Tajusin melko pian, ettei ystäväni ottaisi yhteyttä, mutta yritin pitää toivosta kiinni. En halunnut painostaa häntä puhumaan, mutta minua alkoi turhauttaa. Miksei hän voi tehdä oikein?!

Ajattelin itseäni. Tämä ei ollut oikein minua kohtaan. Ystäväni käytöksestä johtuvista syistä olin kärsinyt pitkään fyysisistä ja psyykkisistä oireista. Olin itkuinen ja väsynyt viikoittain. Podin normaalia useammin migreenejä ja lievempiä päänsärkyjä. Sykkeeni oli usein korkea. Huomasin joskus kausia, kun leposykkeeni oli korkea tai hengästyin helposti. Mahdollisesti jotkin muutkin fyysiset oireet olivat joko suora tai välillinen seuraus jatkuvasta stressistä ja ahdistuksesta. Fyysisiä oireita pahempia olivat psyykkiset oireet. Lievimmillään oireet olivat siedettävällä tasolla olevaa ahdistusta, mutta olin ollut myös vakavasti masentunut. Pinnani oli toisinaan kireällä. Olin varmasti toisinaan raivostuttavaa seuraa läheisilleni kiukunpuuskineni. Olin jännittynyt ja levoton. Toisinaan olin flegmaattinen. Kärsin muisti- ja keskittymisongelmista. Podin kausittaisia unihäiriöitä – unettomuutta sekä vaikeutta nukahtaa ja pysyä unessa. Pitkään jatkunut väsymys huonosti nukkumisen vuoksi pahensi muita oireita. 

Minua ahdisti, että ystäväni halusi minun pitävän tämän kaiken sisälläni. Minun tuli hänen mielestään hakea ammattiapua (siitä olin samaa mieltä) ja samalla pitää suuni kiinni tapahtuneista. En olisi saanut puhua kenenkään kanssa – en myöskään heidän. Tunsin itseni eristetyksi. Mietin edelleen, mitä seurauksia ystävälleni voisi koitua. En halunnut saattaa häntä pulaan. Epäilin edelleenkin, että jos kertoisin tapahtumista läheisilleni, tästä olisi seuraamuksia ystävälleni. Toinen pelkäämäni (ja ehkä se pahempi) skenaario olisi, että läheiseni eivät uskoisi minua tai toteaisivat, että minun pitäisi antaa asian vain olla ja tämän jälkeen siitä ei puhuttaisi enää koskaan. Tunsin olevani todella yksin.

Olin elänyt terveellisesti, käynyt terapiassa, yrittänyt antaa asioiden olla ja pyrkinyt edes jollain tavalla ylläpitämään harvoja sosiaalisia kontaktejani. Kaikesta yrittämisestäni huolimatta tilanteeni vaikutti joskus toivottomalta. Olin huolissani työkykyni vuoksi ja pelkäsin kokevani burn-outin, koska normaali työstä johtuva kuormitus meinasi olla ajoittain liikaa. Yritin ajatella ystäväni parasta ja tehdä oikein. Se ei kuitenkaan riittänyt. Hän ei ajatellut minun parastani, vaan päätti toimia itsekkäästi tai pelkurimaisesti. Toki (ehkä) ymmärsin hänen logiikkansa ja hän yritti suojella vaimoaan pimittämällä totuutta tältä. Hän suojeli myös itseään yrittämällä lakaista asiat maton alle. Ystävälläni on tarve suojella hänelle tärkeitä ihmisiä. (Hän sanoi aikoinaan hänellä olevan tarve suojella minuakin, koska näki minussa itsensä.) Minullakin oli tarve suojella häntä, sillä näin hänet hauraana. Minut hän vaikutti näkevän sen sijaan enää vain hulluna, joka vainosi häntä ja hänen vaimoaan.

Ajattelin toimivani oikein, kun en yrittänyt sinnikkäämmin saada ystävääni puhumaan. Ajattelin, että jos olen ystävällinen, kärsivällinen ja empaattinen, ymmärrän hänen käytöksensä ja pystyn antamaan hänelle anteeksi, hän suostuisi puhumaan kanssani. Toivoin hänen myöntävän kohdelleensa minua väärin ja pyytävän anteeksi edes välirikon jälkeistä käytöstään – haukkumista, syyllistämistä, pelottelua ja uhkailua. En odottanut, että ystävyyttämme voisi enää korjata, mutta odotin edes rippeitä ystävyydestämme. Odotin sitä vitun vastuunkantoa, aikuismaista käytöstä, selkärankaa… Jokainen valitkoon sopivan termin odotuksestani häntä kohtaan.

Pohdin, harkitsin ja odotin ahdistuksen ja epätoivon vallassa noin 1,5 kuukautta. Halusin saada tämän viimein loppumaan. Olin kärsinyt asian vuoksi liian kauan, enkä nähnyt surkealle voinnilleni loppua. Kirjoitin lopulta viestin sekä ystävälleni että Amandalle. Ystävälleni kirjoitin seuraavasti:

”Mietin viestin lähettämistä pitkään, sillä minua edelleen huolestuttaa sinunkin vointi. Minun on kuitenkin pakko vielä yrittää… Lue viesti loppuun ja puhu Amandan kanssa – toivon, että hän saisi sinut ymmärtämään, miksi meidän välinen keskustelu olisi tärkeää.

Pyydän: Selvitä asiat kanssani, ole kiltti! Olen ollut jumissa tilanteessani jo yli 2 vuotta ja minuun sattuu edelleen ihan kamalasti joka päivä. Amandan ja terapeuttini kanssa puhuminen on auttanut, mutta he eivät voi puhua sinun puolestasi. Minulle tässä on kyse siitä, että menetin ainoan läheisen ystäväni ja nyt sama ihminen hyökkää minua vastaan solvauksin ja uhkauksin tai vaikenee täysin, kun haluaisin vain saada puhuttua asiat läpi.

Haluat, että jätän teidät rauhaan. Minäkin haluan, mutta sinä satutat minua pääni sisällä joka päivä. En pääse sitä karkuun, koska syynä on etten ole voinut käsitellä asioita loppuun. Pyydän sinua vain keskustelemaan kanssani – se ei ole kohtuuton pyyntö. Selvittämättömien asioiden vuoksi ihmiset saavat psyykkisiä oireita ja ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään jopa koko loppuelämän ajan. Jos Amandalle sopii, että puhuisit kanssani, ei sinulla ole edes syytä pelätä mitään. Vaikka sinä olet kohdellut minua kurjasti, minä en halua kostaa tai saada sinua voimaan huonommin. Emmekö me kaikki ansaitse päästä tästä jo eteenpäin? Ole kiltti, puhu kanssani. Puhu Amandan kanssa ja vastaa vasta huomenna. Haluaisin voida paremmin ja samaa toivon teillekin.”

Kirjoitin Amandalle pidemmän viestin, josta katkelmat alla:

”En uskaltanut reilu kuukausi sitten pyytää tätä [kanssani puhumista] sinnikkäämmin ystävältäni, sillä toivoin edelleen hänen muuttavan mielensä ja haluavan selvittää asiat kanssani hänen itsensä vuoksi. Olen ajatellut toimivani oikein, kun en ole sinnikkäämmin yrittänyt pyytää häntä puhumaan. En halua, että hän syyttää minua itsekkyydestä, mutta minähän olen asettanut hänet etusijalle! Olen pelännyt hänen psyykeensä puolesta enemmän kuin omani, vaikka itse olen todennäköisesti surkeammassa kunnossa ja ainakin paljon vaikeammassa tilanteessa. Minulla ei ole terapeutin lisäksi tukiverkkoa tässä asiassa. Olen tajunnut odottaneeni sitä, että ystäväni olisi oma-aloitteisesti valmis käymään asiat kanssani läpi. Jos jäisin odottamaan tätä, odottaisin ikuisesti. Tajusin myös, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa asioista puhuminen on. Keskustelu olisi ollut tärkeää aloittaa mahdollisimman nopeasti, joten kynnys on koko ajan korkeampi. Se, että asia vaikuttaisi minuun edelleen 10 tai 20 vuoden päästä, on hyvin mahdollista. Selvittämättömät asiat menneisyydessä ovat niitä syitä, jotka aiheuttavat masennusta ja muita psyykkisiä oireita. Jälkikäteen niitä on todella vaikea saada ratkottua terapiassa. En todellakaan kirjoita tätä syyllistääkseni enkä kiristääkseni ketään, vaan puhtaana faktana: Jos en saa selvitettyä tätä loppuun ystäväni kanssa, seurauksena voi olla myöhemmin oikeasti pahoja psyykkisiä ongelmia. Teenkö oikein, jos uhraan mielenterveyteni ystäväni vuoksi sillä, etten enää edes yrittäisi saada häntä puhumaan – Sitä olen viimeisen kuukauden ajan miettinyt. En uskaltanut kirjoittaa hänen viestiinsä liian suoraan, millaisia vaikutuksia hänen käytöksellään on minun psyykelleni. Pelkään hänelle olevan liikaa, jos kerron suoraan, mitä hänen käytöksensä aiheuttaa minulle. Vai pitäisikö hänelle kertoa, jotta hän ymmärtäisi vaikenemattomuutensa ja aggressiivisen käytöksensä seuraukset? Hän kohtelee minua piittaamattomasti ja epäreilusti, jos ei pysty puhumaan kanssani.

– – 

En ole varma, pelkäänkö enemmän sitä, ettette vastaa vai että saan jonkin hirveän vastauksen. Molemmat vaihtoehdot pelottavat ja sattuisivat paljon. Olen myös huolissani siitä, että olen muotoillut asiani huonosti, ymmärrätte jotain väärin ja väärinymmärryksen vuoksi vastauksenne (tai vastaamattomuutenne) satuttaa. Otan ihan hirveän riskin itseni kannalta yhteydenotollani. Jokainen yhteydenotto teihin on pelottanut aivan hirveästi, sillä en ole voinut tietää, meneekö tilanteeni parempaan vai huonompaan suuntaan sen seurauksena.” 

Olin todella epätoivoinen ja se kuulsi heille molemmille kirjoittamistani viesteistä. Yritin saada heidät molemmat tajuamaan, että olin tosissani ja halusin saada tämän käytyä loppuun. Pelkäsin kuitenkin, että tulisin jälleen henkisesti piestyksi ystäväni toimesta.

Ystäväni vastasi minulle melkein heti viestit lähetettyäni. Hän kirjoitti, että hän aikoi tehdä seuraavista viesteistäni rikosilmoituksen kuten hän oli jo aiemmin uhannut. Hänellä oli kuulemma jälleen kerran kiire, eikä hän ehtinyt tuhlata aikaansa turhaan höpötykseen eli minun kanssani puhumiseen. Hän ilmoitti voivansa hyvin, ettei häntä kiinnosta vähääkään minun vointini ja että olen hänelle pelkkää ilmaa. Lisäksi hän haukkui minut vasikaksi, koska olin välittänyt hänen ensimmäisen vastauksensa hänen vaimolleen. Olin luvannut Amandalle jo aiemmin tekeväni niin, jos ystäväni vastaisi viesteihini. Ystäväni viestit satuttivat, vaikka olin niitä osannut odottaa. Vastasin hänelle ja kysyin, tajuaako hän yhtään, mitä hän saa aikaiseksi. Kirjoitin, ettei hän ole julma ihminen, enkä ymmärrä miksi hän yrittää murtaa minut. Olin todella ahdistunut hänelle vastatessani. Ystäväni vastasi minulle: Eihän hän ollut minuun ottanut yhteyttä tai yrittänyt murtaa ketään. Hän oli vain kertonut oman mielipiteensä, kun minäkin olin kertonut omani. (Minkä mielipiteen?) Hän kirjoitti, että hänhän oli vaivautunut vastaamaan minulle, muttei enää jaksaisi vastailla.

Minulle tuli hirveä olo ystäväni viesteistä. Välitin sekä minun että hänen viestit keskustelustamme Amandalle. Amanda kirjoitti, että vastaisi minulle seuraavana päivänä. Niin olin pyytänytkin. 

Seuraavana päivänä sain vastauksen Amandalta. Hän kirjoitti, että hän ei kirjoita viestissään olevia asioita ollakseen minulle ilkeä, vaan itselleen ominaiseen tapaansa kertoo asiat suoraan. (Olin jo oppinut, että hänen kirjoitustyylinsä oli tällainen.) Hänen vastauksensa ei saanut oloani paremmaksi. Uskon hänen olleen viesteissään rehellinen, mitä pystyin arvostaa suuresti.

Olin hänen mielestään selkeästi ilmaissut ystävälleni haluavani keskustella tämän kanssa, eikä hän uskonut, että saisin ystäväni päätä käännettyä. Hän kirjoitti, että ystäväni ei ole kykenevä käymään samanlaista keskustelua minun kanssani mitä minun ja Amandan välillä oli ollut. Amanda ei ollut vakuuttunut siitä, että olisin tuntenut ystävääni kovin hyvin, jos olin näin järkyttynyt ystäväni viesteistä. Olin aiemmin kertonut hänelle, että olin tiennyt ystävässäni olevan myös ilkeämpi puoli, mutta hän ei ollut sitä koskaan näyttänyt minulle. Olin ollut kiltti tyttö, joten eihän hänen ollut tarvinnut suuttua minulle. En ollut uskonut, että ystäväni voisi käyttäytyä näin häijysti ja tunteettomasti minua kohtaan, vaikka olin pystynyt jollain tavalla tietämään hänen kykenevän siihen. Olin myötäillyt ystävääni ja varonut suututtamasta häntä.

Se, mikä Amandan viestissä kirpaisi, oli kun hän kirjoitti olevansa pettynyt minuun. Olimme sopineet olevamme toisillemme rehellisiä ja minä en ollut pitänyt kiinni lupauksestani. Olin useamman kerran jättänyt asioita kertomatta tai myöntämättä. Ymmärsin häntä täysin. Olin rikkonut jo valmiiksi haurasta luottamusta entisestään.

Amanda myös pohti, olinko aivan varma, että ongelmani johtuivat siitä, etten saanut asioita puhuttua ystäväni kanssa. Hän edelleen epäili, että yrittäisin saada suhteen ystävääni jatkumaan. Minulle oli  aivan selvää, etten minä halunnut romanttista suhdetta ystävääni, vaikka mitä olisi tapahtunut. Olin tämän Amandalle kertonut useammankin kerran. En tiedä, millaisen suhteen hän epäili minun haluavan ystäväni kanssa. Minkäänlainen suhde minun ja ystäväni välillä oli hänelle ehdoton ei, ja sen olin ymmärtänyt. Olin sanonut hänelle myös, että en voisi olla tekemisissä ystäväni kanssa kaverina, jos se aiheuttaisi heidän kahden välilleen kitkaa tai eron. Minulle oli selvää, että joko meidän kaikkien kolmen pitäisi voida olla keskenään väleissä tai sitten en olisi heidän kummankaan kanssa tekemisissä. Minusta oli tuntunut kurjalta, kun Amanda oli sanonut, ettei hän halunnut olla minun ja ystäväni esteenä, jos me halusimme olla yhdessä. Ymmärrän, että Amandan oli vaikea uskoa siihen, mitä minä olin sanonut haluavani ystävästäni kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta tuon kuuleminen oli saanut oloni tuntumaan surkealta ja epätoivoiselta. Se tuntui samalta kuin hän olisi sanonut minulle suoraan päin naamaa ’en usko sinua, valehtelet’.

Olin kysynyt Amandalta, näkisikö hän minun ja ystäväni välisestä keskustelusta olevan hyötyä ystävälleni. Amanda vastasi, että ystäväni nykyisen voinnin ja arvion mukaan hän ei nähnyt sitä tarpeelliseksi. Ystävälläni oli edelleen ongelmia, mutta ne eivät olleet minun ja ystäväni väleistä johtuvia. Ystäväni oli suhtautunut pettämiseen mokana ja virheenä, mutta näki sen vaimoaan loukkaavana asiana. Toki pettäminen oli traumatisoinut myös ystävääni, mutta se oli ollut ystäväni näkökulmasta yhtä lailla sekä hänen että minun syytäni. Amandan mielestä saattoi olla jopa parempi, ettei ystäväni joutuisi puhumaan pettämiseen liittyvistä asioista kanssani. En niistä olisi halunnut puhuakaan, mutta kaikki minuun liittyvä taisi olla yhtä kuin muistutus pettämisestä.

Amanda kirjoitti muutamasta muustakin asiasta, mutta edellä olevat olivat hänen vastauksensa pääkohdat. Uskon, että hän oli ainoastaan rehellinen ja kirjoitti, kuten itse ajatteli ja tulkitsi asioita. Tiedän, että hän tunsi ja osasi lukea ystävääni paremmin kuin minä. Tiedän, että hänen ei tarvinnut piitata minusta tai minun voinnistani piiruakaan. Siitä huolimatta tunsin tulleeni jälleen sivuutetuksi tai väärinymmärretyksi. Olin väsynyt ja lannistunut. Tässä oli käynyt juuri niin kuin olin pelännyt. Tunsin, ettei minulla ollut mitään merkitystä. Minusta tuntui kuin ystäväni olisi lyönyt minut maahan, potkaissut ja sylkäissyt päälleni, kun yritin vielä kerran saada selvitettyä asiat hänen kanssaan. Hänen vaimonsa oli katsonut vierestä ja todennut, että sellainen ystäväni nyt vain sattuu olemaan. En ollut vihainen heille kummallekaan. En olisi edes jaksanut. 

Vastasin Amandalle niin hyvin kuin pystyin. Kirjoitin pitkän viestin, jonka lopussa totesin, etten jaksanut enää suojella ystävääni. Ystäväni oli tehnyt selväksi, etten merkinnyt hänelle enää mitään ja uskoin sen. Olin merkityksetön hänelle. Uskoin, että ystäväni olisi salaa iloinen, jos olisin kuollut. Sitä en kuitenkaan Amandalle kirjoittanut. Sen sijaan kirjoitin, että jos Amanda halusi nähdä minun ja ystäväni välisiä viestejä, voisin niitä hänelle lähettää. Ystäväni oli sanonut vaimolleen, ettei hänellä ollut enää salattavaa ja että voisin lähettää viestit Amandalle. Olin useamman kerran vannonut olla lähettämättä viestejä, koska se tuntui niin väärältä. Olin säästänyt viestit itseäni varten, jos alkaisin epäillä omaa muistiani. Ne kuitenkin todistivat ystäväni edelleen valehdelleen tai jättäneen asioita kertomatta vaimolleen.

Päätin, että Amanda saisi nähdä viestit, jos hän itse haluaisi ja olisi valmis siihen. Olin aivan väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen. Olin valmis antamaan hänelle vastaukset hänen loppuihinkin kysymyksiinsä, jos hänellä vielä oli jotain kysyttävää. En halunnut edelleenkään satuttaa tai kostaa ystävälleni, mutta uskoin ystäväni ottavan minkä tahansa välittämäni viestin tai kertomani asian kostona. Amanda vastasi, että hän haluaisi nähdä ns. pahimmat ja kestäisi kyllä lukea ne. Luotin Amandaan. Uskoin, että viestien näkeminen sattuisi, mutta hän kyllä kestäisi. Sitähän hän oli pyytänyt useat kerrat: että hänelle oltaisiin rehellisiä. Hän kysyi, oliko vielä jotain mitä häneltä oli salattu tai jätetty kertomatta. Lupasin laittaa hänelle viestit ja vastata hänen kysymykseensä myöhemmin samana päivänä. Varmistin vielä, oliko hän varma viesteistä. Amanda vakuutti olevansa. Kerroin, että minusta tämä tuntui aivan hirveältä. Jos Amanda oli uskonut jossain asiassa ystävääni, saattaisin romuttaa heidän välistä luottamustaan entisestään. Tämän tiedostaminen ahdisti itseäni hirveästi.

Keräsin muutaman tunnin ajan rohkeutta (sekä pyrin pitämään hiipivän paniikin aisoissa) ja kävin viestihistoriaa läpi. Otin kuvakaappaukset viesteistä ja lähetin ne Amandalle. Lisäksi laitoin hänelle kuvakaappaukset Googlen aikajanalta kevään aikaisista ajeluista. (Eli niistä, joita ei ollut koskaan ollut ja joilla ei ainakaan ollut tapahtunut mitään sopimatonta.) Ajeluista totesin, että eiväthän kuvakaappaukset todista muuta kuin että puhelimeni on käynyt reitillä näkyvissä paikoissa. Kertomaani ajeluilla tapahtuneista asioista en voinut todentaa mitenkään tai sitä, että ystäväni oli ollut mukanani. Kuvakaappausten perään lähetin Amandalle kirjoittamani vastauksen. Kerroin myös viimeisen asian, jota en ollut saanut kerrottua hänelle aiemmin. 

”- – hän oli katuvan näköinen ja totesi, että tätä ei sitten koskaan tapahtunut. Vastasin, että joo, ei tapahtunut. En voinut kertoa tästä, koska sen kerran jälkeen minulla oli hyväksikäytetty olo. En kieltänyt häntä, mutta… Ole kiltti ja älä kysy tästä häneltä tai kerro hänelle, että kerroin. Meinasin nimittäin edelleen jättää tämän kertomatta, koska en ole varma edelleenkään, mitä minun pitäisi tästä ajatella. Minulla ei ole mitään kertomani todisteeksi ja olen aivan kauhuissani tämän kertomisesta. Onnistuin työntämään tämän jossain vaiheessa mielestäni pois siten, etten edes jollain keskustelukerrallamme muistanut tätä. Minulla oli kurja olo niiden kahden viikon aikanakin, mutta tämä kerta oli eri asia. Ymmärrän, jos et usko minua. Anna anteeksi, etten ole pystynyt tästä aiemmin kertomaan.”

Amanda kysyi muutamaa asiaa viesteistä. Hän ei kommentoinut hänelle kirjoittamaani viestiin muuta kuin etten minä ollut tehnyt mitään väärää. En tiennyt, mitä hän ajatteli kertomastani, mutta minulle oli tärkeää, ettei hän ohittanut sitä kokonaan. Minulla oli kestänyt ikuisuudelta tuntuvan ajan kirjoittaa asiasta hänelle. Olin pyyhkinyt tekstin pois ja kirjoittanut sen uudestaan. Itkin kirjoittaessani viestiä Amandalle. Minusta tuntui kamalalta, että hän joutui lukemaan sen. Olin siihen asti työntänyt asian sivuun, enkä ollut kertonut siitä edes terapeutilleni. En ollut halunnut käsitellä asiaa, vaan pelkästään unohtaa sen. Tiesin ystäväni toimineen väärin minua kohtaan, mutten oikein tiennyt, mitä hän oli tehnyt väärin. Tiesin ainoastaan, miltä minusta oli silloin tuntunut.

Hän kiitti viesteistä ja sanoi palaavansa niihin joku toinen päivä, kunhan olisi ensin sulatellut lukemansa. Hän oli luvannut, ettei vielä kertoisi asiasta ystävälleni. Tiesin, että ystäväni suuttuisi todella pahasti. Toivoin saavani tietää, koska tulisin saamaan ryöpytyksen. Amanda lupasi, että hän varottaisi minua ennen kuin ottaisi asian puheeksi ystäväni kanssa. Todennäköisesti tämä tapahtuisi muutaman päivän päästä. En ollut varma, olinko tehnyt oikein. Olin kuitenkin varma, etten tuntenut tehneeni väärinkään.

🌷

Seuraava osa: 13. Kaatosade
Kaikki osat: Minun tarinani

Mietin Amandan kanssa keskustelemiamme asioita viikon ajan. Viikko tapaamisemme jälkeen lähetin hänelle viestin ja keskustelimme lisää viestitse. Mietin jälleen asioita pari päivää ja kysyin häneltä sitten, mistä syystä hän uskoo ystäväni olevan minulle niin vihainen.

Ystäväni voimakas viha minua kohtaan ahdisti, koska en ymmärtänyt hänen vihansa syytä. Pitikö ystäväni yhteydenpitoani ja asioista kertomista vaimolleen kostona? Oliko hän suuttunut, koska olin ollut epälojaali ottaessani yhteyttä hänen vaimoonsa ja kertoessani asioista käräyttänyt hänet hänen valheistaan? Suututtiko häntä, koska olin ottanut yhteyttä häneen kertoen vointini huononemisesta ja huolestani häntä kohtaan? Pitikö hän minua syyllisenä tapahtumiin, kun syytti minua heidän elämänsä pilaamisesta? Epäilin edelleen, että olin tehnyt ystävääni kohtaan jotain väärin, enkä ollut tajunnut sitä. Amanda oli kertonut, että ystäväni oli syyttänyt minua ystäväni avunannon hyväksikäytöstä (eli siitä, kun minä olin ollut aikoinani masentunut ja puhunut ystävälleni) enkä ollut auttanut ystävääni, kun hän oli pyytänyt apua. Ensimmäisestä syytöksestä olin tuntenut syyllisyyttä. Minusta tuntui edelleen, etten olisi saanut puhua ystävälleni aikoinaan pahasta olostani. Järjellä tajusin, etten ollut tehnyt väärin puhuessani ystävälleni, mutta syytös oli osunut arkaan paikkaan. Jälkimmäistä syytöstä en ole ymmärtänyt.

Sain vastauksen vasta illalla. Amanda kertoi, että ystäväni oli jälleen pyytänyt yhteydenpitomme lopettamista. Hän kertoi, että yhteydenpitomme vaikutti negatiivisesti ja ahdistavasti ystäväni parantuneeseen vointiin, joten hän halusi lopettaa viestittelyn miehensä parhaaksi. Hän totesi, että ymmärrän varmasti, kummalle meistä (minulle vai ystävälleni) hän on lojaali. Amanda vastasi edellisen viestini kysymyksiin kaikkiin myöntävästi eli hän uskoi tai arveli ystäväni olevan minulle vihainen kaikista veikkaamistani syistä. Luin hänen viestinsä ja sain todennäköisesti paniikkikohtauksen. Aikani loppui. Olin tuntenut saavani keskusteluapua ja taas se vietiin ilman ennakkovaroitusta. Lisäksi ystäväni sanat – vaikken niitä ollut häneltä suoraan kuullutkaan – käänsivät veistä haavassa. En ollut vihainen Amandalle. Minusta hän teki oikein. Kirjoitin hänelle, että vastaan myöhemmin. Hän vastasi, että voin kirjoittaa hänelle vasta seuraavanakin päivänä. Nämä viestit hän voisi vielä keskustella.

Seuraavana päivänä kirjoitin pitkät vastaukset hänen kysymyksiinsä sekä mielen päällä oleviin asioihin, sillä yritin saada kaiken kerrottua. Kerroin muun muassa, että olin miettinyt yhteydenottoani hirveän pitkään, koska pelkäsin sen vaikuttavan ystävääni juuri tällä tavoin. Tunsin valtavaa syyllisyyttä. Olin kuitenkin vilpittömästi kiitollinen Amandalle, että hän oli vielä suostunut keskustelemaan kanssani. Alla katkelma hänelle lähettämästäni viestistä:

”Minusta tuntuu, että olen menettänyt yhden ihmisen sijaan kaksi. Sinä olet mukava ja kiltti ihminen ja pidän sinusta. Siksi minusta tuntuu vielä pahemmalta, mitä tein sinua kohtaan. Olen siitä edelleen todella pahoillani. Jos toivot minulle jotain rangaistusta, tämän kurjemmalta minusta tuskin voisi enää tuntua. On aika surullista (ja vinksahtanutta), että sinusta tuli minulle tämän asian käsittelyn suhteen tärkeä ihminen. Sinun kanssasi on helppo puhua, vaikka aihe olikin näin hirveä ja vaikea. Kiitos todella paljon, että kuuntelit ja keskustelit kanssani.”

Iltapäivän ajan mietin, olisiko minulla vielä jotain kerrottavaa. Ei ollut. Se asia, josta en ollut hänelle puhunut, saisi jäädä unohduksiin. Ajattelin sen olevan parhaaksi meille kaikille, jos siitä ei koskaan puhuttaisi.

Seuraavana aamuna lähdin työmatkalle. Aamulla minulle tuli vielä yksi asia mieleen, joten laitoin Amandalle viestin. Se tuntui liian tärkeältä jättää kertomatta.

”Jos ystäväni joskus sanoo sinulle katuvansa, kuinka hän kohteli minua tai mitä hän sanoi minulle vihaisena, kertoisitko hänelle että annan hänelle anteeksi enkä kanna kaunaa. Ehkä hän ei pysty koskaan myöntämään sitä sinulle tai sinä et halua kertoa tätä hänelle, mutta tämä minun oli saatava vielä sanoa. Muuten olisi jäänyt harmittamaan.”

Amanda vastasi, että hän ei usko ystäväni koskaan puhuvan hänelle asiasta. Vastasin vielä:

”Niin. Epätodennäköistähän se on. Minusta on kuitenkin tärkeää hänen kannaltaan, että hänellä olisi mahdollisuus kuulla se, jos hän joskus pystyy käsitellä mennyttä. Siihen uskon yhä, että jokainen voi yllättää positiivisesti. 🙂”

Amanda vastasi, että toivossa on hyvä elää (hymyilevän emojin kera) ja jos ystäväni joskus ymmärtäisi satuttaneensa minuakin. En vastannut enää hänen viesteihinsä kuin reagoimalla emojilla. (Hirmuisen kätevä ominaisuus.) Olin tyytyväinen ja onnellinen. Minulla oli sellainen olo, että nyt tämä olisi tässä. Olin vastannut Amandalle parhaan kykyni mukaan hänen kysymyksiinsä ja tunsin saaneeni asiat käsiteltyä hänen kanssaan niin hyvin kuin se oli mahdollista. Tunsin tehneeni oikein myös ystävääni kohtaan, koska halusin antaa hänellekin mahdollisuuden anteeksiantoon. Hymyillen ajoin kohti tapaamista. Uskoin, että tämä olisi viimein ohi ja jatkossa voisin käsitellä asioita terapiassa.

Kesken tapaamisen puhelimeni soi. Näytössä oli ystäväni numero. Katsoin puhelintani tuntien huonovointisuutta. Mitä ihmeen asiaa hänellä oli? Kävelin sivummalle ja vastasin puhelimeen sanoen ainoastaan: ”Olen tapaamisessa. En voi puhua nyt.” Jäin odottamaan, sanoisiko ystäväni mitään. Hetken oli hiljaista ja sitten hän sulki puhelun sanomatta mitään. Olin poissa tolaltani, mutta yritin näyttää tyyneltä. Laitoin viestin Amandalle. Kerroin, että ystäväni soitti minulle ja kysyin, olisiko ystäväni halunnut puhua vai huutaa. Hän vastasi, että saisin kohta viestin. Vain hetkeä myöhemmin puhelimeeni tuli viesti ystävältäni. Hän kirjoitti, että tästä päivästä alkaen en saisi laittaa enää yhtään viestiä hänen vaimolleen ja minun tulisi jättää hänen vaimonsa rauhaan. Jos halusin syyttää jotakuta, minun tulisi syyttää häntä. Kertomani asiat olivat ilmeisesti pelkkiä valheita ja tarinoita. Hän pyysi anteeksi, että oli sotkeutunut elämääni ja kirjoitti, ettei se virhe toista kertaa tapahtuisi. Hänen vitutuskäyränsä oli korkealla ja hän epäili, että olisi todennäköisesti huutanut minulle. Hän kirjoitti, etten saanut kysyä, todeta enkä kirjoittaa enää yhtään mitään. Tämä olisi nyt tässä. Viestin sävyä ei voinut luonnehtia asialliseksi.

Järkytyin ystäväni viestistä. Olin ne kaksi viimeistä viestiä laittanut Amandalle tarkoittaen pelkkää hyvää ja halunnut sanoa ne ystäväni parasta ajatellen. Olisin kirjoittanut ne jo edellispäivänä, jos vain olisin hoksannut silloin. Anteeksiannosta kirjoittaminen oli minulle tärkeää, sillä halusin ystäväni voivan kuulla sen. Hänen viestinsä sattui ehkä jopa pahemmin kuin hänen edellinen viestinsä. Hän hyökkäsi minua vastaan tökerösti kirjoitetulla viestillä ja olisi ollut valmis huutamaan minulle puhelimessa, kun minä olin ajatellut hänen parastaan.

Selvisin tapaamisesta, mutta päästyäni hotellihuoneeseen, itkin kylpyhuoneen lattialla tuntikausia. Sain tietääkseni paniikkikohtauksen, kuten toissailtana. Minua ahdisti aivan valtavasti ystäväni reaktio hyväntahtoiseen viestiini. Olin yksin vieraassa paikassa. Ainoaa lohtua toi kylpyhuoneen lattialämmitys, joten istuin lattialla nojaten kylpyammeeseen. En piitannut ystäväni kiellosta, vaan laitoin viestin Amandalle. Minulla ei ollut ketään muutakaan, kehen ottaa yhteyttä. Olin välittänyt ystäväni viestin hänelle. Amanda oli ehdottanut, että jättäisin ystäväni viestin omaan arvoonsa. Aioin soittaa Amandalle. Avasin hänen numeronsa puhelimeni näytölle, mutta en uskaltanut soittaa. En voinut. Nyyhkytin, koska minulla oli niin turvaton, yksinäinen ja hukassa oleva olo. Minulla ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa silloin.

Amandan kanssa viestittely ei varsinaisesti lohduttanut tai saanut oloani paremmaksi. Hän kertoi kysyessäni, ettei hän edelleenkään ollut varma, mitä kaikesta kuulemastaan uskoisi täysin. (Sen hetkisessä mielentilassani se tietysti tuntui siltä, että hän ei uskonut yhtään mitään, mitä olin hänelle sanonut.) Minun ja ystäväni kertomissa jutuissa oli ristiriitoja keskenään. Ystäväni oli myös sanonut, että yritin ärsyttää Amandaa keksimilläni jutuilla. En halunnut kääntää Amandaa ystävääni vastaan, mutta ystäväni piti kivenkovaan kiinni omasta versiostaan. Hän esimerkiksi väitti, että ajeluilla ei ollut tapahtunut mitään (tai oliko niitä edes ollutkaan). Mietin, auttaisiko, jos sanoisin keksineeni omasta päästäni ystäväni kertoman kanssa ristiriidassa olleet asiat. ”Tunnustaisin” olevani kostonhimoinen hullu, joka halusi pilata toisten ihmisten elämän, kun oma oli niin hajalla. Tajusin, että tekisin vain karhunpalveluksen itselleni. Ja ehkei Amanda olisi enää sitäkään uskonut.

Päätin siinä lattialla vollottaessani, että kirjoitan vastauksen ystävälleni. Mutten sinä päivänä. Olin aivan liian uupunut ja järkyttynyt kuunnellakseni hänen huutoaan, syytöksiään ja solvauksiaan enää sinä päivänä. Lisäksi minun piti selvitä työreissu loppuun. Ystäväni yhteydenotto ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Minua ahdisti, että ystäväni oli saanut pahan oloni jatkumaan. Hän nykäisi minut takaisin suonsilmään, josta olin juuri luullut päässeeni. Lisäksi minua harmittivat ja vaivasivat Amandan ajatukset minusta. Olin toivonut hänen ymmärtävän myös minun näkökulmani, mutta oliko itsestä kertominen sittenkin ollut turhaa. Alla katkelma Amandalle kylpyhuoneen lattialla kirjoittamastani viestistä:

”Olen parhaani mukaan kertonut, miten tämä kaikki on vaikuttanut minuun ja olen kertonut sinulle paljon henkilökohtaisia asioita, jotta pystyisit ymmärtämään minua paremmin. En ole tehnyt sitä kalastellakseni säälipisteitä, vaan siksi, jotta voisit yhtään ymmärtää minua koska emme tunteneet lainkaan etukäteen. Olisin jättänyt yhteydenpidon ihan oikeasti aamupäivän viesteihin, ellei ystäväni olisi ottanut yhteyttä. Hän sai ajatukseni niin pahasti sekaisin, että olen siitä samaa mieltä hänen kanssaan: haluan tämän helvetti loppuvan.”

Selvisin seuraavana päivänä kotiin migreenin saattelemana. Kirjoitin kotona Amandalle. Pahoittelin edellispäiväisiä paniikissa kirjoittamiani viestejä hänelle. Kerroin, että minua oli ahdistanut ajatus, jos hän olikin pitänyt kaikkea kertomaani hölynpölynä. Minusta tuntui pahalta, kun olin kertonut hänelle totuuden tapahtuneista. Se tuntui siltä kuin yrittäisin kääntää häntä hänen miestään vastaan. Hän oli itse sanonut haluavansa kuulla totuuden, vaikka se olisi kuinka raadollista kuultavaa. Tunsin olevani edelleen todella yksin, sillä minulla ei ollut muita kuin Amanda ja terapeuttini, joille puhua. Olin luvannut ystävälleni olla kertomatta tästä kellekään, enkä olisi uskaltanut puhuakaan muille. Pelkäsin (ja pelkään edelleen), että kertomaani pidetään ylireagointina, satuiluna, kostona tai mielenvikaisuutena. Vastasin hänen edellispäivänä esittämäänsä kysymykseen, miksen ollut kertonut ajeluista heti alkuunsa.

Olin päättänyt kirjoittaa ystävälleni vastauksen, mutta hänen työvuoronsa vuoksi lähetin sen vasta seuraavana päivänä. Hirveästä käytöksestään huolimatta halusin olla ystävällinen hänelle, enkä laittanut hänelle viestiä hänen työvuoronsa aikana. Kirjoitin hänelle seuraavan viestin:

”En ole syyttänyt Amandaa mistään, eikä hän ole tehnyt minua kohtaan väärin. Päin vastoin: hän on ollut ystävällinen ja keskustellut asioista rauhallisesti kanssani. Amanda kysyy ja puhuu suoraan, mutta asiallisesti. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän on halunnut keskustella ja olisi varmasti sanonut, jos ei olisi. Et ehkä ymmärrä, mutta tämä on auttanut meitä molempia. Kysy häneltä, jos et usko minua.

Minä en yritä kostaa, kääntää Amandaa sinua vastaan tai saada teitä eroamaan! En ollut aluksi täysin rehellinen Amandalle, koska yritin suojella sinua. Olin lojaali sinulle, mutta samalla loukkasin Amandaa lisää valehtelemalla hänelle. Olin siis yhtä tyhmä kuin sinä, kun kuvittelin valehtelun ja vaikenemisen olevan oikea ratkaisu, jottei satuttaisi enempää. Epärehellisyys kuitenkin sattuu ja loukkaa eniten.

Ymmärrän, että yrität puolustaa itseäsi. Pelkäät, että jos myöntäisit asioita, menettäisit Amandan. Aiempia vuosia en ymmärrä. Pitäisikö minun uskoa, että sinä huijasit minua yli 5 vuotta esittämällä ystävääni ja olit tukenani pakon edestä? Luuletko, etten oppinut lukemaan ja tuntemaan sinua? Näin jo aikoinaan, kuinka rikki sinä olet, enkä sen vuoksi uskaltanut kertoa käytöksesi satuttaneen minua vuosien aikana. Näin myös, kuinka masennukseni sai sinut huolestumaan. Yritin suojella sinua silloinkin, enkä kertonut sinulle kaikista pahimmista hetkistäni. Et sinä ”raahannut minua perässäsi”.

Haluatko tämän loppuvan? Puhutaan asiat selviksi meidän välillä. Me molemmat tiedämme, mitä silloin alkuvuodesta tapahtui, joten siitä meidän ei ole pakko puhua. Ellet itse halua. Me molemmat mokattiin silloin. Haluan kuitenkin ymmärtää sinun näkökulmasi ja kokemuksesi aiemmista vuosista, sillä en pysty oikein ymmärtämään kuulemaani. Kuinka meillä on niin eri näkemys niistä? Haluan kysyä, kertoa ja kuunnella sinua ilman huutoa ja solvauksia. Voisitko käyttäytyä kuin aikuinen ja keskustella asiat selviksi, kun olet rauhoittunut?”

Välitin viestin Amandalle. Ystäväni vastasi (mitä hän ei ollut vielä kertaakaan tehnyt), mikä yllätti minut sekä mahdollisesti myös Amandan. Vastaus oli, että hänen puolestaan asia oli käsitelty ja etten saisi laittaa enää yhtään viestiä kummallekaan. Vastasin hänelle:

”Saat muuttaa mielesi ja ottaa minuun yhteyttä keskustellaksesi kanssani huomenna tai 10 vuoden päästä – milloin se on sinulle tarpeellista. En kanna sinulle kaunaa ja toivon sinun saavan käsiteltyä asiat edes itsesi kanssa. Tiedän sinun olevan peloissasi ja siksi olet niin vihainen. Pystyn ymmärtämään käytöksesi: olet kuin pieni lapsi, joka tajuaa tehneensä ison erehdyksen ja pelkää edelleen saavansa siitä kohtuuttoman rangaistuksen. On helpompi kieltää tapahtuneet ja osoittaa sormella kaveria kuin keskustella asiat läpi. Mutta usko pois: ihmiset ympärilläsi toivovat sinulle hyvää, vaikka virheitä onkin sattunut. Asioista puhumalla ymmärtäisimme kaikki toisiamme paremmin ja epävarmuudesta johtuva huono olo voisi väistyä hiljalleen. Sinäkin ansaitset voida hyvin.”

Jälkimmäinen viesti näin jälkikäteen luettuna huvittaa hiukan runollisuutensa vuoksi, mutta siitä huolimatta tarkoitin kirjoittamiani asioita. Toivoin hänen pohtivan asioita ja rauhoituttuaan ottavan minuun yhteyttä. En halunnut painostaa häntä puhumaan kanssani. Halusin keskustella hänen kanssaan välit selviksi. Hänen käytöksensä ahdisti ja satutti minua jälleen enemmän. Amanda kirjoitti myöhemmin, että ystäväni pystyi viimein puhumaan asiasta hänen kanssaan huutamatta. Se kuulosti hyvältä merkiltä. Tästä oli ollut jotain apua ystävällenikin. Jäin toiveikkaana odottamaan, että hän ottaisi minuun yhteyttä ja keskustelisi kanssani. Uskoin (vaikka olinkin tietoinen ystäväni jääräpäisyydestä, josta myös Amanda muistutteli usein), että hän olisi viimein pystynyt myöntämään, että hän oli käyttäytynyt väärin minua kohtaan. Vaikka olin kirjoittanut olevani valmis puhumaan ystäväni kanssa vaikka kymmenen vuoden päästä, en voinut odottaa hänen yhteydenottoaan kymmentä vuotta.

Toiveikkuus vaihtui kuukauden mittaan ahdistukseksi ja sitten epätoivoksi. En kuullut heistä kummastakaan. Olin tuntenut hetken naiivia toiveikkuutta, että minulle edelleen tärkeä ihminen kantaisi viimein vastuunsa.

🌷

Seuraava osa: 12. Viestit
Kaikki osat: Minun tarinani