Huojentunut oloni karisi nopeasti ja tuttu ahdistus palasi. En enää muista, menikö siihen päiviä vai viikkoja. En ymmärtänyt, miksi olin tuntenut niin valtaisaa helpotusta ja nyt se oli ohi. Tunsin pettymystä ja epätoivoa. Eikö tämä ikinä lopu?!

Amanda oli vastannut hänelle lähettämääni viestiin. Olin tehnyt, kuten olin luvannut eli reagoinut hänen viesteihinsä peukuttamalla. Hän ei ollut kysynyt mitään, vaan vastannut joihinkin kohtiin. En ollut odottanut hänen kysyvän enää mitään. Ymmärrän näin jälkikäteen, että olin ystäväni kanssa puhuessani ja Amandalle viestiä kirjoittaessani sisimmässäni tiennyt, että jokin minua edelleen vaivasi. Olin painottanut, että minuun saisi olla yhteydessä. Toivoin edelleen jossain mieleni tiedostamattomassa sopukassa, että ystäväni ottaisi aktiivisen roolin asioiden selvittämiseen kanssani. En halunnut saada enää yhtään enempää uhkauksia lähestymiskielloista tai rikosilmoituksista.

Olin ollut pitkään huolissani, että ystäväni hankkisi minulle jonkin syytteen tai saisi leimattua minut julkisesti hulluksi. Hänen tuttavapiirinsä on paljon laajempi kuin omani. Pelkäsin hänen pystyvän olla itseäni vakuuttavampi, jos meidän kahden kertomuksia vertailtaisiin keskenään. Kokemukseni mukaan monilla ihmisillä on taipumusta pyrkiä etsimään syyllinen tapahtuneisiin ja halu jollain tavoin rangaista tätä. Tutun ihmisen kertomusta on mukavampi uskoa kuin sekopäiseksi leimatun vieraan ihmisen. En halunnut syyllisen leimaa meistä kenellekään. Olin halunnut selvittää asiat ja meidän kaikkien voivan hyvin kaiken tapahtuneen jälkeenkin.

Jatkoin päiväkirjan kirjoittamista noin kuukausi tapahtumien jälkeen. Olin kirjoittanut viimeksi kolme kuukautta aiemmin. Kirjoittamalla koetin jälleen jäsennellä ajatuksiani ja tunteitani. Taisin olla joinain päivinä todella syvissä vesissä – ainakin päiväkirjani perusteella. Muistan toivoneeni joinain iltoina nukkumaan käydessäni, kunpa en aamulla enää heräisi. Näin olin synkeänä ajatellut aikaisempienkin masennusjaksojeni aikana. En kuitenkaan edes harkinnut tekeväni itselleni mitään.

⚜️

16.8.

”Olen niin väsynyt yrittämään. Kesäloma loppui ja en jaksaisi tehdä oikein töitäkään. Kaikki tuntuu niin turhanpäiväiseltä. Millään ei ole oikein mitään merkitystä. Toivon, että en elä kovinkaan kauaa enää, sillä en jaksa tätä yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja merkityksettömyyttä.”

26.8.

”Töihin palattuani päivät ovat olleet yhtä vuoristorataa. Välillä uskon, että huijaan vain itseäni ja muita, sillä minähän voin ihan hyvin. Monta päivää saatan olla iloinen ja pirteä. Kunnes koittaa aallonpohja. Muistaakseni eilinen oli aika kamala päivä. Itkin, pää ei toiminut ja olisin vain halunnut nukkua. Työnteosta ei meinannut tulla mitään. En jaksanut yrittää kuulostaa pirteältä puhelimessa [kollegani] kanssa puhuessani.

Tänään on ollut melko turta olo. En ole ahdistunut, mutta ei tunnu oikein miltään. Olen lähes jatkuvasti väsynyt. Pihaprojektit tuovat sentään iloa.”

⚜️

Kirjoitin harvakseltaan. En ollut varma, oliko kirjoittamisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Purin pahaa oloani kirjoittamalla, mutta samalla minulle tuli uudestaan kamala olo. Tiesin, että minun piti jollain tavalla saada käsiteltyä tapahtuneet. Sain syksyn mittaan kerrottua terapeutilleni lisää tapahtuneista. Pari kertaa kuukaudessa puhuminen ei kuitenkaan ollut riittävä määrä asioiden käsittelyyn. Tunsin edelleen olevani todella yksin.

Olen ymmärtänyt, että minulla on (ollut) valtaisa tarve puhua jollekulle. Puhuminen olisi traumaattisen kriisin koettua erittäin tärkeää, jotta asian saisi käsiteltyä. En uskaltanut puhua muille kuin terapeutilleni. Ja olinhan luvannut ystävälleni, että vaikenen tapahtuneista. Olin yrittänyt rauhoitella häntä, sillä huoleni hänestä ei ollut haihtunut mihinkään.

Ystäväni oli sanonut, ettei hänellä ollut muita ihmisiä kuin Amanda, jolle puhua. Minullakaan ei ollut muita kuin Amanda, mutten voinut ottaa häneen yhteyttä. Olin luvannut, etten tekisi enää niin. En uskonut, että Amanda haluaisi kuulla minusta enää. Olisin kuitenkin halunnut kertoa hänelle, etten voinut vieläkään hyvin. Hänelle puhuminen oli helpottanut oloani. Olin kertonut hänelle sellaisiakin asioita, joita en ollut tainnut kertoa edes ystävälleni. On ehkä vinksahtanutta, mutta luotan Amandaan erittäin paljon. Pidän hänestä hänen itsensä vuoksi – en siksi, että hän on ystäväni läheinen tai ns. saavuttamattomissa oleva henkilö minulle. On kuin kohtalon ivaa, että hänestä tuli minulle tärkeä.

⚜️

11.9.

”Tapasin Amandan tänä iltana metsässä. Hän taisi olla puhelimessa, mutta nosti kättään puhelustaan huolimatta. Toivoin, että voisin vaihtaa edes muutaman sanan hänen kanssaan. Paluumatkalla kohtasimme uudestaan. Hän jäi seisomaan polun viereen koiran kanssa ja sanoi, ettei hän tiedä minne piiloutuisi. Hän tarkoitti varmasti sitä, etteivät koirat alkaisi äristä toisilleen, mutta se kuulosti kuin hän haluaisi piiloutua minulta. Kysyin, syökö hänen koiransa omani. Amanda kertoi, että se saattaa tulla liian innokkaasti luokse ja kysyi, osaako koirani pitää puolensa. Vastasin myöntävästi. Annoin koiralleni luvan mennä lähemmäksi. Amandan koira oli hetken paikallaan,  mutta sitten nykäisi ja alkoi haukkua koiralleni. Tämän seurauksena myös koirani rupesi rähisemään. Amanda totesi ’ymmärrät varmaan’ ja käveli pois sanomatta enää mitään. Olin hölmistynyt, enkä osannut sanoa edes ’moikka’. Minulle tuli tunne, että hän halusi minusta nopeasti eroon. Pidättelin itkua koko loppulenkin ajan.” (Tekstiä muokattu ymmärrettävämpään muotoon.)

⚜️

Kohtaamisen seurauksena olin surkeana. On toki mahdollista, että hänen käytöksensä sillä hetkellä ei johtunut millään tavoin minusta. En tiennyt syytä, joten tunsin tulleeni sivuutetuksi. Jos syy johtui minusta, pystyin ymmärtämään häntä. Eihän hän ollut minulle mitään velkaa. Ei hänen tarvinnut välittää minun voinnistani tai olla minulle millään tavoin tukena. Hän olisi saanut kävellä minusta ohi edes vilkaisematta minua. Se, että ymmärsin asian, ei estänyt minua tuntemasta niin kuin tunsin. En ollut vihainen tai katkera. Olin pohjattoman surullinen. Minua ahdisti pitkään kävellä sen paikan ohi, jossa olin kohdannut Amandan.

Syksyn tullen jaksamiseni heikkeni entisestään. Tapahtuneet pyörivät mielessäni myös öisin, sillä näin painajaisia ja ahdistavia unia. Olin nähnyt painajaisia kausittain siitä asti, kun ystäväni oli alkanut puhua voivansa tehdä itselleen jotain. Monissa painajaisissani ystäväni oli kuollut ja minä olin syyllinen siihen. Suurinta osaa unistani en (onneksi) enää muistanut aamulla herättyäni. Kerran näin unta, että Amanda murtui itkemään vuosia myöhemmin minut nähtyäni, koska olin edelleen samassa tilanteessa. Heräsin unesta itkien. 

Aloin olla jatkuvasti väsynyt ja mielialani oli useammin synkkä. Tiesin oireilun pahenevan kaamosmasennuksen /-uupumuksen vuoksi. Yritin sinnitellä. Kun työssä jaksamisen kanssa alkoi olla vaikeuksia (enemmän kuin oli ollut loppukesästä), varasin ajan työterveyteen. Valmistauduin henkisesti, että minut laitettaisiin verikokeisiin väsymyksen vuoksi. Minulta oli tutkittu opiskeluajoista lähtien, olisiko syynä väsymykseeni jokin fyysinen vaiva (hemoglobiini, ferritiini, kilpirauhanen jne.). Tällä kertaa minua ei passitettu verikokeisiin. Olin käynyt edellisenäkin syksynä työterveydessä valittamassa väsymystä ja silloin olin verikokeiden jälkeen päätynyt työpsykologin vastaanotolle. Hänen kanssaan ei löytynyt yhteistä säveltä ja sovimme, että etsin itse itselleni terapeutin. En kertonut psykologille väsymykseni taustatekijöistä. Vaikken uskonut työterveydestä olevan nytkään suuremmin apua väsymykseeni, halusin keskustella työssä jaksamisestani oman työterveyslääkärini kanssa. Sairasteluiden vuoksi aikani siirtyi pari kuukautta eteenpäin. Olin loppuvuoden aikana yksittäisiä päiviä tai osan työpäivästä poissa töistä uupumukseni vuoksi. En halunnut jäädä uudelleen sairauslomalle ystävääni liittyvän huono oloni vuoksi.

Tulin jossain vaiheessa syksyä lopputulemaan, että helpotuksen tunteeni oli johtunut siitä, että olin saanut käsiteltyä suhde- ja pettämisasian loppuun Amandan kanssa. Olin saanut siihen liittyvät asiat kerrottua hänelle ja tuntenut oloni vapautuneeksi, koska minulla ei ollut enää salattavaa. Jos kevään aikaiset tapahtumat minun ja ystäväni välillä sekä Amandan loukkaaminen olisivat olleet ainoat minua vaivanneet asiat, en olisi uskonut olleeni enää masentunut ja ahdistunut. Ystäväni kevään aikaiset itsetuhopuheet sekä minun pelotteluni ja kontrolloimiseni pystyin näkemään sen aikaisten tapahtumien valossa: Hänkin oli ollut todella stressaantunut ja paniikissa sekä erittäin todennäköisesti masentunut. Sen sijaan en pystynyt sulattamaan, että hän oli mustamaalannut minua vaimolleen, väittänyt halunneensa minusta eroon ystävyytemme aikana, yrittänyt estää minua ja vaimoaan selvittämästä asioita keskenämme sekä solvannut ja pelotellut minua näiden parin vuoden aikana. Hän syytti minua muun muassa heidän elämänsä pilaamisesta yhteydenottojeni vuoksi, mutta ei tuntuvasti itse nähnyt, että hän pahensi minun vointiani ja masennustani käytöksellään. Omalla käytöksellään hän pitkitti ja vaikeutti asioiden käsittelyä. Vaikka hänen reaktionsa olivat hirveitä, hän olisi voinut rauhoituttuaan pahoitella käytöstään. Anteeksipyyntö ei olisi tehnyt hänen kamalasta käytöksestään yhtään hyväksyttävämpää, mutta sillä olisi ollut merkittävä vaikutus minun hyvinvointiini. 

En voi tietenkään olla varma toisten ihmisten puolesta, mutta blondin logiikalla maalaisjärjellä ajateltuna vaikeatkin asiat olisi parasta puhua läpi ja selvittää kunnolla. Itse asiassa vaikeiden asioiden kohdalla selvittämisen tärkeys mielestäni korostuu. Ystäväni selviytymistapa vaikeissa tilanteissa vaikuttaisi olevan raivoaminen ja pään työntäminen pensaaseen. Jääräpäisyytensä vuoksi hänen on vaikeaa myöntää olleensa väärässä tai tehneensä väärin. Luulen, että hän olettaa muiden käyttävän tilannetta heti hyväkseen, jos hän osoittaa haavoittuvuuden tai heikkouden merkkejä. Ymmärrän, että vieraiden ihmisten kohdalla on hyvä olla hieman varautunut. Kärsin itsekin luottamuspulasta toisten ihmisten hyväntahtoisuutta ja vilpittömyyttä kohtaan omien menneisyyden kokemusteni vuoksi. Tunsin hänet tarpeeksi hyvin. Tiesin, että hän on herkkä ja epäluuloinen sekä mistä hänen käytöksensä kumpusi. Siksi yritin olla niin lempeä ja ymmärtäväinen häntä kohtaan kuin pystyin. Olin toivonut hänen oivaltavan, että minä ja hänen vaimonsa emme olleet häntä vastaan, vaikka hän olikin käyttäytynyt väärin meitä molempia kohtaan. Kaksi hänestä välittävää ihmistä yritti saada asioita selvitettyä hänen kanssaan. Vastuunkannon sijaan hän päätti heittäytyä väärinymmärretyn ja kaltoinkohdellun uhrin asemaan, jolle ei mielestään jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ärhäkästi puolustaa itseään ja perhettään.

Loka-marraskuussa minulla välähti. Voisin kirjoittaa kokemuksistani anonyymisti blogissa! Tunsin valtaisaa helpotuksen tunnetta, sillä olin viimein keksinyt jonkin tavan, jolla voisin puhua kokemuksistani. Vaikka olin kirjoittanut päiväkirjaa, en ollut tuntenut siitä olleen tarpeeksi apua. Päiväkirja oli vain itseäni varten. Kukaan ei voinut nähdä tai tietää tunteistani ja ajatuksistani, jos kirjoitin niistä vain itselleni. Olin kirjoittanut päiväkirjaani viime ajat lähes ainoastaan, kuinka surkeaa kaikki oli. Uskoin, että blogiin kirjoittamalla työstäisin ajatuksiani pidemmälle, koska joku muukin saattaisi lukea raapustuksiani. Pohdiskelin asiaa lisää ja kerroin siitä sitten terapeutilleni. Hän kannusti minua bloggaamaan.

Yksi mutta blogin kirjoittamisessa oli. Pitäisikö minun kertoa blogista Amandalle ja ystävälleni? En pystynyt kuvitella, että ystäväni löytäisi vahingossakaan blogini. Amandasta en ollut varma. En tiennyt, lukiko hän blogeja. Mietin asiaa. Itsestäni tuntuisi kurjalta, jos löytäisin joskus tällaisen blogin, mutta josta en olisi tiennyt etukäteen mitään. Tulin siihen tulokseen, että minun tuli kertoa Amandalle. Sattuman (tuon edesvastuuttoman mulkeron) varaan en aikonut jättää enää yhtään mitään. Mielestäni Amandalla ja ystävälläni oli oikeus lukea heitä koskevia kirjoituksiani, mikäli he niin halusivat tehdä. En aikonut kirjoittaa mitään sellaista, mitä he eivät voisi lukea.

Ajatus yhteydenotosta mietitytti. Uskoin, että Amanda ymmärtäisi, miksi kertoisin hänelle asiasta. En uskonut, että hän hermostuisi blogista. Olin hänen suhteensa luottavaisin mielin. Ystäväni mahdollinen reaktio huolestutti. En ollut varma, olisiko ystävälleni parhaaksi kertoa vai olla kertomatta blogista. Päätin, että kysyisin asiasta Amandalta. Luottaisin hänen arvioonsa ja päätökseensä.

Marraskuun puolivälissä laitoin viestin Amandalle. Halusin kertoa asiasta etukäteen, enkä vasta sitten, kun olisin perustanut blogin. Tarkoitukseni oli alkaa kirjoittaa mahdollisimman pian. Olin viestiä lähettäessäni varma, että en tulisi kirjoittamaan muusta kuin ystävän menetyksestä ja siihen liittyvistä tunteista. Siinä vaiheessa kirjoittaminen edes anonyyminä pettämiseen liittyvistä asioista tuntui mahdottomalta ajatukselta. Olin käsitellyt ne asiat Amandan kanssa, joten en uskonut niistä kirjoittamiselle olevan tarvetta.

”Hei. Koska en saanut kunnolla puhuttua ystäväni kanssa ja se vaivaa minua edelleen, aion käsitellä asiaa anonyymisti blogissa. En osaa täydellisesti tiivistää ideaani, mutta karkeasti muotoiltuna aikomukseni on kirjoittaa siitä millaista on itselle tärkeän ihmisen menettäminen välien katkaisun vuoksi, millaista on jäädä yksin ilman tukea, miltä hänen käytöksensä minua kohtaan on tuntunut sekä kuinka ja miksi tämä on vaikuttanut minuun näin. Minun on käsiteltävä sekin, ettei ystäväni halua selvittää asioita kanssani, joten kirjoitan siitäkin. Välirikon syystä eli niistä kevään tapahtumista en aio kirjoittaa mitään. Ne asiat olen saanut käsiteltyä sinun kanssasi.

Kerroin blogiajatuksestani terapeutilleni ja hän kannusti minua siihen. En tiedä vielä, aloitanko kirjoittamisen ensi viikolla, ensi kuussa vai ensi vuonna (kamppailen edelleen uupumuksen ja työssä jaksamisenkin kanssa). Haluan kirjoittaa blogia, koska minulla ei ole ystäviä tai sellaisia läheisiä, joille voisin tästä puhua. Tämä kaikki on satuttanut minua syvemmältä, mitä olen tainnut edes ymmärtää. Ehkä joku voisi samaistua ajatuksiini ja saisin vertaistuen / toisen ihmisen ajatusten kautta apua tilanteeseeni. Tai ehkä pelkkä kirjoittaminen auttaa. 

Kunnioitan kaikkien yksityisyyttä. Kaiken blogiin kirjoittamani aion kirjoittaa siten, että kukaan ei pysty yhdistää sitä meihin. En kirjoita loukkaavasti kenestäkään tai mustamaalaa ketään. Kirjoittamani asiat tulisivat olemaan sellaisia, joista olisin halunnut keskustella ystäväni kanssa ja joista olisin toivonut hänen ymmärtävän minun näkökulmani.

Minulla on kaksi kysymystä:
1. Olisiko mielestäsi ystävälleni parempi kertoa vai jättää kertomatta, että aion kirjoittaa blogia?
2. Haluatko sinä linkin blogiini, kun saan sen perustettua? Koska aihe on tällainen ja jokin kirjoittamani asia voi koskea myös sinua, minusta on reilua että saat halutessasi lukea kirjoittamani.

Ystäväni kohdalla kysyn siksi mielipidettäsi, koska en ole varma, saisinko hänet pelkästään suuttumaan ja ahdistumaan kertomalla tästä vai pystyisikö hän arvostamaan sitä, että kerron asiasta hänelle. Hän saa tietysti lukea kirjoitukseni ja voisin hänen aloitteestaan puhua hänen kanssaan, mutta sitä varten en ole blogia tekemässä. En usko enää ystäväni puhuvan asioita läpi kanssani enkä jaksa enää pyytää sitä häneltä.

Halusin kertoa tämän, sillä muuten minusta tuntuisi kuin toimisin selkänne takana. Muuta asiaa minulla ei ollut. Jos et vastaa, se on ok.”

Amanda vastasi minulle. Hän ei ollut varma, olisiko parempi vaihtoehto kertoa vai olla kertomatta ystävälleni. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hän tulisi ennemmin tai myöhemmin kertomaan tälle asiasta. Pyysin häntä ilmoittamaan, mikäli hän aikoisi mainita ystävälleni blogista ennen kuin saisin sen perustettua ja sinne mitään kirjoitettua. Hieman myöhemmin Amanda ilmoitti, että hän tulisi kertomaan yhteydenotostani ystävälleni todennäköisesti muutaman päivän sisään. Hän ei halunnut salata yhteydenottoani mieheltään. Ymmärsin häntä. Ei ollut hänen vikansa, että olin laittanut hänelle viestin. 

Sovimme, että kerron itse ystävälleni blogista. Minulla ei ollut varsinaisesti halua keskustella hänen kanssaan, vaan aioin pelkästään kertoa asiani. Laitoin hänelle viestin. Kerroin, että minulla olisi asiaa ja kysyin, haluaako hän kuulla sen viestillä vai puhelimitse. Henkisesti valmistauduin hänen soittavan minulle ja olevan vihainen. Mietin siis valmiiksi, mitä sanoisin hänelle ja sitten päättäisin puhelun. Ystäväni vastasi kysyen, mitä asiaa minulla oli (tai niin tulkitsin ”mitä vittua nyt taas”). Otaksuin hänen parista viestistään, ettei hän aikonut soittaa minulle ja voisin kertoa asiani viestitse. Olin helpottunut, ettei minun tarvitsisi puhua hänen kanssaan. Kirjoitin seuraavasti:

”Aion kirjoittaa blogia, jossa mm. käsittelen ne asiat, jotka sinun kanssasi ovat jääneet puhumatta, miltä sinun aurinkoinen asenteesi on tuntunut ja millaista on jäädä yksin tilanteeseen ilman tukiverkostoa. Kirjoitan kaikesta anonyymina eli myöskään teitä ei voi tekstin perusteella tunnistaa. Kerroin tästä Amandalle ja kysyin häneltä, pitäisikö sinulle kertoa. Hän ei tiennyt, olisiko sinun parempi tietää vai olla tietämättä, mutta hän olisi joka tapauksessa itse kertonut sinulle, jos minä en olisi voinut. Amanda saa lukea kaiken ja blogini ei koske välirikon syytä. Viittaan sinuun tekstissä ystävänä, sillä se minulla on edelleen loppuun käsittelemättä. Sinäkin saat lukea kirjoitukseni, koska sinuun ne liittyvät, mutta en usko sinun tekevän niin. Halusin kuitenkin kertoa, että tulen käsittelemään asiaa blogissa enkä toimia selkänne takana. Ei ollut muuta asiaa.”

Välitin kirjoittamani viestit Amandalle. Totesin, että toivottavasti ystäväni ei saanut sydänkohtausta, koska ei enää vastannut. En odottanut ystävältäni vastausta. Lupasin, että laitan Amandalle hänen pyytämänsä linkin, kunhan saisin blogiini kirjoitettua jotain. Amanda peukutti viestini ja oletin asian olevan kunnossa.

Sitten ystäväni soitti.

🌷

Seuraava osa: 17. Korona
Kaikki osat: Minun tarinani

”Hei. Minun pitää saada kirjoitettua kaikki mahdollinen nyt tähän yhteen viestiin, koska lupasin ystävälleni olla lähettämättä sinulle enempää kuin yhden viestin. Siksi jouduin miettiä todella tarkasti, enhän unohda kertoa mitään oleellista ja saat siksi tämän viestin vasta nyt illalla. Kirjoitan tähän viestiin loppuun, miksi minun on tehtävä näin ja miten toivoisin sinun toimivan, jos sinulla on mitään kysyttävää minulta.

Yllätyksekseni puhuimme ystäväni kanssa puhelimessa eilen yli tunnin ajan. Olin itse valmistautunut siihen, että puhelu kestää max. 5 minuuttia, jonka aikana lupaamme olla puhumatta mitään tästä ulkopuolisille ja siinä se. En uskonut etukäteen, että ystävälläni olisi kysyttävää tai että hän vastaisi oikein mitenkään mihinkään. Hän taisi koko ajan epäillä, että nauhoitan puhelun. Sitä hän ei suostunut uskomaan, vaikka kuinka yritin tolkuttaa, etten ole koskaan yhtään puhelua nauhoittanut. Ilmeisesti muistan asioita niin paljon paremmin kuin hän, että hänen on pakko uskoa minun jotenkin huijaavan kuin että oikeasti pystyisin muistamaan niin paljon pieniä yksityiskohtia tai kokonaisia keskusteluita. Monesti kirjoittaessani muistan aina vain lisää asioita.

Hän aloitti sillä, että sanoi hänellä olevan kysyttävää, koska oli kuulemma miettinyt näitä asioita paljonkin. Hän halusi tietää, onko minulla oikeasti ystäviä vai ei. Vastasin hänelle rehellisesti kuten olen hänelle ennenkin kertonut: minulla ei ole ollut koskaan ketään muuta läheistä ystävää kuin hänet. Minulla on muutamia kavereita, mutta he ovat enemmän sellaisia hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa silloin tällöin käyn ulkoiluttamassa koiria tai kahvittelen. Yhtään läheisemmät kaverit minulle ovat sisareni ja serkkuni, eivätkä hekään ole kovin läheisiä (asuvat eri kaupungeissakin nykyään). Ystäväni sanoi, ettei hänelläkään ole läheisiä ystäviä ja että hänellä on hirmuinen määrä kavereita, mutta kukaan heistä ei ole hänelle läheinen. Oletan, että hän kysyi kaveri-asiaa siksi, koska epäili vieläkin minun käyttäneen tätä jonain manipulointikeinona. Näin ei kuitenkaan ole koskaan ollut, vaan tuo on valitettava totuus. Minusta tuntuu, että ystäväni uskoi, mitä tästä asiasta sanoin.

Kyselin häneltä, onko hänellä ketään kenen kanssa puhua. Lopulta hän sai sanottua, että sinä olet ainoa. Yritin vedota häntä selvittämään asiat ja puhumaan jonkun muunkin kuin sinun kanssa. Sanoin hänelle, että tiedän kuinka hän suhtautuu terapeutteihin ja psykologeihin, mutta jonkun toisen ihmisen kanssa hänen olisi voitava puhua. Sain jonkin epämääräisen vastauksen, että hänen pitää selata puhelinluetteloa…? Koska hänellä tuntuu olevan niin vaikea auttaa itseään, yritin vedota sinun auttamiseesi – selvittäisi omia ajatuksiaan edes sinun vuoksesi. Sanoin, että se auttaisi sinua. Sanoit, että et usko hänen märehtivän asioita, mutta hänen juttunsa kuulosti melkolailla päinvastaiselta – hän pyörittelee asioita mielessään ja on täysin solmussa niiden kanssa.

Ystäväni tapauksessa voi kuulostaa oudolta, mutta hän taitaa olla melko yksinäinen. Kysyin tätä häneltä silloin keväällä ja hän kielsi asian. En usko, että hän ymmärsi, mitä todella tarkoitin kysymykselläni. Minä taisin olla hänen ainoa läheinen ystävä, mutta siitä emme puhuneet nyt. Luulen, että ystäväni kaveripaljous johtuu osittain siitä, että hän yrittää lievittää yksinäisyyden (ja ulkopuolisuuden?) kokemustaan. Sinä olet hänen ainoa läheinen ihmisensä, joten hän pelkää aivan hirveästi sinun menettämistä siitäkin syystä. En kysynyt häneltä, pelkääkö hän sinun menettämistä aivan suunnattomasti ja toimiiko hän näin pelkonsa takia, vaan totesin niin. Hän ei sanonut siihen mitään. Minusta tuntuu, että hän siis myönsi sen.

Toinen asia, jolla hän itse asiassa aloitti koko puhelun, oli että teenkö tämän kostaakseni. Olisin itse kysynyt häneltä, jos hän ei olisi esittänyt ensin kysymystään, että uskooko hän todella minun tekevän tätä koston vuoksi. Se häntä on kuulemma vaivannut todella paljon. Tästä puhuimme todella paljon ja useaan otteeseen puhelun aikana. Yritin vakuuttaa hänelle, että olen ollut koko ajan rehellinen siitä teille molemmille, että minä en ole tehnyt tätä millään tavalla kostaakseni hänelle eikä minulla ole ollut mitään sinua vastaan. Kerroin, kuinka vaikeaa tämän asian käsittely on ollut sinun kanssasi, koska en olisi halunnut loukata sinua yhtään enempää. Ystäväni yrittää tehdä kaikkensa, jottei menettäisi sinua ja samalla hänellä on ihan hirmuinen suojeluntarve sinua kohtaan. Se hänen puheistaan minun korviini välittyy. Ystäväni puhui sinusta täysin samalla tavalla kuin sinä hänestä: molemmat olette sanoneet/kirjoittaneet, että itse kestätte tämän asioiden käsittelyn, mutta toinen osapuoli on se, johon tämä enemmän sattuu / jolle tämä voi olla liikaa. Toivon todella kovasti tuon kuultuani, että teistä kahdesta sinä olet oikeassa oman jaksamisesi suhteen, ystäväni itsearvioon en luota.

Ystäväni sanoi minullekin, että hän on todella väsynyt ja uupunut tähän. Hän sanoi useamman kerran, ettei hän enää tiedä, mihin uskoa. Hän sanoi tuntevansa, että häntä syytetään kaikesta. Hän ei ole ymmärtänyt, miksi olen ollut sinuun niin monta kertaa yhteydessä, miksi olen kirjoittanut sinulle niin monia pitkiä viestejä ja miksi olemme puhuneet tuntikausia puhelimessa. Hän ei ymmärrä sinun ja minun välejä ja se hämmentää häntä. Hän sanoi pohtineensa, tulemmeko me oikeasti toimeen keskenämme vai kuvitteleeko hän vain, että sinä ja minä olisimme mahdollisesti voineet olla ystäviä. Hän ei tajua, olemmeko me ystäviä vai mitä. Kerkesin vain sanoa hänelle, että sinä ja minä emme ole kavereita, mutta meillä ei ole mitään toisiamme vastaan (anteeksi, jos tämä ei ole totta sinun puoleltasi tai jos ilmaisin asian kiireessä huonosti – näin minä olen kuitenkin asian pääpiirteittäin käsittänyt). Hän sanoi miettineensä sitä, että jos asioita ei olisi ryssinyt näin pahasti, voisimmeko me kaikki olla tekemisissä keskenämme. Tämä on oma tulkintani ja en ehtinyt tätäkään häneltä kysyä tarkemmin, mutta hän saattoi tarkoittaa sitä, että jos asiat olisi selvitetty alusta asti paremmin, voisimme vielä olla kaikki kolme tekemisissä. Hän nimittäin tuntui uskovan silloin keväällä, että vielä jokin päivä asiat olisivat siinä mallissa, että voisimme olla kolmistaan tekemisissä. Tämä on varmasti sellainen aihe, että jos otat tämän esiin, hän kieltää sen ja sanoo tarkoittavansa sitä, ettei olisi pettänyt sinua. Hän varmasti pelkää, että jättäisit hänet tästäkin syystä.

Yritin avata hänelle, miksi tässä on kestänyt näin kauan. Kerroin hänelle olleeni aivan älyttömän huolissani hänestä ensimmäiset puoli vuotta. Sivuutin kevään tapahtumat, ja hyppäsin siihen, että minua pelotti hänen puolestaan aivan hirveästi. En uskaltanut soittaa sinulle ja jäin yksin masentuneena ja hirveän huolissani hänestä. Kerroin, että olin ensisijaisesti vain hänestä huolissani enkä pystynyt kunnolla auttamaan itseäni. Juttu loppui siihen, kun kerroin, että jouduin sinulta kuulemaan, kuinka hän oli mustamaalannut minua. Hän keskeytti siinä vaiheessa jotenkin. Koetin mahdollisimman moneen otteeseen sanoa hänelle, että ymmärrän, miksi hän teki niin, jotta hän tajuaisi, että en ole hänelle siitä katkera tai kerro näitä asioita syytelläkseni. Yritin saada hänet ymmärtämään, miksi tämä oli näin hidasta. Kerroin myös, että hän oli se, joka katkaisi yhteydenpidon joka kerta ja en saanut kertaakaan asioita käsiteltyä loppuun kanssasi. Sanoin, että minusta tuntui joka kerta siltä, kuin minulle olisi laitettu kello käyntiin ja katsottu, kuinka pitkälle ehdin sillä kertaa juosta. Siltä se tuntui. Kerroin myös, että jouduin joka kerta aloittamaan alusta myös pohdinnan, voinko ja saanko yrittää selvittää asiat, jos se auttaisi minua. Sanoin, että pohdin joka ikinen kerta sitä, kuinka se vaikuttaa häneen ja kuinka se vaikuttaa sinuun. Kerroin käyneeni terapiassa, olleeni saikulla ja yrittäneeni ratkoa asiaa ilman teitä. Sanoin hänelle parikin kertaa, että jos olisi ollut jokin muu keino kuin yhteydenotto teihin, olisin sitä yrittänyt. Minulla vain ei ollut mitään muuta. Luulen, että jollain tasolla ystäväni ymmärsi tämän. Hän sanoi, että kyllä minäkin ansaitsen voida hyvin.

Ystäväni ei taida ymmärtää sitä, että minun ja hänen kohdalla kyse on eri ”vakavuusasteesta”: hän taitaa tosiaan ajatella, että olemme samalla tavalla loukanneet sinua. Yritin vääntää tämän hänelle rautalangasta (muuten yritin välttää kaikkea, mikä liittyi pettämiseen): sanoin hänelle, että minä en ole se, joka on naimisissa ja teoriassa siksi minä en ole tehnyt mitään väärää, vaikka loukkasinkin sinua. (Tässä kohtaa jätin ihan tarkoituksella millään tavalla viittaamatta siihen, että hän ei toiminut minuakaan kohtaan ihan oikein…) Tästä sinäkin taisit mainita jo aiemmin, ettei hän tätä oikein ymmärrä, ja siksi ihmetteli, miksi ’vain’ hän on syyllinen. Sanoin, että minäkään en ole syytön. Hänen ajatusmaailmansa perusteella kuulostaa siltä kuin minäkin olisin naimisissa sinun kanssasi, jos olen loukannut sinua yhtä pahasti kuin ystäväni. En jäänyt tätä asiaa vatvomaan hänen kanssaan, mutta ymmärrän, mitä hän ei taida ymmärtää.

Sen hän myönsi, että on aivan paniikissa, että kertoisin tästä vanhemmilleni. Työn hän kertoi pitäneen hänet edes jotenkin tolkuissaan näiden parin vuoden aikana. Yritin rauhoitella häntä, että vaikka asiat olisivat menneet kuinka rumiksi, ulkopuolisille en tästä puhu, mikä tarkoittaa myös äitiä ja iskää. [XXX]

Sanoin hänelle, etten voinut vastata silloin yhtenä päivänä puhelimeen, koska äiti istui vieressä autossa. Kerroin, että iskä oli joutunut jäämään ylitöihin [XXX] ja minun piti käyttää siitä syystä äitiä kaupassa. Kerroin, että äiti näki, kuka minulle yritti soittaa. Sanoin, että yritin pysyä niin rauhallisena kuin mahdollista ja painoin vain punaista luuria. Ystäväni ymmärsi, kuinka vaikeassa tilanteessa olin ollut sillä hetkellä ja sanoi minun toimineen viisaasti. Sovimme ystäväni kanssa, että jos äiti jatkossa kysyy mitään hänestä, vastaan että emme ole enää tekemisissä, mutta ystäväni on joskus kysellyt kuulumisia. Tämä oli ystävälleni ok ja tämän pystyn kyllä äidille sanomaan. Ystäväni ymmärsi myös sen, kuinka vaikeassa tilanteessa olen ollut näiden parin vuoden aikana, kun olen joutunut kiemurtelemaan häntä koskevista kysymyksistä.

Hän pyysi (tavallaan) anteeksi sitä, mitä oli kirjoittanut [ulkonäöstäni]. [Anteeksipyyntö oli: ”Sen asian voit unohtaa.”] Hänellä oli tarve kertoa, että näin oli tosiaan tapahtunut, kun [eräs henkilö oli] turhautuneena purkanut kiukkunsa minuun. Uskon tämän aivan täysin. Jätin mainitsematta sen, että tuo viesti minua nauratti kaikista eniten. Ystäväni ei ikinä arvostellut ulkonäköäni suuntaan eikä toiseen, vaan olin aina itse se, joka nauroi, jos [ulkonäkööni liittyvä asia] ja näytin hölmöltä. Ulkonäön suhteen minulla on aina ollut suht’ terve itsetunto, joten ihan helpolla tuollaisilla kommenteilla minua ei saa satutettua. Jos kehtaat, sanotko ystävälleni, että tämä asia on meidän välillä täysin ok ja sain siitä vain hyvät naurut. Olisi edes yksi asia pois hänen omatunnoltaan. En valitettavasti tästäkään ehtinyt hänelle sanoa, kun aihe vaihtui jo seuraavaan. Se oli minun kokemukseni mukaan siis aivan tavallinen puhelu ystäväni kanssa – asiat piti selvittää hirveällä kiireellä ja puolet asioista jäi sanomatta tai kysymättä, mitä olisi halunnut. Tällä kertaa kiireen syy oli kuulemma pian loppuva akku. (Minulle on aivan sama, oliko se totta vai ei.)

Hän sanoi, että olen tehnyt selväksi, että pidän häntä tyhmänä. Häkellyin tuosta kommentista. En koskaan pitänyt häntä tyhmänä. Hän ajattelee asioita eri tavalla kuin sinä tai minä, mutta ei se tarkoita sitä, että hän olisi tyhmä. [XXX] Minulle on aivan yksi lysti, ovatko minulle läheiset ihmiset pizzakuskeja, ydinfyysikoita vai jotain siltä väliltä. Ei koulutus vaikuta sellaiseen älykkyyteen, jota tarvitaan toisten ihmisten kanssa kanssakäymiseen. Viittasiko hän siihen, kun olen kirjoittanut hänen olevan ”yksin kertanen” vai siihen, että kirjoitin hänen yhteen viestiinsä ’olleeni yhtä tyhmä kuin hän’ (ja jälkikäteen tajusin olleeni noina hetkinä vihainen hänelle)? Jos sinä olet sanonut minun kirjoittaneen tuon tai hän muistelee sitä yhtä viestiä, niin ymmärrän siinä tapauksessa hänen kommenttinsa. Muuten en taas tajua. Joka tapauksessa: en pidä tai ole oikeasti pitänyt häntä tyhmänä. Voisitko sen kertoa vielä hänelle.

Joka kerta, jos sanoin ”lupaan” se särähti hänen korvaansa pahasti, sillä tuolta sanalta on minun sanomanani pudonnut uskottavuus. Yritin loppupuhelun aikana saada häntä vakuutettua jotenkin muuten kuin käyttämällä tuota sanaa, jotten olisi saanut häntä ahdistumaan. Koska hän ei meinannut uskoa sitä, etten minä tästä puhu ulkopuolisille, vetosin jälleen sinuun. Sanoin taas, että minulla ei ole sinua vastaan mitään, että pidän sinusta ja en halua satuttaa sinua. Perustelin hänelle asiaa niin, että jos kertoisin hänestä, paljastaisin samalla sinut. Tämä taisi olla sellainen perustelu, jonka hän pystyi sulattamaan. Sitä hän ei pysty uskomaan, että minä en halua satuttaa häntä. Hyvä kuitenkin, jos hän ymmärtäisi, etten minä halua sinulle mitään pahaa. Olisi edes jokin asia, joka häntä rauhoittaisi. 

Ystäväni sanoi, ettei ole nähnyt minua niinä kertoina, kun minä sanon nähneeni hänet. Joulunaikoihin [XXX] pystyn ymmärtämään tämän, koska ajoin hänestä ohi ja hän käveli. [XXX] Tästä sanoin, että hän saa täyden synninpäästön ja uskon häntä täysin. [XXX] leipomolla kohtaaminen minua kuitenkin ihmetyttää. Jommallakummalla meistä nimittäin ihan oikeasti ei toimi muisti. Minä uskon häntä, kun hän sanoo, ettei muista sitä. Ja minä muistan edelleen täysin selvästi tilanteen. Olin työkaverini kanssa [XXX] syömässä. Ystäväni käveli sisään leipomoon ja ohi kävellessään katsoi minua suoraan ja hymyili, jonka jälkeen hänelle tuli hätääntyneempi ilme ja pyöritteli päätään varovaisesti. Vähän ajan päästä hän käveli ulos leipomosta ja vielä vilkaisi minua. Jos hän ei katsonut minua, en tiedä, ketä sitten. Työkaverini selkää? [XXX] siinä ei ollut kovin montaa muuta ihmistä. Kerroin, että hänellä oli joku kyydissä, mutta se on oikeasti voinut olla optinen harha – hänellä saattoi olla vaikka takki selkänojalla siten, että se näytti ihmiseltä. Sen pystyn ymmärtämään, jos tällaisen erehdyksen olen tehnyt. Sanoin, että hänellä oli peräkärry auton perässä ja sanoin nähneeni rekisterinumeronkin. Pystyin koko sen ajan, mitä ystäväni oli leipomossa, näkemään auton ja peräkärryn. Ystäväni sanoi, ettei hän ole enää käynyt [XXX] leipomolla kuin muutaman kerran. Lopulta hän sanoi, että oli vienyt kaatopaikalle tavaraa silloin kesällä ja käynyt silloin leipomossa. Hän siis muisti käyneensä. Hän kuulosti kuitenkin täysin uskottavalta kun sanoi, ettei nähnyt minua. Minä olen nykyään varma, että en silloin nähnyt harhoja. Ehkä minun näkeminen oli hänelle siinä vaiheessa sen verran kova paikka, että hänen aivonsa kieltäytyvät muistamasta sitä. Tästä ei tarvitse hiillostaa häntä. Halusin kertoa tämän tarkemmin sinulle, koska tämä nimittäin hieman huolestuttaa. Eihän ystävälläni oikeasti ole normaalisti muistin kanssa noin pahoja ongelmia?

Kerroin hänelle, että lupasin laittaa sinulle puhelumme jälkeen vielä yhden viestin. Hän sanoi, että hyvä että kerroin, sillä häntä olisi alkanut taas ahdistamaan, joko taas aloitan viestittelyn kanssasi. Jos oikein ymmärsin, hän ei ole ollut tietoinen, mistä sinä ja minä olemme milloinkin keskustelleet. Taisit aiemmin kertoa, että hän oli sanonut, ettei häntä kiinnosta enää, mistä puhumme, mutta se ei taida oikeasti olla totta. Häntä ahdistaa aivan valtavasti se, koska ei tiedä, mitä minä (tai me?) juonimme hänen selkänsä takana. Hän odottaa vain uutta hyökkäystä ja sitä minun viestini ovat hänelle olleet. Sinä olet kysynyt häneltä varmaankin joka kerta jotain viestieni perusteella ja hän on ottanut tämän minun kostona sinun kauttasi.

Ystäväni sanoi, että kuulostan voivani paremmin ja että vaikutan olevan ok. Tämä ei kuulostanut syytökseltä tai siltä, että ”onneksi olkoon, voitit”. Hän myönsi, että hänen olisi pitänyt puhua asioista aiemmin kanssani – vaikka vuosi sitten. Minusta tuntuu pahalta, sillä hän saattaa syyttää nyt itseään siitä, että asioiden selvittäminen on venynyt. Tätä ei yhtään paranna viestini, jossa kirjoitin, että hän on aiheuttanut ylimääräisen kivun kaikille osapuolille itse. Siihenhän hän vastasi, ettei hän satuta sinua. Tämän jälkeen hän saattaa syyttää itseään siitäkin. Hän on niin ehdoton ja kaiken pitää olla niin lopullista. Sanoin hänelle useaan kertaan, että lopetan yhteydenottoni teihin, koska olen saanut asiat omalta osaltani teidän kanssanne selvitettyä. Sanoin myös, että teillä on edelleen minun puoleltani lupa olla minuun yhteydessä ja minä voin asioita käydä kanssanne läpi, jos se on teille tai jommallekummalle tarpeellista. Minua tämä ei enää ahdista, joten pystyn puhumaan. Minulla on vielä asioita itseni kanssa terapiassa käsiteltävänä, mutta siihen en tarvitse teitä enää. En voi kuitenkaan tehdä niin, että sanoisin tässä vaiheessa totaaliset hyvästit ja että minuun ei saisi olla yhteydessä. Se olisi todella ilkeää teitä kohtaan. Silloinhan olisin itsekäs, kun olen saanut omat asiani selviksi, mutta estäisin teitä asioiden selvittämisessä, jos haluaisitte ottaa yhteyttä minuun.

Sanoin, että välitän hänestä yhä edelleen, mutta en halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä. Hän ei siihenkään vastannut mitään, joten luulen, että tuon kuuleminen sattui häneen. En sanonut sitä satuttaakseni häntä ja minua harmittaa, että sanoin niin. Vaikka hän on ollut aivan helvetin vihainen minulle ja halunnut päästä minusta eroon, hän saattaa tuntea minun hylänneen hänet. En tiedä, se on vain oma arvaukseni. Jos joskus ihan oikeasti saatte puhuttua asiat loppuun keskenänne ja tämä asia ei enää ahdista teitä kumpaakaan, luulen että silloin voisin olla ystävänikin kanssa jollain tavalla tekemisissä, jos sinä olet mukana. En tätä hänelle sanonut, sillä hänellä on jo ihan tarpeeksi mietittävää.

Oma arvioni on, että ystäväni ei pääse koskaan täysin rauhaan tämän asian kanssa (eli ei ymmärrä minun ”motiivejani”), jos ei keskustele asioita selväksi minun kanssani tai jos sinä et pysty selittämään tilannetta minun näkökulmastani viestieni ja puheluidemme pohjalta. Asioiden ymmärtäminen kesti itselläkin näin kauan, joten hänelle se saattaa jäädä pimentoon ja vaivaamaan häntä – vaikkei hän sitä myöntäisikään. En usko, että tulet saamaan hänestä kunnolla vastauksia irti, jos hän ei itse ensin tunne olevansa turvassa ja ymmärrä kokonaiskuvaa paremmin. Jos et aio jättää häntä (toivon edelleen, että et), älä pelottele häntä sillä asialla. Vakuuta hänet, että et ole jättämässä häntä ja että hän voi kertoa sinulle mitä tahansa ilman, että tuomitset hänet. Ja vaikka hän sanoisikin jotain, mikä sinua satuttaa, sinun pitää pystyä vakuuttamaan, että sinä kestät sen. Jos tuomitset hänet millään tavalla, hän menee uudestaan lukkoon ja puhuminen on vielä vaikeampaa. Sillä tavoin minä sain hänet aikoinani puhumaan – vakuutin, etten ole menossa yhtään minnekään, en tuomitse häntä, enkä jätä häntä yksin. Minä itse tiedän, millainen pakokauhun tunne niissä tilanteissa on, kun kokee/pelkää tulevansa hylätyksi. Silloin menee aivan totaalisen lukkoon, ei muista asioita ja saattaa sanoa sellaisia asioita, joita ihmettelee itsekin. Jos siis haluat saada häneltä rehellisiä vastauksia, joudut todennäköisesti toimimaan luonteesi vastaisesti eli suoruus ei toimi. Joudut käytännössä puhumaan ja rauhoittelemaan häntä kuin pientä lasta. Saat suuttua minulle tästä ja ajatella, että ”älä tule siihen neuvomaan”. Pystyn kuitenkin ymmärtämään, miltä ystävästäni tuntuu. Vaikka ystäväni olikin minulle isähahmo, epäilen minun ja hänen välillä sen toimineen jollain tasolla myös toisinpäin.

[XXX]

Hän kysyi lopuksi [työhöni liittyvä kysymys ja vastaukseni]. Sanoin perään, että ostin itselleni oman asunnon, johon hän närkästyneen kuuloisena vastasi, että hän tietää, koska joku kävi siellä kylässä. Totesi sitten, ettei tiedä tarkemmin missä asun, enkä sitä hänelle kertonut.

Yritin tiivistää ja yksinkertaistaa asioita, joista sinä ja minä olemme keskustelleet. Tarkoitukseni ei alunperin ollut kertoa tätä kaikkea hänelle, mutta hän itse kyseli, halusi tietää ja sanoi olevansa niin sekaisin, ettei enää itse tiedä mihin uskoa. Minua harmittaa, etten pystynyt tämän parempaan, kun aikanani jälleen loppui. No, sellaista se oli ystäväni kanssa. Hän keskeytti minut niin monta kertaa ja ajatukseni katkesi vähintään yhtä monesti, että osa kertomistani asioista jäi puolitiehen ja puhe oli poukkoilevaa. Harmi, sillä hän olisi kaivannut lisää selvyyttä asioihin. Jos hän muuttaa mielensä, olen edelleen valmis keskustelemaan hänen kanssaan. En kuitenkaan yritä auttaa häntä väkisin. Se päätös hänen on itse tehtävä. Pystyn itse ymmärtämään, että tätä koko sotkua ei ole mahdollista avata kunnolla reilun tunnin mittaisessa puhelussa. Pystyn ymmärtämään häntä ja kuinka voimattomalta hänen olonsa tuntuu. Hän on yksin omien sotkussa olevien ajatustensa kanssa ja sinä olet ainoa, jonka kanssa hän voisi puhua, mutta ei myöskään uskalla/voi puhua sinulle kaikesta, koska pelkää sinun lähtevän. Hän kuulosti aivan samalta kuin silloin reilu kaksi vuotta sitten keväällä viimeisten yhteydenpitokertojemme aikana.

Ystäväni toivotti minulle hyvää jatkoa. Minäkin toivotin samaa ja esitin toivomukseni, että saisitte asiat käsiteltyä. Luulen, että tämä oli tosiaan hänen kanssaan tässä ja me emme enää ystäväni kanssa keskustele, mutta nyt en ole enää niin tyhmä, että vannoisin mitään lopullista. Nyt minulla on kuitenkin sisäinen rauha itseni kanssa ja mikään osa minusta ei odota hänen yhteydenottoaan. Ja jos hän ottaisi yhteyttä – puhuakseen tai huutaakseen – osaisin siihen suhtautua.

Koska viestini sinulle ovat ahdistaneet ystävääni niin pahasti, sanoin laittavani sinulle enää vain tämän viestin. Ja jälleen lisäsin, että te saatte olla minuun yhteydessä. Pyytäisin siis seuraavaa: Jos sinulla tulee mitään kysyttävää minulta, kerro ystävälleni, mitä haluat minulta kysyä ja miksi. Voit minun puolestani näyttää vastaukseni hänelle ja jos hänen tarvitsee ymmärtää vastaukseni tarkemmin, voin perustella sen hänelle puhelimessa. Jos vastaat tähän viestiin, muttet kysy mitään, peukutan vain vastaukseksi, niin ystäväni ei tarvitse ahdistua uudesta viestistä.

Jos ei olla enää yhteydessä, parempaa kesän jatkoa teille molemmille ja toivottavasti jonain päivänä törmätään vaikka lenkkipolulla koirien kanssa.”

🌷

Seuraava osa: 16. Blogi
Kaikki osat: Minun tarinani