Minulla ei ole mitään muistikuvia, mitä tein tai ajattelin ystäväni viimeisen puhelun jälkeisinä päivinä. Noin viisi kuukautta elämästäni on sumun peitossa ja muistan siitä ajasta vain pätkiä sieltä täältä. Toki myös aika on tehnyt tehtävänsä ja osa kyseisestä ajanjaksosta on unohtunut senkin vuoksi.

Keskittyminen arjen tavallisiin askareisiin ja työntekoon saa pidettyä minut järjissäni. Näin muistan tolkuttaneeni itselleni. Olin juuri ollut noin kuukauden pituisella sairauslomalla, enkä halunnut tai uskaltanut jäädä uudelle saikulle. Olin määräaikaisena työntekijänä ja olin huolissani, ettei työsuhteeni välttämättä jatkuisi, jos olisin uudestaan poissa. Niinpä sinnittelin, vaikka tavalliset työtehtävät muuttuivat koko ajan raskaammiksi ja muistini pätki. Sain tsempattua itseni näyttämään pirteältä ja normaalilta ollessani työkavereideni seurassa tai tavatessani asiakkaita. Kun olin yksin, saatoin romahtaa. Makasin usein työpäivien aikana sohvalla itkemässä ja ajattelin, etten jaksa enää. Stressasin todella paljon, että työsuhteeni päättyisi, koska työpanokseni oli (ainakin omasta mielestäni) aivan surkea.

Jaksoin sinnitellä melkein kahden kuukauden ajan. Sitten eräänä päivänä ns. korttitalo romahti. Yritin aamulla motivoida itseäni aloittamaan työt. Venytin työpäivän aloitusta ja lähdin kävelylle koirani kanssa. Kävelin vanhemmilleni. He olivat lähdössä matkalle sinä päivänä, mutta tiesin heidän olevan kotona vielä aamupäivästä. Kun pääsin perille, äiti keitti minulle kahvia. En muista, pyysinkö sitä vai tarjoutuiko hän keittämään. Istuin odottamassa vanhempieni olohuoneessa. Kun äiti pyysi tulemaan pöytään, en pystynyt nousemaan. Minulla oli voimaton olo. Äiti taisi sanoa tai kysyä jotain, mutten pystynyt puhumaan. Tämän jälkeen minulla on hämäriä muistikuvia tapahtuneista. Muistan, että isäni piti minua pystyssä minun ollessani velttona. Muistan itkeneeni hysteerisesti ja ulissut haluavani kotiin äidin kysellessä, haluanko kotiin vai sairaalaan (päivystykseen). Vanhempani veivät minut ja koirani kotiini. Muistan istuneeni eteisessäni olleella pienellä jakkaralla heidän kysellessään, pärjäänkö. Varmaan olen vakuuttanut pärjääväni. Ennen luotani lähtemistään vanhempani taisivat kehottaa minua menemään tätini luokse. Olin soittanut työnantajalleni ja ilmoittanut olevani poissa töistä. En ole varma, muistanko soittaneeni vai kuvittelenko muistavani. Jälkeenpäin työnantajani on sanonut, että kuulostin silloin aivan normaalilta ja täysjärkiseltä. Olin soittanut myös työterveyteen. Tästä minulla on jonkinlainen muistikuva. Minun on täytynyt olla yhteydessä myös psykiatriini, koska hän oli kirjoittanut minulle reseptin. En muista lainkaan puhuneeni psykiatrini kanssa ja asia selvisi minulle vasta OmaKantaa lukiessani. Muistan, että makasin sängylläni. Jossain vaiheessa olin ajanut koirani kanssa kaupungin toiselle puolelle tätini luokse.

Seuraavaksi muistan olleeni työterveydessä. Se oli päivä romahdukseni jälkeen. Pääsin työterveyshoitajalle. Hän ei ollut oma työterveyshoitajani, mutta hän oli mukava ja ystävällinen. Muistan, että hän näytti huolestuneelta. Hän kirjoitti minulle sairauslomaa kyseiselle päivälle ja varasi ajan työterveyslääkärilleni seuraavaksi päiväksi. Lähdin hoitajan vastaanotolta kädessäni puhelinnumero, johon minun tulisi soittaa, jos minusta tuntuisi pahalta tai minulla olisi itsetuhoisia ajatuksia. En koskaan soittanut numeroon. Kävin työterveyslääkärilläni seuraavana päivänä ja hän määräsi minut kuukauden pituiselle sairauslomalle. En kertonut työterveydessä mitään ystävästäni tai meidän välillämme tapahtuneista asioista. Minulla todettiin olevan vähintään keskivaikean masennuksen oireet. En muista, mitä olen sanonut hoitajalle tai lääkärille. OmaKantaa lukemalla en lainkaan ihmettele, että muistan (tai kuvittelen muistavani) työterveyshoitajan ja -lääkärin näyttäneen tai kuulostaneen huolestuneilta. Työnantajani oli soittanut työterveyteen ja kertonut olevansa huolissaan minusta. Olin kokoaikaisella saikulla lopulta noin 1,5 kuukauden ajan.

Varoitus: Seuraavassa kappaleessa käsitellään itsemurha-ajatuksia.

Psykiatrini kirjoitti minulle Brintellix-reseptin samana päivänä, kun koin hermoromahduksen. Aloitin 10 mg annoksella, mutta se nostettiin pari kuukautta myöhemmin 15 mg annokseen.  Minulla oli itsetuhoajatuksia ja mietin, mitä tekisin itselleni. Suunnittelin, kuinka voisin hukuttautua, hirttäytyä tai suistaa autoni tieltä. Tunnollisena ihmisenä yritin tehdä mielessäni mahdollisimman tarkkoja ja toimivia suunnitelmia. Minulla oli ollut yhden (tai useamman?) aiemmankin masennusjakson aikana itsetuhoajatuksia, mutta ne eivät olleet yhtä vakavia. Silloin olin enimmäkseen vain toivonut iltaisin mielessäni, etten enää aamulla heräisi. Olin kertonut ajatuksistani aikoinani ensimmäiselle psykiatrilleni, joka totesi tuolloin iloisesti: ”Kaikkihan me halutaan joskus kuolla.” Sen jälkeen hän kirjoitti lausunnon Kelaa varten ja sanoi, että on parempi kirjoittaa lausuntoon ’keskivaikea masennus’ kuin ’lievä masennus’, jotta Kela ei tyrmäisi hakemustani kuntoutuspsykoterapiaan. Tunsin itseni tyhmäksi, kun olin mennyt puhumaan ajatuksistani. Lisäksi tunsin, ettei minua ja pahaa oloani otettu tosissaan. En sen koommin kertonut synkistä ajatuksistani ammattilaisille. Luulen tämänkertaisten ajatusteni johtuneen ainakin osittain masennuslääkkeestä. Brintellixin (ja ymmärtääkseni usean muunkin masennuslääkkeen) tuoteselosteessa mainitaan mahdollisena vaikutuksena itsemurha-ajatukset. Silmät kirkkaina väitin psykiatrilleni, terapeutilleni sekä työterveydessä, ettei minulla ollut mitään sellaisia ajatuksia. Annoin tuoteselosteen luettavaksi isälleni ja tädilleni. Vanhempani tai tätini eivät kysyneet ajatuksistani, enkä niistä heille kertonut. Ajattelin kaikkien pitävän minua vain huomionhakuisena, jos kertoisin ajatuksistani ääneen. Ajattelin myös, ettei kukaan ottaisi minua tosissaan, koska enhän ollut edes yrittänyt tehdä itselleni mitään. Joskus ajattelin, että saisin aikaan vain turhaa vouhotusta, jos kertoisin ajatuksistani. En halunnut aiheuttaa enempää (mielestäni turhaa) huolta kenellekään. Synkimpinä hetkinä ajattelin, että tekisin kaikille palveluksen, jos päättäisin päiväni. Olinhan pelkkä riesa, riippakivi ja kuluerä muille – vanhemmilleni, työnantajalleni ja ystävälleni. Vaikka ajatukseni olivat välillä hyvin synkkiä, en oikeasti halunnut kuolla. Halusin vain, että paha oloni loppuisi. Lääke toimi juuri niin kuin sen kuuluikin toimia. Alun sivuoireiden jälkeen minusta ei tuntunut enää erityisen pahalta, muttei erityisen hyvältäkään. Masennuslääke tasoitti vointia ja lopulta kaikki alkoi tuntua tasapaksulta ja harmaalta. En varsinaisesti kannata masennuslääkkeiden käyttöä muun muassa sivuvaikutusten vuoksi. Ymmärsin tilanteeni olleen hälyttävän huono, joten suostuin aloittamaan lääkkeen käytön. Käytin masennuslääkettä yli vuoden ajan.

Esitin ulkopuolisille pärjäävää ja hyvävointista ja luullakseni onnistuinkin siinä melko hyvin. Kukaan muu kuin läheiseni, psykiatrini, työterveyslääkärini ja -hoitajani sekä terapeuttini eivät tienneet tai nähneet, kuinka huonosti voin. Jos hekään. Vähättelin mielessäni ja varmaankin myös puheissani omaa vointiani. Kyllähän minä oikeasti voin ihan hyvin, kunhan esitän. Mielestäni huijasin olevani masentunut. Nauroin, vitsailin ja käyttäydyin normaalisti. Puin joka päivä kasvoilleni iloisen naamarin. Ilman naamariani tunsin olevani huijari. Yritin kilttinä ylisuorittajana parantua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti masennuksestani. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkettä, kuten motivoituneen masennuspotilaan kuului tehdä. Oloni kohentui hiljalleen ja olin mielestäni jälleen valmis töihin. Jatkoin työntekoa osa-aikasaikulla. Se kuulosti itsestäni motivoituneen ja vastuuntuntoisen työntekijän ratkaisulta. Halusin antaa itsestäni kuvan, että olin hyvää vauhtia parantumassa. Olisi vastuullista ja tervettä käytöstä jatkaa töissä mahdollisimman nopeasti. Osittaisella työajalla kuormitus ei kävisi liian suureksi ja näin ollen paranemisessani ei tulisi takapakkia. Näin järkeilin ja selittelin itselleni asiaa. En halunnut myöskään menettää työpaikkaani.

Olin osa-aikaisella sairauslomalla noin 2,5 kuukauden ajan. Työterveyslääkärini suositteli minun jatkavan edelleen osa-aikaisella sairauslomalla (kuten oli suositellut kokoaikaisen sairausloman jatkamistakin), mutta halusin palata kokoaikaisena takaisin töihin. Todennäköisesti minun olisi kannattanut olla sairauslomalla vielä hieman pidempään. Kerroin myöhemmin työnantajalleni sairastavani masennusta. Olen pystynyt puhumaan melko avoimesti masennukseeni ja jaksamiseeni liittyvistä asioista työnantajani kanssa. Suhtautuminen on ollut myötätuntoista ja ymmärtäväistä.

Romahdukseni jälkeen muutin periaatteessa takaisin vanhemmilleni. En pystynyt olemaan yksin omien ajatusteni kanssa. Minua pelotti olla yksin ja itkin kotonani lähes koko ajan. Kotini oli muuttunut ahdistavaksi paikaksi. Vanhempani ostivat minulle uuden sängyn vanhaan huoneeseeni. He osoittivat tukeaan tällaisilla asioilla, mutta en puhunut heidän kanssaan voinnistani tai masennusjaksoni syystä. He eivät myöskään kysyneet. Jos he olisivat kysyneet, en olisi vastannut. Välimme eivät ole niin hyvät ja läheiset, että pystyisin puhumaan heidän kanssaan vaikeista ja kipeistä asioista. Asuin vanhempieni luona noin puoli vuotta. En pystynyt enää palata asumaan asuntooni. Säilytin vaatteitani ja tavaroitani asunnossani sekä yritin asua siellä, mutta palasin pian takaisin vanhemmilleni. Kun määräaikainen työni vaihtui vakituiseen, ostin itselleni oman asunnon. Muutin uudestaan omilleni. Uudessa kodissani en ole enää tuntenut samanlaista ahdistusta kuin edellisessä asunnossani. Uudessa kodissani minulla on rauhallinen ja turvallinen olo.

Olin jo aiemmin ollut masentunut ja asunut silloinkin vanhempieni luona hetken aikaa. Muutamaa vuotta aiemmin isäni kantoi minut sohvaltani ulko-ovelle ja olisi kantanut minut autoonsa asti, jos en olisi itse kävellyt. Olin silloinkin surkeassa kunnossa, mutten läheskään yhtä surkeassa kuin nyt olin. Viimeinen niitti oli tuolloin ollut, kun ystäväni teki minulle oharit syntymäpäivänäni. En koskaan kertonut hänelle, mitä hänen väärinymmärryksensä aiheutti minulle. Uskoin häntä, kun hän kertoi seuraavana päivänä ymmärtäneensä viestini väärin, jossa luulin meidän sopineen hänen tulevan käymään kahvilla luonani. Uskon häntä edelleen. Minun on pakko uskoa… Hän näki minun olevan masentunut ja oli silmin nähden huolissaan minusta. Masennukseni ei johtunut ystävästäni, vaan opiskeluiden, työn ja harrastusten liikakuormitus yhdistettynä lapsuudesta asti padottuihin tunteisiin ja traumoihin olivat ajaneet minut loppuun. Olin myös yksinäinen. Masennusjaksoni oli kestänyt useita kuukausia, mutta helpottanut ajan, levon ja koiranpennun myötä.

Kävin terapiassa kerran viikossa ja pahimpina aikoina kahdesti. Käynnit vaihtuivat koronan vuoksi etävastaanotoiksi, jonka myötä terapiasta hiipui mielekkyys. Pätkivä nettiyhteys ja toisen ihmisen naaman katseleminen 45 minuutin ajan eivät olleet minusta kovinkaan mukavaa tai saaneet minua voimaan paremmin. Terapia harveni toiveestani yhteen kertaan kuukaudessa. Jälkikäteen ajateltuna ratkaisukeskeinen terapia ei ollut itselleni paras vaihtoehto. Ainakaan tuolloin. Terapeutin tarjoamat ratkaisut eivät tuntuneet sopivilta ja saivat minut joskus ärsyyntymään tai kauhistumaan. Kamalin neuvo, joka mieleeni on jäänyt, oli että minun olisi pitänyt suhtautua ystäväni menetykseen samoin kuin hän olisi kuollut. Pelkäsin edelleen hirveästi, että ystäväni tekisi itselleen jotain ja terapeuttini ehdotti ajattelemaan asiaa tuollaisesta näkökulmasta. Terapeuttini yritti kannustaa minua olemaan itsenäisempi. Minusta tuntui, että hän näki minut äitini helmoissa roikkuvana lapsena. Tietyllä tavoin olinkin sellainen, koska en pärjännyt tuolloin omillani. Tarvitsin toisten apua ja tukea, eikä minulla ollut muita kuin vanhempani. Vaikka välit vanhempiini eivät kaikkein lämpimimmät olekaan, tiesin heidän pitävän minusta huolta. He katsoivat minun syövän ja hengittävän.

Koko tuona viiden kuukauden aikana en kuullut ystävästäni. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan, mutten uskaltanut pyytää sitä. En voinut. Minulle oli tehty selväksi, että me kaksi emme saisi pitää yhteyttä. Muuten hänen vaimonsa jättäisi hänet. Olin todella huolissani edelleenkin ystävästäni, sillä hänen pelottavat puheensa eivät jättäneet minua rauhaan. Epätietoisuus hänen voinnistaan ja jaksamisestaan vaivasi minua päivittäin. Yritin rauhoitella itseäni vakuuttelemalla mielessäni, että kyllä he pääsisivät tästä yli. Kyllä ystäväni viimein pystyisi olla rehellinen vaimolleen ja hänen vaimonsa pystyisi antamaan tapahtuneet anteeksi. Toivoin heidän pysyvän yhdessä ja olevan onnellisia. Ystäväni oli minulle edelleen tärkeä ja toivoin hänen voivan hyvin.

Otin ystävääni yhteyttä kerran. Hän ajoi minua vastaan pian sen jälkeen, kun olin joutunut saikulle. Mielijohteesta laitoin hänelle viestin. Pahoittelin, että otin häneen yhteyttä. Kerroin masennukseni pahentuneen, joutuneeni uudestaan saikulle, käyneeni useammin terapiassa ja joutuneeni aloittamaan masennuslääkityksen. Kerroin, että minulta kyseltiin, mitä ystävälleni kuului. (Äitini kyseli pitkään silloin tällöin ystävästäni ja hänen kuulumisistaan.) Kerroin yrittäväni parhaani ja toivoin, että hänellä olisivat asiat hyvin. Kirjoitin olevani ilkeä ja itsekäs kirjoittaessani viestin hänelle sekä lupasin olla ottamatta yhteyttä enää. Minun ei olisi pitänyt lähettää viestiä eikä se ollut reilua häntä kohtaan. Olin surkeassa kunnossa tuolloin, enkä pystynyt ajattelemaan selvästi. Tarkoitukseni ei ollut saada häntä huolestumaan tai tuntemaan pahaa oloa. En edelleenkään tiedä, mikä viestini tarkoitus todella oli, mutta kai se oli jonkinlainen epätoivoinen hätähuuto.

Ystäväni ei vastannut minulle. En uskonut hänen vastaavan, mutta kuitenkin toivoin sitä. Olisin halunnut hänen kertovan, että hänellä oli kaikki kunnossa. Toivoin hänen vastaavan edes jotain. Ihan mitä tahansa. ”Ikävä kuulla, että sinulla on asiat kurjasti. Ethän kuitenkaan enää laita minulle viestejä. Parempaa jatkoa.” Siinä yksi esimerkki jälkikäteen mietittynä, kuinka hän olisi voinut vastata. Uskoin ymmärtäväni, miksi hän ei vastannut minulle mitään. Uskoin, että kunnioitti vaimonsa toivetta olla pitämättä minuun yhteyttä. Vaikka ystäväni vastaamattomuuteen oli ymmärrettävä selitys, viestini ignooraaminen sattui pahasti, eikä helpottanut masennustani. Syytin hänen vastaamattomuudesta aiheutuneesta pahasta olosta itseäni: En ansainnut minkäänlaista vastausta ja sainkin tulla ignooratuksi. Pidin masennusta rangaistuksena, jonka olin ansainnut teoistani.

Olin heti toisena työpäivänäni töihin palattuani asiakastapaamisella työkaverini kanssa. Menimme tapaamisen jälkeen leipomoon syömään työkaverini ehdotuksesta. Istuimme leipomon terassilla. Paikkamme oli parin metrin päässä ovesta. Näin paikaltani kaikki leipomoon sisälle menevät ja ulos tulevat asiakkaat. Sitten näin ystäväni. Hän oli menossa leipomoon. Hän huomasi minut ja hymyili leveästi. Hyvin nopeasti hänen ilmeensä muuttui hätääntyneemmän näköiseksi ja hän pyöritteli liki huomaamattomasti päätään. Istuin paikallani kuin naulittuna. Epäilin näkeväni harhoja. Aloitettuni Brintellixin olin nähnyt hetkellisiä harhoja. (Ne olivat noin sekunnin pituisia ”todellisuuden vääristymiä”.) Räpyttelin silmiäni pari kertaa, mutta ystäväni oli edelleen siinä. Hän oli todella siinä, enkä kuvitellut häntä. Ystäväni ei pysähtynyt tai sanonut minulle mitään, vaan käveli sisälle. Pohdin hänen mentyään, oliko se todella hän. Parkkipaikalla oli hänen autonsa. Siinä se oli peräkärry perässään. Olin näkevinäni pelkääjän paikalla ihmisen, mutten ollut siitä täysin varma. Ystävästäni ja hänen autostaan olin kuitenkin varma. Ne olivat todellisia. Kohta ystäväni käveli ulos leipomosta. Hän vilkaisi minua nopeasti ja hymyili pikaisesti. Hän käveli autoonsa ja jatkoi matkaansa. Vaikka olin nähnyt ystäväni ja hänen autonsa erittäin selvästi, minua epäilytti edelleen, olinko sittenkin kuvitellut kaiken. Millä todennäköisyydellä hän oli paikalla juuri samaan aikaan kuin minä juuri tuona päivänä? Ajankohta tuntui absurdilta. Ystävääni liittyvästä syystä olin juuri ollut sairauslomalla ja heti töihin palattuani näin hänet suoraan edessäni. En tiedä, miltä ilmeeni näytti. Työkaverini ei ollut katsonut minuun tai sanonut minulle mitään. Hän oli keskittynyt ruokailuun ja puhelimeensa koko sen muutaman minuutin ajan, jonka ystäväni saapumisesta poistumiseen kului aikaa. Olin täysin pakokauhun ja itkun partaalla ja pohdin, olinko sittenkin seonnut. Minulla kesti pitkän aikaa, että sain vakuutettua itseni todella kohdanneen ystäväni tuolloin.

🌷

Seuraava osa: 7. Kohtaaminen eläinlääkärissä
Kaikki osat: Minun tarinani

Puhelimeni soi.

Minä: ”Hei.”
Hän: ”…”
Minä: ”No, mikä on?”
Hän: ”Amanda tietää.”

Kipakasta viestistäni ja ystäväni apeasta puhelusta oli kulunut muutama päivä. Nyt hän soitti kertoakseen, että hänen vaimonsa tiesi meistä. Muistan tilanteen edelleen selvästi: Olin kävelyllä koirani kanssa. Ystäväni laittoi viestin, että soittaa kohta. Vastasin hänelle ”Soita vain.”. Vain pari minuuttia myöhemmin hän soitti. En ollut varautunut siihen, mitä hän sanoi minulle. Olin ehtinyt elää huojentuneessa olotilassa parin päivän ajan. Tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Pääni löi tyhjää. Olin pelännyt näin tapahtuvan, mutta en näin nopeasti. En vain pari päivää edellisen sotkun selvittämisestä. Yritin kysellä häneltä, mitä hänen vaimonsa tarkalleen ottaen tiesi ja kuinka.

En muista enää tarkalleen, mitä selvisi kyseisen puhelun aikana ja mitä myöhemmin. Joka tapauksessa: hänen vaimonsa oli löytänyt joulukortin, jonka olin antanut ystävälleni. Olin antanut joka vuosi ystävälleni joulukortin. Viimeisimpään korttiin olin kirjoittanut hänelle antamani lempinimen (tunnistusriskin vuoksi en kirjoita sitä), lauseen ”Älä koskaan katoa” sekä ”♥ [nimeni]”. Lause viittasi antamaani lempinimeen. Lisäksi lause merkitsi sitä, että hän oli minulle tärkeä ystävä, jonka toivoin pysyvän elämässäni. Ehkä sydämen käyttäminen on jostakusta lapsellista, mutta minulla on usein tapana piirtää sydän nimeni eteen korteissa ”toivoo”, ”terveisin” tai näiden lyhenteiden sijasta. Kortti oli läheiseltä ystävältä, ei salarakkaalta. Ymmärrän kylläkin, että kortti oli löytyessään herättänyt epäilyksiä. Varsinkin, kun samalla olivat ymmärtääkseni löytyneet muutkin joulukorttini, joista hänen vaimonsa ei ollut aiemmin nähnyt yhtäkään.

Omaa järkytystäni lisäsi se, että ystäväni oli vasta muutamaa viikkoa aiemmin harmitellut minulle, kuinka hän oli joutunut joka vuosi heittämään joulukorttini pois. Olin uskonut häntä. En minäkään ole säilyttänyt kaikkia saamiani kortteja. Toisaalta ihmettelin, miksi hän kertoi silloin asiasta. Minulle on ihan ok, säilyttävätkö ihmiset antamani korttini vai heittävätkö he ne pois. Vastikään kerrottu väite korttien hävittämisestä ja ajankohta korttien löytymisestä saivat minut ahdistumaan. Miksi ystäväni oli valehdellut minulle tuollaisesta asiasta? Vai olinko kuvitellut koko aiemman keskustelun? Epäilin jälleen itseäni. Stressi ja ahdistus saivat myös minut hetkeksi vainoharhaiseksi: Oliko hänen vaimonsa ollut sittenkin perillä asioista? Oliko hän kuullut ystäväni valheen joulukorteista? Oliko hän nähnyt pari päivää sitten lähettämäni viestin? Oliko hän ollut juonittelemassa taustalla yksityisetsivineen (kuten ystäväni epäili) ja nyt päättänyt murtaa mielenterveytemme lopullisesti kostona?! Onneksi järkevä puoleni aivoista otti vallan nopeasti ja tajusin, että nyt alkavat kuvitelmat mennä jo liian pitkälle. Niin tapahtuisi ehkä elokuvissa, muttei oikeassa elämässä. En maininnut ajatuksistani ystävälleni, koska tajusin niiden olevan naurettavia.

Ystävälläni kuitenkin kuulosti fakta ja fiktio menevän koko ajan pahemmin sekaisin. Sen lisäksi, että hän epäili vaimonsa laittaneen yksityisetsivän hänen peräänsä hän muun muassa kertoi, kuinka hän oli jutellut kuolleen kissansa kanssa junaradan varressa. Monet hänen jutuistaan olivat pelottavia ja olin erittäin huolissani hänen mielenterveydestään. Hän kertoi puhelimessa tai viestitse asioita, jotka saivat minut huolesta sekaisin. Hän kielsi minua vastaamasta viesteihinsä tai lopetti puhelut ennen kuin ehdin koota ajatuksiani tai kysyä häneltä, oliko hän tosissaan. Nyyhkytin yksinäni, koska olin todella peloissani hänen puolestaan. En tiennyt mistä saisin apua. En uskaltanut kertoa läheisilleni, koska pelkäsin joutuvani kertomaan, miksi ystäväni oli niin pahasti sekaisin ja pois tolaltaan. Läheiseni olivat tietoisia ystäväni olemassa olosta. Epäilin, että kertoessani mitä välillämme oli tapahtunut, he suolistaisivat hänet. Tai minut. Tai meidät molemmat. Pohdin ankeana, että hänen vaimonsa todennäköisesti ennemmin repisi pääni irti ja iskisi sen seipääseen kuin kuuntelisi minua hetkeäkään. (Huomautuksena, että ajattelin noin tapahtuvan ainoastaan kuvaannollisesti.) Sain ystäväni kertomasta käsityksen, että hänen vaimonsa oli täysin murtunut ja raivoissaan (tuon kohdan uskon edelleen), eikä hänen kanssaan puhuminen ollut lainkaan mahdollista. Nimeni mainitseminen heidän kotonaan sai helvetin valloilleen. Olin todella peloissani ja huolissani ystäväni puolesta. Pysyin koossa ainoastaan, koska yritin pysyä ystäväni tukena.

Ystävälläni oli ollut tapana aloittaa puhelut kysymällä, onko minulla ollut häntä ikävä. Kahden viikon tapahtumien jälkeen kysymys ei enää ollut tuntunut minusta mukavalta tai soveliaalta, joten käskin häntä keksimään jonkin toisen kysymyksen. Seuraavan kerran soittaessaan, hänellä oli uusi kysymys mietittynä: ”Ollaanko me raskaana?”. Sen hän kysyi yhtä iloisen kepeästi kuin aiemmankin aloituskysymyksensä. Ensimmäisen kerran nauroin häkeltyneenä ja vastasin, että ei. Hän aloitti sen jälkeen joka kerta puhelun tuolla kysymyksellä. Käskin häntä lopettamaan ja pyysin vaihtamaan edes edelliseen kysymykseensä. Vastasin hänelle jokaisella kerralla kieltävästi. Hänen jankkaamisensa ensin ärsytti ja lopulta alkoi ahdistamaan. Sähisin vastaukseni hiljaa puhelimeen, kun olin muiden ihmisten kuuloetäisyydellä. Kerran yksin ollessani taisin huutaa vastaukseni hänelle. Pitikö hän minua täysin idioottina vai uskoiko hän minun valehtelevan? Minä en halunnut lapsia. Kaikkein vähiten tällaisessa tilanteessa. Eniten minua ärsytti hänen hilpeä äänensävynsä. Hän aloitti muutaman kerran puhelun kysymyksellä vielä senkin jälkeen, kun hänen vaimonsa oli löytänyt joulukortin. Kortin löytymisen jälkeen hän kyseli edelleen asiaa, mutta huolestuneen kuuloisena. Vastasin hänelle edelleen: ”Ei, minä en ole raskaana.” ”Kyllä, olen varma siitä.” ”Kyllä, minulla on kierukka.” Hän kyseli myös, mitä aikoisin tehdä, jos olisinkin raskaana. Kihisin kiukusta. Mietin mielessäni vastaavani hänelle: ”Pistän sen kakaran pahvilaatikkoon, saatana ja tuon teidän oven taakse!” Hän sanoi joka kerta uskovansa minua ja ensimmäisillä kerroilla lisäksi vain kiusaavansa.

Minulla oli varattuna aika gynelle. (Varaukseni ei liittynyt siihen mitä minun ja ystäväni välillä oli tapahtunut.) Olin hankkinut aiemmin hormonikierukan pahojen menkkakipujen vuoksi. Koska kierukan langanpäitä ei näkynyt, varmistettiin kierukan paikallaanolo ultralla. Kierukka oli paikallaan ja kaikki oli ok. Vakuutin ystävälleni käynnin jälkeen, että mitään ylimääräistä ei näkynyt. En tiedä, olisiko noin kuusi viikkoa tapahtuneen jälkeen ”mitään ylimääräistä” kierukkaa ultratessa näkynytkään, mutta toivoin lääkärillä käynnin rauhoittavan hänet. Hän sanoi jälleen kerran uskovansa minua, mutta seuraavalla kerralla soittaessaan kysyi taas asiasta. Tätä kesti usean kuukauden ajan. Toiseksi viimeisellä kerralla hänen kysyessään asiaa päätin, että seuraavan kerran vastaan hänelle, että hän voikin ruveta miettimään nimiä. En kuitenkaan tehnyt niin.

Tiesin, että ystävyytemme oli ohi. Pelkäsin kuitenkin aivan hirveästi ystäväni menettämistä. Hän oli ollut minulle ainoa, jolle olin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Nyt hän tarvitsi kipeästi apua ja kuuntelijaa. Terapiaan hän ei suostunut mennä. Tiesin olevani väärä ihminen tukemaan häntä yksinäni siinä vaiheessa, mutta hänellä ei ollut kertomansa mukaan ketään muutakaan. Minusta tuntui, etten voinut jättää häntä yksin niin vaikeaan tilanteeseen. En tiennyt, näkikö tai suostuiko hänen vaimonsa nähdä, kuinka pirstaleina ystäväni mielenterveys vaikutti olevan. En tuntenut hänen vaimoaan laisinkaan, joten en pystynyt arvioimaan hänen käytöstään tai reaktioitaan. Ystäväni kertomukset vaihtelivat niin paljon, etten ollut varma mitä uskoa. Minusta tuntui hirveän pahalta heidän molempien puolesta. Hänen vaimoonsa sattui täysin ymmärrettävästi ja hänellä oli oikeus olla vihainen ja järkyttynyt. Ystäväni tuli kantaa vastuunsa tapahtuneista. Asioiden selvittelyn kuului sattua myös häneen. Jos se ei olisi sattunut, eikö se silloin olisi tarkoittanut, ettei hän välittänyt? Samalla olin kuitenkin todella huolissani, että jokapäiväinen piinapenkissä istuminen (kuten hän asiaa kuvasi) olisi hänen mielenterveydelleen liikaa.

Ystäväni kertomukset vaimolleen olivat ymmärrykseni mukaan vaihdelleet paljonkin parin kuukauden aikana, joka asioiden selvittelyyn meni aikaa. Ajeluista, pussailusta, vonkaamisesta tai lirkuttelustaan minulle jo aiemmin hän ei maininnut missään vaiheessa vaimolleen mitään. Hän oli ilmeisesti saanut ensiksi väitetyksi, että me olimme olleet koko ajan pelkkiä ystäviä ja joulukortti oli vain väärinkäsitys hänen vaimoltaan. Surkuhupaisaa, sillä joulukortin osalta asia oli näin. Tuskin piilotetut joulukortit olisivat heidän suhteelleen kovin hyvää tehneet, vaikka minun ja ystäväni välillä ei koskaan olisi mitään sopimatonta tapahtunutkaan. Hänen vaimonsa ei kuitenkaan uskonut ystäväni väitteitä pelkästä ystävyydestä. Pikkuhiljaa ystäväni paljasti, paljon oli viettänyt aikaa kanssani ja myönsi välillämme tapahtuneen jotain, mitä ei olisi saanut. Hän kertoi lopulta vaimolleen käyneensä luonani kaksi kertaa. Näin minunkin kuului väittää hänen vaimolleen, jos hän koskaan sitä minulta kysyisi. Ajeluista en saanut mainita mitään. ”Niistä Amandan ei sitten tarvitse tietää mitään”, hän sanoi minulle painokkaasti. Tiesin tekeväni väärin luvatessani sanoa niin kuin hän käski. Lupauduin valehtelemaan. En saanut missään nimessä soittaa tai olla yhteydessä hänen vaimoonsa. Hänen vaimonsa oli kuulemma liian järkyttynyt voidakseen puhua kanssani. Kuulemma pahentaisin hänen vaimonsa tilannetta, jos olisin yhteydessä. En halunnut satuttaa tai loukata hänen vaimoaan yhtään enempää. Minä olin pelokas kiltti tyttö ja lupasin tehdä juuri niin kuin hän sanoi. Lupasin olla hiljaa ja pitää kaiken tapahtuneen salaisuutena.

Näimme enää yhden kerran ystäväni kanssa. Noin kuukausi hänen syntymäpäivänsä jälkeen kävimme yhdessä ajelulla. Ystäväni ei enää kertonut yhtään sopimatonta letkautusta, sanonut mitään ei-kaverillista tai yrittänyt koskettaa minua. Hän halasi minua pikaisesti tavatessamme, mutta vetäytyi minusta saman tien kauemmas. Hän epäili, että hajuveteni tarttuisi häneen. En ollut laittanut hajuvettä. Juttelimme arkipäiväisistä asioista ja ajelimme ympäriinsä. Minä ajoin ja hän istui kyydissä. Se oli viimeinen kerta, kun vietimme aikaa kahdestaan.

Kävin koko tuon ajan terapiassa. Yksityisellä puolella käymääni terapiaan kului satoja euroja kuukaudessa. En uskaltanut kertoa sielläkään kaikista asioista –  johtuen osittain ystäväni pelottelusta, että terapian kautta asiat leviäisivät muualle, osittain syyllisyydestä ja häpeästä – , joten täysi hyöty terapiasta jäi saamatta. Onneksi olin sentään uskaltanut mennä terapiaan ja sain edes joistain asioista keskusteltua. Terapeuttini oli ainoa tilanteen ulkopuolinen, jolle pystyin puhumaan edes vähän. Jossain vaiheessa tilanne alkoi olla minulle kuitenkin liikaa. Työkykyni kärsi. Muistini ei toiminut. Olin stressaantunut, ahdistunut, en saanut nukutuksi. Kärsin varmaan monesta muustakin oireesta tuona aikana, mutta en muista enää kaikkea. Masennukseni puhkesi uudestaan. Päädyin psykiatrin puheille. Hän määräsi minut noin kuukauden pituiselle sairauslomalle.

Olin saikulla noin kuukauden. Uskoin, että olin jälleen työkykyinen. Saikun viimeisinä päivinä ystäväni soitti minulle. Hän sanoi, että hänen vaimonsa oli ilmoittanut tämän olevan nyt ohi. Meidän ystävyytemme olisi tässä. Menin pois tolaltani. Tämä olisi kuulemma viimeinen puhelu. Vollotin varmaan koko puhelun ajan. Minuun sattui aivan hirveästi. Olin kyllä ennakoinut tämän tapahtuvan, mutta puhelu tuli silti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ystäväni sanoi edelleen, että minä en ollut syyllinen mihinkään. Paljon muuta en siitä puhelusta enää muista. Lopetimme puhelun siihen, että minä itkin hysteerisesti, sanoin hänelle ”Hyvästi” ja katkaisin puhelun. Itkin loppupäivän, mutta seuraavina päivinä olin kuin sisältä kuollut. En tuntenut vihaa, surua, katkeruutta, helpotusta. En yhtään mitään. Lamaannuin täydellisesti. Jälkeenpäin olen tajunnut olleeni todennäköisesti shokissa.

Palasin töihin ja päätin yrittää keskittää ajatukseni työntekoon. Hyvästeistä oli aikaa noin viikko, kun sain viestin. Se oli ystävältäni. Hän kirjoitti maksaneensa meidän yhteisen tilauksemme. En tiedä, oliko päällimmäinen tunteeni järkytys, epäusko, hämmennys vai mikä. Olin vasta hyvästellyt hänet, saanut jollain tasolla sisäistettyä ajatuksen, ettei minulla enää ollut ystävää elämässäni ja nyt hän lähetti viestin koskien tuollaista. Minulla ei ollut koko asia käynyt edes mielessä viimeisen viikon aikana. Vastasin hänelle, että mitä ihmettä?! Puhuimme lyhyesti puhelimessa, koska hän oli menossa töihin. Hän kertoi, että kyseessä oli ollut väärinkäsitys. Hänen vaimonsa ei ollut tarkoittanut, että minun ja ystäväni ystävyys olisi ohi, vaan hän oli hermostunut, koska oli nähnyt nimeni suoratoistopalvelun käyttäjissä. Hänen vaimonsa ei siis vieläkään ollut saanut täysin varmaa selitystä siitä, mitä meidän kahden välillä oli tapahtunut. Yhteydenpitomme oli ollut kuitenkin jo useita viikkoja rajoitettua. Hänen vaimonsa oli tietoinen, kuinka paljon olimme viestitelleet ja puhuneet puhelimessa viimeisten muutaman kuukauden aikana. Ystäväni ei ollut ymmärtänyt vaimonsa voivan nähdä puhelu- ja viestierittelyä. Minä tiesin sen olevan mahdollista. Ystäväni oli ymmärtänyt vaimoaan väärin ja luullut hänen tarkoittavan välien katkaisua. Todellisuudessa hänen vaimonsa ei vain halunnut saada muistutuksia minusta. Voisimme siis edelleen olla tekemisissä, mutta meidän olisi viestiteltävä ja soiteltava harvakseltaan, ystäväni selitti. Olin täysin pöllämystynyt. Tämä ei ollut ok. Ensiksi hän ilman ennakkovaroitusta katkaisi välimme ja seuraavaksi sanoi, että se olikin vain väärinkäsitys. Hän tuntui häkeltyvän reaktiostani ja pyysi anteeksi yhteydenottoaan. Hän sanoi, ettei hänen olisi pitänyt. Sanoin, että minun on nyt hieman mietittävä.

Taisimme keskustella tämän jälkeen kerran. Yritin saada hänestä irti, mitä hän oikein halusi. En edelleenkään oikein ymmärtänyt, mitä hän ajatteli. Kokeilin monella eri tavalla kysyä, mutta hän väisteli kysymyksiäni vastailemalla sinnepäin ja mitä sattuu. Lopulta kysyin häneltä, että jos hän saisi päättää täysin mielivaltaisesti minun tai hänen vaimonsa mielipiteistä piittaamatta, kuinka asiat menisivät tästä eteenpäin, mitä hän päättäisi. Hänen vastauksensa oli, että hän kääntäisi kellossa aikaa taaksepäin siihen asti, ettei meistä olisi ehtinyt tulla ystäviä ja estäisi meidän ystävystymisen. Tuon kuuleminen tuntui kuin veitsen iskulta suoraan sydämeen. Senkö asian hän historiastamme halusi muuttaa? Meidän ystävystymisemme? Hänen sanansa satuttivat syvältä. Hän oli kutsunut minua pitkään parhaaksi kaverikseen, ilmaissut minun olevan hänelle todella tärkeä ja luotettava ihminen. Nyt hän olisi ollut valmis perumaan meidän ystävyytemme. Sen asian, joka oli ollut minulle (ja varmasti myös hänelle) todella tärkeää ja arvokasta.

Aikaa ei tainnut kulua viikkoakaan, kun hän oli jälleen yhteydessä. Tällä kertaa hyvästit olivat todelliset. Hänen vaimolleen oli selvinnyt viimein suhteemme (ne kaksi kertaa). Ystäväni vaihtoehdot olivat joko hänen vaimonsa tai minä. Olin osannut paremmin valmistautua tähän kertaan, mutta sattui se silti paljon. Menetin ystäväni uudestaan. Ystäväni kysyi vielä viimeisen kerran, enhän minä ollut raskaana. Vakuutin, etten ollut. Minulla oli kierukka, olin käynyt tällä välillä lääkärissäkin, eikä minulla ollut ollut mitään raskauteen viittaavia oireita. Olin 99 pilkku jonkin prosentin varma, että en ollut raskaana. Hän painosti minut kuitenkin tekemään raskaustestin ja osoittamaan hänelle, että olin tosissani. Itku kurkussa kävelin kauppaan ostamaan raskaustestin. Hän uskoi kaupan halvimman raskaustestin tulosta ennemmin kuin minua. Hyvästellessään hän sanoi, että kyllä me jonain päivänä vielä voisimme olla tekemisissä. Hänen varmaankin lohduksi tarkoittamansa sanat tuntuivat pahalta – tunsin sen olevan tyhjä lupaus. Siitä huolimatta mietin monta vuotta, uskoiko hän itse niihin.

Usean vuoden ystävyytemme päättyi tähän. Minusta tuntui kuin ovi olisi jälleen paiskattu kiinni suoraan edestäni kaatosateessa tai kuin minut olisi heitetty toistamiseen liikkuvasta junasta aavikolle. ”Kyllä sinä pärjäät”, huudettiin perääni, kun jäin täysin yksin aivan hirveään tilanteeseen. Tunsin itseni nöyryytetyksi, typeräksi, arvottomaksi, hylätyksi ja yksinäiseksi. 

🌷

Seuraava osa: 6. Henkinen romahdus
Kaikki osat: Minun tarinani