ja hän sai tästä todennäköisesti vain lisää bensaa liekkeihin terapiavastaisuudelleen. Toisinaan hän kuitenkin antoi ymmärtää, että oli hyvä, että kävin terapiassa. Hän oli terapia-asian (ja monen muunkin asian) suhteen melkoinen tuuliviiri. Hänen ailahteleva suhtautumisensa terapiaa kohtaan sekä huonot kokemukseni ensimmäisestä terapiajaksostani nakersivat vuosikausiksi omaa luottoani terapiaa kohtaan.

Minusta alkoi tuntua jossain vaiheessa todella pahalta, että ystäväni joutui kuuntelemaan murheita elämästäni ja valitustani terapiastani, vaikka hän itse tarjoutui (tai pikemminkin tuppautui) kuuntelijakseni. Meistä oli tullut läheisempiä. Hän soitti tai kysyi viestillä silloin tällöin kuulumisiani. Hänestä näki selvästi, että jotkin kertomani asiat huolestuttivat häntä. Siksi jätin hänelle kaikista synkimmät ajatukseni kertomatta. En kertonut edes terapiassa, että minulla oli jossain vaiheessa myös itsetuhoisia ajatuksia. Mietin paljon kuolemaa yhdessä vaiheessa. Itsetuntoni oli pohjamudissa ja kirjoitin ystävälleni useamman kerran olevani hänelle pelkkä riippakivi ja hänen haluavan varmasti vain eroon minusta. Uskoin kaikkien haluavan eroon minusta, koska olin pahimpina hetkinä kuin ihmisraunio. Hän kuitenkin vakuutti, ettei hän halunnut minusta eroon ja että hän kuuntelisi minua. Jaksoin jotkin viikot pelkästään sillä, että odotin hänen soittoaan ja sain vain jutella hänen kanssaan. Hänestä tuli tärkeä minulle.

Ihastuin ystävääni jossain vaiheessa, mutten näyttänyt asiaa hänelle. Punastelin jo aiemminkin hänen kiusoittelunsa vuoksi. Jouduin käsittelemään tunteeni häntä kohtaan itsekseni. Hän oli naimisissa oleva ystäväni, vieläpä tärkeä ystävä. En voinut pilata ystävyyttämme sillä, että olisin kertonut tai antanut hänen ymmärtää olevani häneen ihastunut. Koska hän oli ainoa läheinen ihminen, jolle pystyin puhumaan asioistani (tätä ja muutamaa muuta asiaa lukuun ottamatta) etäisyyden ottaminen häneen tuntui kipeältä vaihtoehdolta. Niinpä annoin ihastuksen tunteeni olla, enkä tehnyt asian suhteen mitään. Jouduin kylläkin kipuilemaan asian kanssa, sillä pidin tunteitani kiellettyinä. Myöhemmin olen tajunnut, että ei ihastumisessa varattuun (tai edes varattuna ollessa) ole mitään väärää – sillä on väliä, tekeekö asian eteen jotain. En kertonut asiasta hänelle. Käyttäydyin hänen seurassaan kuten siihenkin asti. Ihastuin muihin ja tapailin heitä.

Ehkä vasta ihastumisen myötä aloin kiinnittää huomiota tiettyihin seikkoihin. Ystäväni puhui todella harvoin vaimostaan. Minusta se oli kummallista. Luulisi, että ystävälle kertoilisi jotain tavallisia arkipäiväisiä juttuja puolisostaan. Pystyisin varmaan edelleen luetella kaikki ne asiat, jotka ystäväni kertoi vaimostaan suoraan minulle. Jos jotain pieniä arkisia asioita kuulin, yleensä hän puhui jollekulle toiselle ihmiselle lähettyvilläni. En tiennyt, oliko hänen vaimonsa kielletty puheenaihe vai ei, joten en uskaltanut kysyä hänestä. Laitoin kerran ystävälleni tekstiviestin. Seuraavan kerran nähdessämme hän kertoi, että hänen vaimonsa oli ojentanut puhelimen hänelle ja samalla kysynyt, mitä minulle kuului. Se, kuinka hän asian kertoi, tuntui kuin varoitukselta. Sain tuolloin tietää, että hänen vaimonsa oli tietoinen minusta. (Se oli helpotus, sillä epäilin hänen vaikenevan minusta vaimolleen yhtä paljon kuin vaimostaan minulle.) Samalla hänen katseensa/äänenpainonsa/minkä lie perusteella minusta tuntui kuin olisin tehnyt jotain kiellettyä. En sen jälkeen uskaltanut laittaa hänelle sitäkään vähää viestejä, ellen tiennyt hänen olevan töissä tai jossain muualla poissa vaimonsa katseen alta. Minulla oli epämukava olo, sillä minusta tuntui, että olin jonkinlainen salaisuus.

Masennukseni oli paranemaan päin ja opintojen ohella työskentelyn lopettaminen paransi vointiani entisestään. Opintojeni loppuvaiheessa ja lopetettuani työni näimme harvakseltaan. Pidimme kuitenkin yhteyttä viikoittain. Minusta tuntui joka kerta hänen seurassa ollessaan, että hän yritti peitellä minun olevani juuri hänen kanssaan. Mikäli hänen tuttujaan oli lähistöllä, hän saattoi jättää minut huomiotta – kuin en olisi hänen seurassaan. Huono itsetuntoni nosti päätään ja selitin asian itselleni sillä, että häntä hävetti näyttäytyä kanssani. Jälkikäteen olen pystynyt päättelemään syyn: hän ei halunnut vaimonsa kuulevan, että viettää aikaansa toisen naisen seurassa. Tunsin olevani hänen salakaverinsa. Sillä sitähän me olimme: pelkkiä kavereita.

🌷

Seuraava osa: 2. Välivuosi
Kaikki osat: Minun tarinani