Olin lykännyt viestin lähettämistä ystävälleni ensin koronan ja sitten melkein koko työviikon kestäneen työmatkani vuoksi. Olin tarkoituksellisesti yrittänyt olla miettimättä ystävääni liittyviä asioita ennen työmatkaani. Hotellissa iltaisin pohdin, olisiko vielä jokin keino saada asiat selvitettyä ystäväni kanssa. Keksin eräänä iltana, että voisin blogin sijaan kirjoittaa kirjeen ystävälleni. Kirjoittaminenhan oli itselleni helpoin tapa ilmaista itseäni. Etuna olisi myös se, ettei hän voisi keskeyttää minua. Voisin muotoilla ajatukseni rauhassa paperille. Pohdiskelin, että kirjeen lukeminen voisi olla myös ystävälleni helpoin keino käydä asiaa läpi. Se antaisi hänellekin aikaa käsitellä kertomaani. Pidin ajatustani toteutuskelpoisena ja meille molemmille sopivana. Laitoin hänelle lauantaina – kaksi viikkoa puhelumme jälkeen – viestin.

”Olin koronassa ja sitten työmatkoilla, joten saat viestin vasta nyt. Päätin että tulen kirjoittamaan sinulle kirjeen, jossa kerron mieltäni painavat asiat, joista olen halunnut kertoa sinulle. Toivon sinun lukevan kirjeeni ajatuksella ja useammin kuin kerran. Sen jälkeen haluaisin vielä puhua kanssasi kertomastani. Näin saisin muotoiltua ajatukseni paremmin ja sinä voisit pohtia kertomaani ajan kanssa. Tämä olisi meille molemmille helpompi tapa kuin asioiden käsittely suoraan puhelimessa. Suostutko ottamaan kirjeen vastaan ja lukemaan sen? Kirjoitan sen joka tapauksessa, mutten anna sitä väkisin. Minäkin olen tosi uupunut ja haluaisin päästä tästä eteenpäin. Sinä päätät, selvitetäänkö tämä kaikkia helpottavaan päätökseen vai ei. Amandakin toivoi, että asia saataisiin viimein käsiteltyä. Vastaa kun ehdit. Yt. [nimeni]”

Seuraavana perjantai-iltana laitoin ystävälleni uuden viestin. Aloin olla kiukkuinen, sillä olin jälleen yrittänyt muotoilla asiani niin hyvin kuin osasin. Olin käyttänyt aikaa pohtiakseni, mikä olisi myös ystäväni kannalta hyvä ratkaisu. Kiukkuni lisäksi minuun oli hiipinyt huoli hänestä hänen vastaamattomuutensa vuoksi. Mitä jos hän ei vastannutkaan siksi, että jotain oli tapahtunut? Minua ärsytti, että olin huolissani hänestä. Pidin epätodennäköisenä, että hän olisi juuri tällä aikavälillä joutunut onnettomuuteen tai jotain muuta vakavaa olisi tapahtunut.

”Pitääkö olla huolissaan vai ärtynyt, koska et vastannut? Kysyn Amandalta, onko sinulla kaikki ok, jos et vastaa 24 tunnin kuluessa. Viikossa ehtii vastaamaan, ellei jotain ole sattunut. Minuakin alkaa viimein suututtaa. Tähän mennessä olen ollut vain surullinen ja ahdistunut. – – Olet sen verran minulle velkaa, että selvität tämän loppuun kanssani, koska olen suostunut ’vaitiolovelvollisuuteen’. Minulla on sinulle vielä paljonkin sanottavaa ja sitä vihaisemmaksi tulen, mitä enemmän kirjoitan. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni, lopetat pelkurimaisen käytöksesi ja alat ottaa vastuuta.”

Ystäväni vastasi minulle reilua tuntia myöhemmin. Hän kysyi, miksi hän vastaisi. Hän oli luvannut minulle, että saisin laittaa hänelle yhden viestin, mutta hän ei ollut luvannut palata asiaan millään tavoin. Hän kirjoitti, että oli antanut minulle mahdollisuuden kysyä ja selvittää asioita viime kerralla puhuessamme. Hänellä ei ollut enää mitään käsiteltävää ja heidän puolestaan asia oli loppuunkäsitelty. Lisäksi hän laittoi hetkeä myöhemmin toisen viestin, jossa kirjoitti, että jos haluan lähteä asiasta huutelemaan ympäri kyliä, minun tulisi kertoa hänelle päivämäärä ja kellonaika, jotta voisimme mennä yhdessä kertomaan meidän molempien versiot. ”Tulee totuudenmukainen tarina, eikä vain sinun versio”, hän päätti viestinsä.

Viestin luettuani minulla kuohahti. Olin todella vihainen hänen käytöksensä vuoksi. Mitä helvetin hyötyä yhdestä viestistä oli, jos hän ei ollut aikonut reagoida siihen mitenkään?! Minua suututti, ettei hän piitannut edes siitä, että olin ollut sairas. Vaikken kuolemaa ollut tehnytkään, korona oli ottanut koville. En ollut jaksanut puhua.

Jouduin esittämään yli puolen tunnin ajan rauhallista, sillä isäni tuli käymään luonani. Kun isäni lähti, vastasin ystävälleni. Vastasin hänelle ensiksi hänen ”miksi vastaisin” -kysymykseensä. Kerroin olleeni pois tolaltani edellisen puhelun aikana (jos hän ei ollut sitä silloin huomannut), en muistanut puhelusta paljoakaan (todennäköisesti yllätyksen ja koronan vuoksi), enkä ollut saanut valmistautua siihen mitenkään (kts. edellinen). Siitä puhelusta ei ollut ollut minulle apua. Hän oli saanut revittyä haavat auki ja jälleen syyllistänyt minua. En ollut vakuuttunut, liekö hän oli edes yrittänyt ymmärtää. Halusin käydä hänen kanssaan dialogia (pyrkimys molemminpuoliseen ymmärrykseen), enkä väitellä tai riidellä hänen kanssaan.

Vihaisena naputin lisää viestejä. Painotin jälleen, että minä en halunnut kostaa hänelle. Kirjoitin kylläkin keksineeni, mitä olisin tehnyt. En suutuspäissäni kuitenkaan kirjoittanut, mikä tämä kostoni olisi ollut. Vaikka olin asiaa miettinyt, minulla ei ollut missään vaiheessa minkäänlaisia aikomuksia tai halua kostaa hänelle oikeasti. Pelkkä hölmö kuviteltu kosto, jolla olisin saanut näpäytettyä häntä, riitti. Minua oli suututtanut pitkään hänen vainoharhainen jankkaamisensa raskaudesta. Olin miettinyt, että olisin lähettänyt hänelle isänpäiväkortin. Tämän pahempaan en kyennyt edes ajatustasolla. Tai no, mielikuva hänestä torilla häpeäpaalussa lohdutti toisinaan.

Kirjoitin, että olin harkinnut vakavissani siskolleni kertomista, mutta en luot(t)a(nut) sisareeni tarpeeksi. (Siskoni on minulle tärkeä, mutta salaisuuksien pitäminen on hänelle vaikeaa.) Kirjoitin ystäväni hirveistä viesteistä, että ne osoittivat hänen olevan pelkuri. Olin kertonut hänelle ja Amandalle, että olin yksin ja rikki kaiken tapahtuneen vuoksi ja sitten hän kehtasi hyökätä kimppuuni aivan järkyttävillä viesteillä ja syytöksillä. Minua raivostutti, että hän syytti minua lapselliseksi ja psykopaatiksi, mutta itse käyttäytyi täysin vastuuttomasti uhkaillen, pelotellen ja vähätellen minua. 

Kirjoitin, että sekä Amanda että minä tiesimme hänen olevan herkkä. Hän yritti piilottaa herkän puolensa aggressiivisen käytöksensä alle. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli ollut henkistä väkivaltaa. Kaikesta huolimatta olin yrittänyt auttaa häntä ja pitää hänen puoliaan. Kiitokseksi sain häneltä kamalaa kohtelua ja syytöksiä siitä, että minä olin toiminut koko ajan väärin.

Yritin soittaa hänelle kerran, mutta hän ei vastannut. Halusin hänen vastaavan. Olisin halunnut huutaa hänelle. Viesteistäni kuulsi varmasti, että olin vihainen. Vaikken olekaan ylpeä viesteistäni, en kirjoittanut sellaista, mikä minua suuremmin kaduttaisi. Onneksi hän ei vastannut, niin en tullut sanoneeksi puhelimessa mitään, mitä olisin jälkeenpäin joutunut katumaan. Itseni tuntien en olisi häntä paskiaista ja ääliötä pahemmaksi haukkunut. Ne tosin olin kertonut jo viesteissäni. Pahoin pelkään, että minulla ei olisi pokka pitänyt, jos olisin kertonut hänelle puhelimessa suunnittelemastani ”julmasta kostosta”. Ystäväni olisi saanut jälleen yhden syyn lisää syyttää minua psykopaatiksi, kun olisin ensin vihaisena huudettuani purskahtanut nauramaan. Olen huono olemaan vihainen…

Kuuden viestin sekä yhden soittoyrityksen jälkeen tajusin, että minun pitäisi rauhoittua. Niinpä laitoin hänelle viimeisen viestin: ”PS Olen tosi vihainen tällä hetkellä.”

Mietin hetken ja laitoin vielä yhden viestin: ”PPS Kysyn huomenna Amandalta oletko sinä ok.”

Vaikka olinkin polttanut päreeni, huoli ystävästäni ei laantunut. Minua ärsytti, etten pystynyt olla välittämättä hänestä ja hänen voinnistaan. ”Saatanan paskiainen”, jupisin illan itsekseni.

Seuraavana aamuna minua suututti edelleen. Minua huolestutti ystäväni vointi. (Ja sekös ärsytti lisää.) Serkkuni oli tulossa viikonlopuksi luokseni. Minua alkoi hirvittää, että kertoisin suutuspäissäni kaiken hänelle. En edelleenkään halunnut enkä uskaltanut kertoa asioista kenellekään pahan luottamuspulani vuoksi. Mietin ärtyneenä ja puolipaniikissa, mitä vaihtoehtoja minulla olisi. Tulin lopputulemaan, että pienin paha olisi kirjoittaa tuntemuksistani Amandalle.

”Hei. Onhan se ääliö ex-ystäväni kunnossa? Hän ei vastannut enää viesteihini eikä puheluuni. Suutuin hänelle ja olin TOSI vihainen eilisiltana. Tukahdutettu viha kaikkien tuntemiemme vuosien ajalta purkautui viimein. Olisin halunnut huutaa hänelle eilen, mutta hän ei vastannut. Ehkä hyvä niin, niin minua ei kaduta nyt. Minulla on kuitenkin erittäin hyvät syyt olla hänelle vihainen.

Olen pahoillani siitä, että kirjoitan tämän viestin sinulle. Minä haluaisin voida puhua jonkun kanssa ja kertoa, kuinka pahalta minusta tuntuu ja miksi, kertoa millainen pelkuri ystäväni on sekä purkaa kiukkuni jotenkin rakentavasti. Tiedän, että sinä et ole oikea henkilö. Yritän saada rauhoitettua itseni tämän viestin kirjoittamisella, jotten huuda tätä kaikkea kohta serkulleni.”

Amanda vastasi, että kaikki on hyvin. Peukutin vastaukseksi. Sitten serkkuni saapui. Vietimme viikonloppua kahdestaan, enkä puhunut hänelle sanaakaan edellisiltaisesta tai aiemmista tapahtumista. Muistan serkkuni kysyneen minulta karkkihyllyllä, oliko minulla kaikki hyvin. Olin mättänyt pussin täyteen irtokarkkia. Vastasin hänelle totuudenmukaisesti ”ei”. En muista, mitä hän vastasi, mutta kai siinä rahtunen myötätuntoa oli. Hän ei kysynyt minulta enempää. Olin vastannut hänelle naureskellen. Yritin olla viikonlopun ajan miettimättä koko tapahtumasarjaa.

Serkkuni kanssa viettämäni viikonloppu ei ollut laannuttanut kiukkuani. Kävin tiistaina terapiassa. En muista enää, mitä sillä kertaa puhuimme terapeuttini kanssa, mutta Amandalle lähettämästäni viestistä päätellen olen tuntenut puhuneeni avoimesti.

Pohdin tiistai-illan ajan asioita. Olin edelleen kiukkuinen. Myöhemmin illalla päätin, että minun täytyisi kirjoittaa kaikista ystävääni liittyvistä asioista, jotta saisin asiat käsitellyksi. Pelkkä ystävyydestä kirjoittaminen rajaisi liikaa pois oleellisia asioita. Ajattelin Amandaa. Olin kertonut hänelle pääkohdat tapahtumista, enkä enää ollut salannut häneltä tarkoituksellisesti mitään. En kuitenkaan halunnut hänen joutuvan lukemaan tarkemmin asioista, joilla ystäväni oli minua satuttanut. Tämän pidemmälle en miettinyt asioita, vaan laitoin hänelle hetken mielijohteesta seuraavan viestin.

”Suuttumiseni ystävälleni sai minut viimein myöntämään viimeisetkin asiat, joita olen vältellyt tai kieltänyt itseäni muistamasta. Pystyin viimein puhumaan terapiassa asioista täysin avoimesti ja kertomaan kaiken. Luulen, että minun oli tarpeen suuttua ystävälleni.

En jaa sinulle linkkiä blogiini. En voi laittaa sinulle linkkiä saatesanoilla ’älä lue omaksi parhaaksesi’ – malttaisitko olla lukematta? Minun on käsiteltävä myös sellaisia asioita, joista en halua muistuttaa sinua tai mistä en halua sinun lukevan yksityiskohtia. Ystäväni käytöstä minua kohtaan ei voi käsitellä pelkän ystävyyden näkökulmasta. Jättäisin muuten ison osan asioista käsittelemättä.

Se on varmaa, että kaikkien yksityisyys pysyy salassa. Nämä ovat meille jokaiselle henkilökohtaisia ja kipeitä asioita, joten kenenkään ei tarvitse tietää näiden liittyvän meihin.

Kirjoitin tämän sinulle, jottet ihmettele, miksi linkkiä ei koskaan kuulu. Jos sinä olet oikeasti saanut selätettyä pettämisen ja pystyt jatkamaan elämääsi ystäväni kanssa, älä kysy enää mitään. Saat muuten raa’an rehellisiä, yksityiskohtaisia ja mahdollisesti vihaisia vastauksia.

Rauhallista joulunodotusta ❄️”

Siirsin viestin arkistoon, sillä en odottanut siihen enää vastausta. Huomasin vasta monta päivää myöhemmin, että Amanda oli peukuttanut vastaukseni. Tämä oli ainoa Amandalle lähettämäni viesti, joka minua on jälkikäteen harmittanut.

🌷

Seuraava osa: 19. Lancôme
Kaikki osat: Minun tarinani

”Hei. Ystäväni varmaan kertoi, että puhuimme eilen puhelimessa. En uskonut hänen enää soittavan, saati keskustelevan kanssani – siksi laitoin sen hänelle kirjoittamani viestin sinulle. Huudot olin henkisesti valmistautunut ottamaan vastaan, en sitä että oikeasti puhuisin hänen kanssaan. Luulin, että hän suuttuisi siitä blogiasiasta, mutta ei hän siitä sanonut oikeastaan mitään.

En muista eilisestä puhelusta tällä hetkellä paljoakaan – toivottavasti ystäväni muistaa paremmin. Taisin suurimman osan siitä kolmesta tunnista itkeä, koska jouduin repimään kipeät haavat auki. En arvannut, että minuun koskee noin paljon. Keskustelumme oli varmaan kuin jumiin jäänyt levy eli jauhoimme samoja asioita moneen kertaan. Olisin oikeastaan toivonut, että sinä olisit kuullut keskustelumme. Olin niin väsynyt ja poissa tolaltani, että en osannut ilmaista tai kysyä kaikkea, mitä olisin halunnut. Kaikki mitä puhuimme, liittyi ystävyyteemme. Ystäväni ei suostunut vastaamaan joihinkin kysymyksiin, koska hän oli sitä mieltä, että hänet vain väärinymmärretään, vaikka asia koski pelkkää ystävyyttä.

Yritin ehdottaa, että puhuisimme vielä uudestaan, kun molemmat olisivat ehtineet miettiä tätä keskustelua. Aion joka tapauksessa käsitellä asioita blogissa, mutta huomasin kyllä, että ystäväni kanssa minun pitäisi voida puhua. Minua ahdistaa mm. se, että hän epäilee minun yrittävän kostaa hänelle. Hän oli myös sitä mieltä, että minä olen käyttänyt sinua koston välineenä. Hän on epäillyt minun olleen laskelmoiva psykopaatti, joka valehtelee yksinäisyydestään. Sen kuuleminen sattuu, koska tämä yksin selviäminen ja eri apukeinojen etsiminen tilanteessani on todella rankkaa. Keskustelumme taisi olla ajoittain myös aika synkkää…

En valitettavasti pysty kirjoittamaan nyt ajatuksiani kovin selvästi ja tästä puuttuu paljon, mitä haluaisin sanoa. Viime yö oli hirveä, sillä itkin aivan hysteerisesti pitkälle yli puolen yön. Kaiken kruunasi se, että sairastuin koronaan – oireet alkoivat aamulla. Olen tosi väsynyt tähän kaikkeen. Minulla oli tarkoitus vain kertoa siitä blogiasiasta teille, ei muuta. Mutta kuitenkin ystäväni onnistuu tämän kaiken jälkeen yllättämään ja hänen kanssaan saa puhuttua. Olin vain täysin valmistautumaton tuollaiseen puheluun. Haluaisin kysyä ja kertoa sinulle vielä asioita, koska olet ainoa, jonka kanssa olen voinut kunnolla puhua. Sano kuitenkin, jos sinä et halua keskustella kanssani. Stressaan nimittäin sitäkin ihan hirveästi, että kuormitan sinua. Voinko palata asiaan, kun minulla jokin päivä ei ole näin surkea olo?”

Olimme puhuneet ystäväni kanssa edellisenä iltana noin kolmen tunnin ajan. Siitä suurimman osan olin itkenyt. En muistanut keskustelusta seuraavana päivänä paljoakaan Amandalle viestiä kirjoittaessani, enkä muista siitä edelleenkään kuin pätkiä sieltä täältä. Epäilen, että tämän kertainen amnesia johtui siitä, etten pystynyt kunnolla keskittymään puheluun huonovointisuuteni vuoksi. En tiennyt ennen aamua sairastuneeni koronaan.

Ystäväni oli puhelun alussa odotusteni mukaisesti vihainen. Muistan, että hän kirosi jopa hänen mittapuullaan hirveästi. Hän ei haukkunut minua, kuten oli viesteissään tehnyt, vaan purki ärtymystään kiroilemalla. Pystyin kuuntelemaan hänen mesoamisensa tyynenä ja odotin, että hän rauhoittuisi. Olin valmistautunut hänen ärtymykseensä ja valmis kertomaan perustelut siihen, miksi aioin kirjoittaa blogia. Hän ei kuitenkaan ollut kiinnostunut blogista, eikä halunnut puhua siitä. Se vaikutti olevan hänelle yhdentekevä asia. Olin luullut hänen suuttuvan tai säikähtävän sitä, että kirjoittaisin hänestä nettiin. Hänhän oli käskenyt minun olla hiljaa ja nyt aioin kertoa asioista ns. julkisesti. Siksi minua hämmästytti, ettei blogi vaikuttanut liikuttavan häntä.

Hän meuhkasi, eikö tämä ikinä lopu. Hän oli kaiketi olettanut, että yhteydenottoni tarkoitus oli ollut yrittää jatkaa asioiden selvittämistä heidän kanssaan. Sanoin hänelle, että se ei ollut ollut tarkoitukseni, vaan olin ottanut yhteyttä, sillä en halunnut toimia heidän selkänsä takana. Hän jatkoi ja sanoi, että nyt hän kuuntelee minua. Saisin puhua tai kysyä nyt kaiken, mitä halusin. Hän sanoi, että puhutaan nyt niin kauan kuin tarvitsee. Muistan naurahtaneeni hänelle, että puhumme koko yön, jos kaikki pitää saada nyt kerrotuksi ja kysytyksi. Hän ärähti, ettei hänellä olisi aikaa puhua koko yötä, sillä hän oli menossa aamulla töihin. En olisi koko yötä jaksanut puhuakaan, vaan yritin saada hänet ymmärtämään, että meillä olisi liian paljon puhuttavaa yhden puhelun aikana läpikäytäväksi. Hän rauhoittui hetken päästä ja puhui huutamatta puhelun loppuun saakka.

Ajattelin, että yritän päästä helpolla, enkä enää turhaan hakkaa päätäni seinään hänen vuokseen. Kerroin noin kahden minuutin tiivistelmän samoista asioista, joista olimme puhuneet viime kerrallakin. En ollut valmistautunut keskustelemaan hänen kanssaan, koska en ollut uskonut hänen haluavan puhua. Olin valmistautunut perustelemaan blogini kirjoittamisesta hänelle ja se ei häntä kiinnostanut. Myönsin, että toki olisin mieluummin selvittänyt asiat kunnolla hänen kanssaan kuin alkanut kaiken tämän jälkeen kirjoittamaan tapahtuneista julkisesti – vaikkakin anonyymina. Ajatus omien asioiden kertomisesta tuntui edelleen epämiellyttävältä, vaikka en tekisikään sitä omalla nimelläni.

Ystäväni ei luovuttanut. Hän aikoi kuunnella minua ja halusi tämän olevan viimeinen kerta, kun puhuisimme. Vaikka hän sanoi kuuntelevansa, hän ei vaikuttanut olevan vastaanottavaisella tuulella. En muista kunnolla, kuinka puhelumme eteni. Sen muistan, että puhelun alkuvaiheessa hän esitti kolme teoriaansa minusta. Ensimmäisen teorian mukaan olin laskelmoiva psykopaatti ja toisen sekä kolmannen mukaan taisin tehdä tätä koston vuoksi ja/tai olin jollain tavalla tärähtänyt. Vaikken noita kahta jälkimmäistä enää muistakaan, syy oli joka tapauksessa minussa. Hän ei nähnyt tai myöntänyt omassa toiminnassaan mitään väärää. Hän tuohtui heti, kun tunsi, että häntä osoitettiin sormella. En tiennyt, kuinka asioita olisi saanut puhuttua siten, ettei hän olisi hermostunut ja tuntenut häntä kohtaan hyökättävän. Sanoin monta kertaa tämän sekä edellisen puhelumme aikana ymmärtäväni, miksi hän oli toiminut siten kuin oli. Yritin saada hänet ymmärtämään, etten ollut  haastamassa riitaa.

Hän oli jälleen sitä mieltä, että valehtelin olevani yksinäinen. Sen kuuleminen sattui, koska olen kamppaillut yksinäisyyden tunteen kanssa teini-iästä asti. Olin luullut hänen uskovan edellisen puhelumme aikana, että minä en ollut koskaan valehdellut hänelle yksinäisyyden tunteestani. Hän oli ollut minulle ainoa läheinen ystävä. Paras kaverini. Ilmeisesti hänen on ollut vaikeaa ymmärtää, että yksinäisyyttä voi tuntea, vaikka viihtyisi itsekseen, kävisi harrastuksissa, olisi ihmisiä ympärillä, ja olisi koulutettu, työssäkäyvä ja sosiaalisilta taidoiltaan ”normaali” ihminen. (’Normaali’ on lavea käsite, mutta paremman puutteessa käytän tässä sitä.) Yksinäisyyttä kokevat muutkin kuin nuoret ja vanhukset, joiden yksinäisyydestä nykypäivänä puhutaan. Mielenterveyden keskusliiton sivulla Eroon yksinäisyydestä on mielestäni kirjoitettu kuvaavasti yksinäisyydestä.

Mainitsin jossain vaiheessa hänen kamalat viestinsä, joissa hän oli solvannut ja kirjoittanut minua satuttavia asioita. Puhuin ’kamalista viesteistä’. Hän tuhahti, että eivät ne mitään kamalia olleet. Hänen kykynsä vähätellä ja mitätöidä asiaa, josta hän voisi saada kunnianloukkaussyytteen, tuntui pöyristyttävältä.

Ystäväni tivasi, nauhoitanko puhelun. Sillä kertaa olisi varmaan kannattanut, koska unohdin suurimman osan keskustelusta. Ehdotin hänelle, että voisimme puhua kasvotusten, jos hän oli niin huolissaan puheluiden nauhoittamisesta. Hän vastasi, ettei hän luottanut minuun – saattaisin olla piilottanut mikin vaatteideni alle. Hän syytti minua siitäkin, että olin tehnyt yhteydenottoni laskelmoidusti, jotta saisin satutettua heitä mahdollisimman paljon. Tammikuu, heinäkuu, touko-kesäkuu, heinäkuu, marraskuu. Ehkä ystäväni näki näissä ajankohdissa jonkin logiikan, joka minulle ei ole selvinnyt. En tiedä, milloin olisin voinut hänen mielestään olla yhteydessä, jottei hän olisi syyttänyt minua laskelmoinnista. Hänen vainoharhaiselta vaikuttava inttämisensä sekä ärsytti että kävi sääliksi.

Tunsin, että ystäväni painosti minut puhumaan. Itkeä pillitin ja kerroin hänelle, kuinka pahalta minusta oli tuntunut. Hän teki niin kuin oli luvannut ja kuunteli minua – ainakin näennäisesti. Minulla oli hirveä olo. Pääni tuntui kamalalta ja ajattelin sen johtuvan itkemisestä. Noin tunnin keskusteltuamme ystäväni sanoi minulle, jos vetäisin hetken henkeä. En tiedä, kävinkö häntä sääliksi, ottiko hänelle koville kuunnella minua vai halusiko hän jostain muusta syystä pitää taukoa. 

Hän soitti hetken päästä uudestaan. Olin hautautunut sohvalle peiton alle ja niiskutin edelleen. Pääni tuntui koko ajan pahemmalta ja selkääni särki. Epäilin olleeni liian pitkään huonossa asennossa sohvalla ja että se kostautui selkäsärkynä. Jatkoimme puheluamme. Muistan, että puhuimme samoista asioista uudestaan ja uudestaan. Hän ei ymmärtänyt tai suostunut ymmärtämään perustelujani tai nähnyt edelleenkään ”vikaa” muissa kuin minussa. Sen hän myönsi, että hänen olisi pitänyt puhua kanssani jo aiemmin. En ole varma, tarkoittiko se oikeasti sitä, että hänen olisi mielestään pitänyt huutaa minut hiljaiseksi jo paljon aiemmin. En tuntenut saavani keskustelustamme paljoakaan irti, mutta täysin epätoivoista se ei kuitenkaan ollut. Muutamista asioista taisimme puhua yhteisymmärryksessäkin.

Sain hänet vastaamaan joihinkin asioihin ilman, että hän oli heti puolustuskannalla. Odotus ystävyydestämme oli esimerkiksi tällainen aihe. Hän kieltäytyi jossain vaiheessa puhumasta asiasta enempää. Hän ärähti, että hänet taas väärinymmärretään. Minulla jäi siitä osasta keskustelua sellainen olo, että me emme puhuneet mistään kielletystä. Ymmärsin, että hän pelkäsi vaimonsa pitävän asiaa jollain tavalla kiellettynä tai sopimattomana ystävien kesken. Minua harmittaa, etten muista sitä osaa keskustelusta kunnolla. Se oli tärkeä asia, josta puhuimme. Siinä kyse taisi olla siitä, mitä me molemmat olimme toivoneet läheiseltä ystävältä. Siinä ei ollut minun mielestäni kyse mistään, mikä olisi minun silmissäni pettämistä tai millään muullakaan tavoin väärin. Minusta tuntui, ettei hänkään pohjimmiltaan kokenut ystävyytemme olleen väärin, vaan oli pelännyt vaimonsa tulkitsevan ystävyytemme olevan kiellettyä. Amanda oli sanonut minulle aiemmin, että minun ja hänen miehensä välinen ystävyys olisi ollut hänelle ok, jos se olisi ollut pelkkää ystävyyttä. En jaksa uskoa, että Amanda olisi valehdellut minulle tästä(kään) asiasta. 

Sanoin haluavani olla vielä yhteydessä Amandaan. Tähän sain ystävältäni ”luvan”. Puhuimme myös siitä, että saatan törmätä Amandaan lenkkeillessä tai jossain muuallakin. Ystäväni kielsi meitä puhumasta enää koskaan näistä asioista, jos kohtaisimme missä tahansa Amandan kanssa. Koirat, sää ja muut neutraalit aiheet olivat ”sallittujen” listalla.

Pyysin, että jatkaisimme puheluamme jokin toinen päivä. Kerroin, etten ollut valmistautunut tähän ja että minulla oli huono olo. Pääni ei pelannut väsymyksen, itkemisen ja päänsäryn vuoksi. Aivoni vetivät lukkoon, koska jouduin puhumaan vaikeista asioista yllättäen. Selkäni lisäksi muitakin lihaksiani alkoi särkeä. Ystäväni kuitenkin halusi, että asiat puhuttaisiin nyt. Hän ei halunnut palata asiaan myöhemmin. Yritin jatkaa ja pinnistellä, mutta keskustelun jatkaminen tuntui turhalta. Sain hänet suostumaan, että lähettäisin hänelle joku päivä viestin, kun jaksaisin miettiä. En jaksanut neuvotella hänen kanssaan jatkosta yhtään sen enempää.

Puhelun jälkeen minulla oli hirveä olo. Olin joutunut repimään kipeitä haavoja auki ilman, että olin osannut valmistautua siihen. Vaikka ystäväni oli kuunnellut, en tuntenut hänen ymmärtäneen tai sisäistäneen kertomaani. Keskustelu oli tuntunut turhauttavalta. Miksi hän oli kuunnellut, jos ei kuitenkaan kuunnellut? Siltä se oli tuntunut. Itkin pitkälle yli puolen yön. Pääni tuntui hirveältä. Lihaksiani särki ja tärisin kuin horkassa. Vaikka sain rauhoituttua, en pystynyt nukahtamaan säryn ja tärinän vuoksi. Minua palelsi ja kietouduin peiton alle. Aamuyön pikkutunneilla nukahdin viimein.

Aamulla herätessäni minulla oli edelleen kamala olo. Sen verran pääni toimi, että aloin epäillä oloni johtuvan jostain muustakin kuin edellisiltaisesta puhelusta. Tein koronatestin ja se näytti kahta viivaa. Lihassärkyni ja osa huonosta olostani oli johtunutkin alkavasta koronasta. (Tajusin myöhemmin oireiden alkaneen jo edellisiltana, vaikka Amandan viestiin kirjoitinkin niiden alkaneen vasta aamulla.) Ilmoitin työnantajalleni arpaonnen osuneen minuun. Olin siihen asti onnistunut välttämään tartunnan. Olin noin viikon ajan sairauslomalla koronan vuoksi.

Kirjoitin Amandalle viestin, sillä halusin hänen tietävän, että olimme keskustelleet ystäväni kanssa. En tiennyt, oliko ystäväni kertonut asiasta. Jaksoin hädin tuskin muodostaa järkevältä kuulostavia lauseita, mutta pakotin itseni kirjoittamaan viestin. Halusin selvittää asiat heidän kanssaan, mutta minusta ei ollut keskustelemaan tässä taudissa.

Amanda vastasi minulle. Hän kirjoitti, että saisin laittaa hänelle viestin, kun jaksaisin. Hän vaikutti uskovan, että olin sairas, enkä jaksanut käydä asioita läpi nyt. Minua kuitenkin stressasi, että he joutuivat odottamaan minua sairastumiseni vuoksi. Amanda kertoi kehottaneensa ystävääni soittamaan ja kuuntelemaan minua. Hän kirjoitti, että halusi tälle päätöksen ja etteivät yhteydenottoni hänellekään olleet olleet helppoja. Minä olin hänelle muistutus häntä satuttaneesta asiasta. Sen lukeminen sattui ja sai minut ahdistumaan entistä pahemmin, vaikka olin tiennytkin sen. Hän sai tuntea niin kuin tunsi. Ymmärsin Amandan suhtautumisen minuun, mutta se ei estänyt minuun sattumasta. Minulle tärkeät ihmiset halusivat minusta eroon.

Makasin kaksi päivää sohvalla. Elin kyseiset päivät omenamehulla, salmiakilla ja särkylääkkeillä. Minulla ei ollut ruokahalua. En jaksanut kävelyttää koiraani, joten sukulaiseni käyttivät koiran pari kertaa lenkillä. Tuntui urheilusuoritukselta nousta sohvalta ja kävellä ovelle päästääkseni koira pihalle ja takaisin sisälle. Aivoni olivat valuneet nenän kautta ulos. Siinä olotilassa ei ollut kykenevä käymään pitkiä ja vaikeita keskusteluja. En jaksanut ajatella puhelua ystäväni kanssa ja unohdin ehkä senkin vuoksi paljon keskustelusta. Amandan lähettämä viesti sen sijaan pyöri mielessäni.

Pahimmat koronaoireeni helpottivat parin päivän jälkeen. Sitten sain migreenin. Tämä tuli todennäköisesti jälkijunassa koronan vuoksi. Halusin päästää Amandan odottamasta yhteydenottoani ja kysyin, voisinko soittaa hänelle. Stressasin sitä, että hän joutui edelleen olla tekemisissä kanssani. Tunsin, että riippumatta siitä mitä tein tai sanoin, olin hänelle pelkkä muistutus pettämisestä, eikä hän nähnyt minua minään muuna. Ajattelin surkeimpina hetkinäni pelkän olemassaoloni olevan loukkaus häntä kohtaan. Amanda oli varmasti tarkoittanut hyvää kehottaessaan ystävääni puhumaan asiat selviksi kanssani, mutta se tuntui hieman siltä kuin hän olisi usuttanut ystäväni kimppuuni. Hän oli irtisanoutunut minun ja ystäväni välienselvittelystä ja todennut, että saisimme hoitaa asiamme keskenämme. En tiedä, eikö Amanda ymmärtänyt, kuinka pahoin ystäväni edelleen satutti minua kahden kesken puhuessamme vai eikö hän välittänyt.

Amanda oli kysynyt joka kerta jotain pettämiseen tai suhteeseen liittyvää. Hän ei ollut vakuuttunut siitäkään, oliko suhde kestänyt sen ajan, mitä hänelle oli kerrottu. En voinut huutaa hänelle, että minä en ollut tehnyt mitään väärää ennen sitä yhtä tiettyä ja hänelle jo moneen kertaan kertomaani ajanjaksoa. Hän perusteli omaa epäluuloaan sillä, että hänellä oli paha luottamusongelma. Varmasti oli, mutta mitä minä olisin voinut enää tehdä paremmin? 

Olin kysynyt häneltä kerran, mitä minun pitäisi hänen mielestään tehdä. Hän oli ehdottanut, että yrittäisin ajatella ystäväni vain yhtenä ihmisenä muiden joukossa. Sehän tarkoitti ”Lopetat vain välittämästä”. Mutta ei se onnistunut. Ei se onnistunut enää hänenkään kohdallaan. En ollut valinnut välittäväni heistä kummastakaan. Kuinka itselle tärkeistä ihmisistä lakataan välittämästä? Sitä en ole tähän päivään mennessä keksinyt. Jos olisin voinut valita, en olisi halunnut välittää Amandasta tai enää ystävästänikään. Mutta välitin edelleen heistä molemmista. Toivoin, etten välittäisi enää koskaan kenestäkään.

Puhuin Amandan kanssa illalla noin tunnin ajan. Toistin hänelle, että tämänkertaisen yhteydenottoni tarkoitus ei ollut ollut saada puhua ystäväni kanssa. Olin valmistautunut puheluun ja kirjoittanut itselleni muistiinpanot asioista, jotka halusin sanoa Amandalle. Koronan ja migreenin vuoksi pääni tuntui olevan pelkkää höttöä, enkä luottanut vähääkään omaan muistiini. Muistiinpanoihini olin hahmotellut tapahtumaketjun keväästä parin päivän takaiseen puheluun ystäväni kanssa. Olin kirjoittanut ”Lankakerä aukesi toisesta päästä, mutta toisesta sitä vedettiin yhä pahemmin solmuun”. Siltä minusta oli tuntunut parin viime vuoden aikana. Muistiinpanoissani luki myös ”Haluan ja tarvitsen sitä, että tunnen tulevani kohdatuksi ja ymmärretyksi. Että joku oikeasti kuuntelisi, kuinka paha olo minulla on.” Olin kirjoittanut, että aioin kirjoittaa blogia ja käsitellä siellä omia kipeitä asioitani, joista en ollut voinut puhua salassapitosopimuksen (kuten itse sitä olen kutsunut) vuoksi.

Yritin koko puhelun ajan pysyä iloisen kuuloisena. Pari kertaa ääneni särkyi ja olin vähällä pillahtaa itkemään. Näin kävi sanoessani, että tuntisin edelleen syyllisyyttä siitä, jos he eroaisivat. En halunnut heidän edelleenkään eroavan, vaan saavan asiat keskenään selvitetyiksi.

Kerroin, että ystäväni oli luvannut minun saavan laittaa hänelle yhden viestin. Aioin miettiä tarkasti, mitä hänelle kirjoittaisin. Lupasin Amandalle laittavani linkin blogiini, kunhan saisin kirjoitettua sinne jotakin. Jos hän lukisi sitä, se olisi minulle ok. Olinhan luvannut kirjoittaa pelkästä ystävyyden näkökulmasta.

Puhelun lopussa hän totesi hyväntahtoisen kuuloisena, että eihän paha oloni voisi enää kauaa kestää. Vastasin hänelle iloisen kuuloisena, että ei varmastikaan. Todellisuudessa purin hammasta, jottei ääneni särkyisi. Ehkä olinkin onnistunut pitämään hänet pimennossa, ja hän ei tosiaan ymmärtänyt, kuinka syvästi tämä kaikki oli minuun vaikuttanut. Ymmärsin, että hän oli hankalassa asemassa ja ehkä joutui tarkoituksellisesti käyttäytymään kylmästi minua kohtaan. Hän oli ystävällinen koko puhelun ajan, enkä tuntenut hänen sanovan mitään ilkeilläkseen tai tahallaan satuttaakseen. Ymmärsin vasta kirjoitusprosessini loppuvaiheessa, miksi Amandan käytös oli sattunut minuun niin kovasti. Lopetimme keskustelumme hyvässä hengessä. Pillahdin itkemään puhelun päätyttyä.

🌷

Seuraava osa: 18. Suuttumus
Kaikki osat: Minun tarinani