Seuraavana päivänä ystäväni ilmestyi jälleen ovelleni. Istuimme vierekkäin sohvalla pääni hänen olkapäällään ja hänen kätensä ympärilläni. En ollut saanut ajatuksiani selkenemään edellisestä päivästä ja toivoin hänen avaavan keskustelun. Hänen vieressään istuessani minulla oli kuitenkin rauhallinen ja turvallinen olo, eikä mieleni vilissyt täynnä ajatuksia. Hän kysyi minulta, mitä oikein ajattelin ja vastasin totuudenmukaisesti: ”En mitään.” Oli mukavaa, kun päässäni oli hiljaista. Silloin olisi kylläkin ollut parempi miettiä asioita todella kuumeisesti.

Rationaalinen puoleni oli kaiketi pyörtynyt järkytyksestä tai poistunut paikalta edellispäiväisen keskustelun aikana. Tunnepuoleni oli täysin sekaisin, eikä osannut päättää mitään. Emme keskustelleet, vaikka niin olisi pitänyt tehdä. Pian ystäväni saapumisen jälkeen tilanne eteni siihen, mihin se ei olisi saanut edetä. Meistä kahdesta ystäväni oli aloitteellinen osapuoli. Hänen aikomuksensa tai saapumisensa syy luokseni eivät jääneet epäselviksi. En kirjoita tästä tarkemmin, kuinka tilanne eteni tai mitä välillämme tapahtui. Vaikka asiat etenivät ystäväni aloitteesta ja hänen tahdissaan, ei se tee minusta viatonta. 

Ystäväni palasi jälleen seuraavana päivänä luokseni. Emme keskustelleet väleistämme tai auki jääneistä asioista tuolloinkaan. En muista noiden kahden päivän ajatuksistani tai tunteistani muuta kuin että minulla oli turvallinen olo hänen seurassaan ja olin edelleen erittäin helpottunut siitä, että ystäväni ei ollut jättänyt minua. Kaiken muun pystyin kahden päivän ajan työntämään syrjään ajatuksistani.

Emme nähneet välissä päivään. Kykenin viimein jonkinlaiseen aivotoimintaan. Omatuntoni heräsi aluksi vaimeasti kolkuttelemaan. Aloin käsittää, mitä tämä tarkoitti tai mitä tästä voisi seurata. Syyllisyys alkoi kalvamaan. Minä, kiltti ja harkitsevainen ihminen, olin mokannut. Ystäväni oli naimisissa. Tekoni loukkasi toista ihmistä, jota en edes tuntenut. Ymmärsin, että ystävyytemme oli pilalla. Uskoin, että ennemmin tai myöhemmin tekomme tulisi jollain tavalla ilmi hänen vaimolleen. Kuinka tästä voisi enää jatkaa ystävyyttä? Haluaisinko olla muuta kuin ystäviä? Tunteeni ystävääni kohtaan olivat todella sekavat. Tiesin hänen olevan minulle todella tärkeä ja rakas sekä pelkäsin kuollakseni menettäväni hänet. Ajatus toisten ihmisten avioliiton rikkomisesta tuntui kuitenkin aivan hirveältä. Huono itsetuntoni (tai ehkä intuitio) sanoi minulle, ettei ystäväni valitsisi minua vaimonsa sijasta. Tajusin, että meidän olisi pakko puhua asiat selviksi: mitä me molemmat halusimme. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minä halusin. Mihin minä olisin valmis? Mikä ystäväni oli minulle?

Olin jo vuosia paininut saman kysymyksen kimpussa: Mihin ”kategoriaan” ystäväni kuului? Hänestä oli tullut paras ystäväni. (Siitä syystä käytän hänestä teksteissäni termiä ’ystävä’.) Meillä oli hauskaa keskenämme ja olimme tehneet asioita ystävinä. Nämä asiat olivat sellaisia, joissa ystävän sukupuolella ei ollut merkitystä. Toisaalta hänestä oli tullut minulle tietynlainen isoveli/isähahmo. Olen perheeni esikoinen, joten minulla ei ole vanhempia sisaruksia, jotka olisivat pitäneet minusta huolta. Välejäni vanhempiani kohtaan en avaa tässä enempää, mutta olen ymmärtänyt viime vuosina, että vanhempani ovat aiheuttaneet minulle useita vahvoja tunnelukkoja. Siksi minulle oli tärkeää, että minulla oli sellainen ihminen elämässäni, jonka tunsin näkevän ja hyväksyvän minut juuri sellaisena kuin olen. Ystäväni kuunteli ja kannusti minua. Näin ja kuulin hänestä, kun hän oli ylpeä minusta. Se tuntui todella hyvältä. Etenkin koulusta valmistumisestani hän vaikutti olleen ylpeä. Hän ei arvostellut minua tai suorituksiani, vaan tunsin kelpaavani. Erään kerran vuosia sitten pelkäsin hänen suuttuvan ja moittivan minua, koska olin töpeksinyt yksinkertaisessa asiassa ja odotuttanut häntä. Kysyin häneltä valmiina vastaanottamaan moitteet: ”Suututko minulle?”. Hän hymyili ystävällisesti ja sanoi: ”En neiti ikinä.” Uskoin silloin, ettei hän koskaan suuttuisi minulle. Tiesin hänen pystyvän suuttumaan pahoin häntä ärsyttäville ihmisille, sillä olin tämän hänestä jollain tasolla nähnyt tai pystynyt aistimaan.

Lisäksi minulla oli ei-platonisia tunteita häntä kohtaan. Nämä tunteet olin aiemmin pyrkinyt kieltämään itseltäni. Ajan saatossa ihastumisen tunne oli haalistunut, mutta tunnemyräkässä sekin nousi pintaan. Inhosin itseäni sen tunteen vuoksi. Jankutin itselleni, että en olisi saanut tuntea ystävääni kohtaan niin. Ihastumiseni vuoksihan tämä kaikki oli tapahtunut ja kaikki oli nyt minun syytäni! Miksen ollut osannut piilottaa tunteitani paremmin? Miksen ollut pystynyt muutama päivää aiemmin olla kertomatta tunteistani hänelle? Miksen ollut jämäkästi sanonut ”ei” ja joko pakottanut häntä keskustelemaan asioista tai käskenyt hänen lähteä luotani? 

Pidin itseäni syypäänä tapahtuneisiin. Minähän olin toinen nainen, kodinrikkoja. Onhan täysin selvää, että syyllinen tällaisissa tilanteissa on kodinrikkoja (kts. vaikka elokuva Vaarallinen suhde (1987)). Ajattelin, että minun oli täytynyt antaa hänelle vääriä signaaleja, manipuloida ja vietellä hänet, vaikken ymmärtänyt kuinka olin niin tehnyt. Aviomies on haavoittuvassa elämänvaiheessa ja röyhkeä sekopäinen naispaholainen iskee kyntensä tähän. Oli paljon helpompi syyttää itseäni kuin  nähdä ystäväni toiminnassa mitään väärää. Hänellä oli ehkä hieman harkintakyky pettänyt, mutta minä olin koko tarinan roisto. Vaikka syyttelin itseäni sekä ummistin silmäni ystäväni osuudelta, tiesin jossain mieleni sopukassa koko ajan totuuden. En vain pystynyt myöntämään sitä itselleni.

Minua huolestutti, että syyllisyys iskisi myös ystävääni. Hän ei ollut osoittanut vielä minkäänlaisia katumuksen merkkejä. Tuoreessa muistissa olevat tapahtumat reissultamme ja hänen syvä katumuksensa saivat pelkäämään, että tämä ottaisi häntä todella koville. Tapaus minua kohtaan oli ollut vain pikkujuttu, mutta vaimonsa pettäminen oli aivan eri vakavuusasteen asia. Pelkäsin sen olevan liikaa hänen psyykelleen.

Sovimme jälleen, että hän tulee luokseni seuraavana päivänä. (’Sopiminen’ tarkoitti sitä, että hän ilmoitti minulle tulevansa.) Vaikka olin miettinyt asioita edellisenä päivänä ja omatuntoni kolkutteli, en saanut vieläkään asioita puhutuksi hänen kanssaan. Työnsin ajatukseni edelleen syrjään. En tuntenut hänen läsnäollessaan huonoa omatuntoa ja elin kuin jonkin kuplan sisällä. Sillä kerralla hän sai tietää, että minulla on kierukka, joten hän päätti olla käyttämättä enää kondomia. Hänen tehdessä lähtöä sain sanotuksi, että tämä koko meidän juttu tulisi kaduttamaan häntä vielä kovasti. Huoli hänestä sai minut sanomaan sen. Toivoin, että se herättelisi häntä. Meidän olisi puhuttava asiat selviksi. En muista hänen vastaustaan, mutta katuvalta hän ei edelleenkään näyttänyt. Hän lähti luotani.

En muista, tuliko hän seuraavan kerran luokseni seuraavana päivänä vai oliko välissä pari päivää. Minua kalvoi syyllisyys koko ajan enemmän ja se alkoi hiipiä tietoiseen tajuntaani asti. Kun hän tuli, yritin ponnettomasti estellä tilannetta etenemästä pidemmälle. Marisin minulla olevan huono olo ja haluavani vain maata sohvalla viltin alla. Hän kuitenkin suostutteli minut pois sohvalta sänkyyn. Hän otti vastaanhangoitteluni todennäköisesti haasteena tai leikkinä. En voi sanoa hänen pakottaneen minua silloinkaan mihinkään, mutta ei hän nikottelustani myöskään välittänyt. Minua vaivasi, mitä hän oli sanonut minulle edellisellä tai sitä edeltävälle kerralla käydessään. Hän oli kertonut vaimonsa kysyneen häneltä, miksi hän oli ollut lähdössä töihin niin aikaisin. Hän oli tullut käymään luonani ennen töihin menoaan. Hänen kertomansa sai tuntemaan oloni kurjaksi. Pettäminen ei ole mielestäni oikein missään olosuhteissa tai millään tavalla, mutta hänen käytöksensä osoitti mielestäni röyhkeyttä. En ollut uhrannut ajatuksiani hänen vaimoaan kohtaan näiden päivien aikana, mutta nyt olin surullinen hänen puolestaan. Hänen vaimonsa ei todellakaan ansainnut tätä.

Ystäväni kävi luonani vielä kaksi kertaa. Suhteemme kesti noin kaksi viikkoa. Näillä viimeisillä kahdella kerralla häneen oli syyllisyys iskenyt lujaa. Nämä kerrat ahdistivat itseäni kauan. Hän ei ollut edellisellä kerralla välittänyt, vaikka olin yrittänyt (surkeasti) saada tilannetta olla etenemättä pidemmälle. Minusta tuntui kurjalta, koska tunsin kelpaavani hänelle ainoastaan hänen haluamallaan tavalla. Vaikka hänestä kuuli ja näki, että hän katui tekoaan vaimoaan kohtaan, hän tuli siitä huolimatta luokseni uudestaan. Emme puhuneet heidän suhteestaan oikeastaan mitään, mutta sain tietää jotain. En halunnut sotkeutua heidän väleihinsä, koska ajattelin mutkistavani tilannetta entisestään. Sanoin hänelle, että hänen kannattaisi puhua vaimonsa kanssa. Se ei vaikuttanut olevan mahdollista. (Tällaisen tulkinnan/ymmärryksen hänen vastauksestaan sain.) Kysyin häneltä, eikö heidän kannattaisi erota, jos asiat ovat liian pahasti solmussa. Hän teki selväksi, ettei hän halunnut tai aikonut erota vaimostaan. Toisaalta häntä huolestutti, että hänen vaimonsa jättäisi hänet.

Mietin hänen sanojaan. Hänen vastaustensa perusteella oli selvää, että hänellä ei ollut mitään aikeita jättää puolisoaan. Samaan aikaan hän kävi luonani pettämässä vaimoaan ja sanoi sekä kirjoitti useita kertoja rakastavansa minua. Luotani lähtiessään hän kutsui minua kaverikseen. Ystäväni pyysi minua odottamaan, että hän saisi asiat mietityksi. Minulle tuli ikävä tunne, että olin hänen varavaihtoehtonsa. Hän sanoi useita kertoja, että en ollut sellainen. Olin hänen painostuksestaan sanonut hänelle rakastavani häntä, vaikken edelleen tiennyt, mitä sillä varsinaisesti tarkoitin. Suhteen loppuajasta tunsin itseni kuin joksikin käyttöesineeksi. Olisin mieluummin istunut sohvalla hänen vieressään kummankaan tekemättä mitään. Itsetuntoni oli pohjamudissa. Päätimme seksisuhteemme molempien velloessa itseinhossa. 

Työnsin oman pahan oloni syrjään, sillä aloin olla todella huolissani ystävästäni. Kuten olin pelännyt, katumus iski häneen todella kovaa. Pelkäsin hänen puheidensa perusteella hänen tekevän itselleen jotain. Hän vaikutti välillä jopa vainoharhaiselta, sillä hän pelkäsi niin hirveästi vaimonsa saavan tietää pettämisestä. Hän vannotti minut olemaan asiasta hiljaa, enkä missään nimessä saanut ottaa yhteyttä hänen vaimoonsa. Erehdyin mainitsemaan hänelle kerran, että entä jos soittaisin hänen vaimolleen ja puhuisin ystäväni voinnista tälle. Minua pelotti niin paljon ystäväni mielenterveyden puolesta, että aloin olla valmis ottamaan yhteyttä hänen vaimoonsa. En kuitenkaan uskaltanut tehdä sitä ja ystäväni pelotteli minut hiljaiseksi uhkaamalla tehdä itselleen jotain tai karkaamalla maasta. Hän kielsi minua menemästä terapiaan, sillä pelkäsi tiedon leviävän terapian kautta. En kertonut hänelle ensiksi, että olin juuri käynyt terapiassa. Minun oli pakko päästä puhumaan asioista jollekulle. Pelkäsin hänen flippaavan täysin, jos olisin kertonut asiasta. Tästä syystä väitin, etten menisi terapiaan. Myönsin asian hänelle vasta viikkoja myöhemmin. Hän käski minua poistaa puhelimestani koko viestihistoriani hänen kanssaan. Väitin tehneeni niin, mutta sekään ei ollut totta. Minulla alkoi olla stressin vuoksi vakavia muistiongelmia ja pelkäsin myös oman mielenterveyteni murenemista. Viestit olivat siinä vaiheessa ainoita todisteita itselleni tapahtuneista. Hän yritti jossain vaiheessa jopa kieltää meidän välillämme tapahtuneen mitään. Kerran hän vihjasi minun vietelleen hänet. Se sai minut jälleen epäilemään itseäni ja miettimään, olinko sittenkin tehnyt niin. Suurimman osan ajasta hän painotti olevansa syyllinen tapahtuneisiin ja vakuutti, etten minä ollut tehnyt väärää.

Katumuksesta huolimatta asiat eivät olleet edelleenkään selviä. Sain ystävältäni useita viestejä, joissa hän vakuutti rakastavansa minua ja kirjoitti yhdessä haluavansa olla kanssani. Tiesin, että hän kirjoitti viestit humalassa. Kun yritin ottaa viestit puheeksi, hän väisteli asiaa kuin liukas saippuapala. En voinut vastata hänen viesteihinsä, koska hän kielsi minua vastaamasta. En tiennyt, oliko hän kotonaan ja vaimonsa voivan huomata minun lähettäneen viestin hänelle. Olin kuvitellut kahden viikon jälkeen olleen selvää, että me olimme vain ystäviä. Hänhän oli täysin selvästi ilmaissut haluavansa olla vaimonsa kanssa. Hänen viestinsä satuttivat minua. En edelleenkään ollut varma, olisinko valmis hänen kanssaan parisuhteeseen, jos hänen vaimonsa potkaisisi hänet pihalle. Hän kysyi minulta useamman kerran, odotanhan hänen päätöstään (joka oli jo täysin selvä!). Vastailin hänen kysymyksiinsä kuin poliitikko (myöntämättä tai kieltämättä mitään) hänen muuttaessaan mieltään asioista yhtenään. Olin jossain vaiheessa aivan sekaisin, mitä hän halusi. Minulle tuli epämukava tunne, että hän taisi odottaa vaimonsa tekevän päätöksen hänen puolestaan ja hän piti minua varalla häntä odottamassa.

Toisaalta minusta tuntui, että minun kuuluisi ottaa hänet luokseni, mikäli he eroaisivat. Olinhan MINÄ sössinyt meidän välimme ja vastuussa suurin piirtein kaikesta. Ajattelin, että koska olin ihastunut häneen ja suhteemme jo päätyneen tuohon pisteeseen, kai minun kuului haluta parisuhteeseen hänen kanssaan. Kuitenkin ajatus tuntui väärältä. Olin todella hämmentynyt omista tunteistani. Ulkopuolelta tarkasteltuna tilanteemme olisi näyttänyt varmasti puhtaalta kolmiodraamalta, mutta minun mielessäni tilanne ei ollut lainkaan niin yksinkertainen. Monesti näiden vuosien aikana olen toivonut, että kyse olisi ollut vain kolmiodraamasta. Sellainen olisi ollut paljon helpompi käsitellä ja lokeroida mielessä.

Tilanne jatkui noin kuukauden ajan. Soittelimme ja viestittelimme päivittäin minun ollessani huolissani ystävästäni. Näimme joitakin kertoja käymällä ajelemassa yhdessä ja samalla jutellen. Ajeluilla hän otti minua kädestä ja ajoi tien varteen pussailemaan. En estellyt häntä, vaikka se väärältä tuntuikin, mutta hänen vonkaamisestaan kieltäydyin. Siihen en enää suostunut. Hän tuntui joskus pahoittavan mielensä, koska kieltäydyin ja työnsin hänen kätensä pois. Yritin saada meidät takaisin ystäviksi, mutta hän hankaloitti tilannetta.

Ystäväni kävi vielä yhden kerran luonani ennen syntymäpäiväänsä. Olin pyytänyt useammankin kerran häntä käymään kahvilla, sillä halusin nähdä häntä ja jutella kasvotusten. Hän ei ollut tullut käymään vedoten jälleen kiireisiinsä. (Minua loukkasi, että hänellä oli ollut aikaa käydä panemassa, mutta ei aikaa nähdä ystävänä.) En luottanut hänen viesteihinsä hänen voinnistaan ja pelottavat puhelut ahdistivat minua, joten näkemällä hänet uskoin pystyväni arvioimaan paremmin hänen vointiaan. Sovimme asiasta ja yritin painottaa, että kutsu tarkoittaa kirjaimellisesti kahvilla käymistä – ei muuta. En tiedä, eikö ystäväni todella ymmärtänyt, mitä tarkoitin vai eikö hän välittänyt. Hän saapui luokseni. Ennen kuin huomasinkaan, hän kiskoi vaatteita päältäni. Tunsin itseni turtuneeksi. Ei tässä näin pitänyt käydä, ajattelin. Muistan hänen sanoneen minulle jotain ilmeestäni tai pyytävän minua hymyilemään. Kysyin häneltä, pitikö hän minua lelunaan. Hän vastasi, ettei tietenkään ja etten saisi sanoa/ajatella niin. Hän vei minut sänkyyn. Kun tilanne oli ohi, hän kyseli aionko keittää kahvia. Olin jäänyt sängylle makaamaan. Nousin ylös ja keitin kahvit. Hän oli pian erittäin katuvaisen näköinen ja totesi, että tätä ei sitten koskaan tapahtunut. En pystynyt sanoa muuta kuin ”Joo, ei tapahtunut.” Esitin tämän jälkeen reipasta ja juttelimme muista asioista. Sisimmässäni minulla oli tyhjä ja turta olo. Työnsin tapauksen mielestäni syrjään hyvin pitkäksi aikaa.

Vietimme hänen syntymäpäiväänsä yhteisellä autoajelulla. Ystäväni yritti vielä alkumatkasta vongata ja kieltäytyessäni hän murjotti hetken. Tämän jälkeen hän intti itsensä kanssa jonkin aikaa. Hän päätti yksinpuhelunsa toteamukseen, että hän kyllä tulisi minun häihini. (Tarkennus: ei minun ja hänen.) Uskoin hänen pitkän monologinsa perusteella hänen viimein saaneen asian käsiteltyä itsensä kanssa: me kaksi olimme vain ystäviä. Ystävät eivät tee sellaista, mitä me olimme tehneet. Olin helpottunut, että viimein meidän kahden välit olisivat selvät. Loppumatkasta hän virnisti minulle ja sanoi rakastavansa minua. Ajattelin, että ei helvetti! – joko hän taas aloittaa. Vastasin hänelle tympääntyneenä: ”Minäkin sinua, mutta siitä huolimatta ei.” Hän alkoi nauraa ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut. Huojennuin. 

Vain pari päivää keskustelumme jälkeen sain häneltä jälleen rakastan-viestin. Arvelin senkin olleen humalassa kirjoitettu. Siinä vaiheessa turhauduin. Emmekö me juuri olleet käyneet tämän läpi?! Hän oli kieltänyt minua laittamasta hänelle viestejä, mutta silloin en jaksanut välittää hänen kiellostaan. Kirjoitin hänelle seuraavana aamuna kipakan viestin, jossa käskin häntä päättämään, mitä hän haluaa. Kirjoitin, että minäkin kyllä rakastan häntä (ja tätä en tarkoittanut romanttisessa mielessä, mutta en sitä mitenkään tarkentanut), mutta tällainen ei voisi jatkua. Hän soitti minulle myöhemmin apean kuuloisena. Hän sanoi, etten saisi laittaa hänelle sellaisia viestejä. Hän oli huolissaan, että hänen vaimonsa olisi voinut nähdä viestini, koska oli ojentanut puhelimen ystävälleni. Ehkä hän oli viimein tajunnut, että hän ei voinut jatkaa näin.

🌷

Seuraava osa: 5. Joulukortti
Kaikki osat: Minun tarinani

Ystäväni pyysi minua lähtemään päiväreissulle toiseen kaupunkiin hänen kanssaan. Olin tässä vaiheessa ollut työelämässä jälleen mukana noin puoli vuotta, emmekä olleet tänä aikana nähneet kuin muutamia kertoja. Ilahduin kovasti, että hän pyysi minua mukaansa. Vastasin hänelle, että lähden mielelläni. Meillä oli ollut aiemminkin vastaavanlaisia reissuja. Suurimman osan ajasta ajelimme ympäriinsä sightseeing-ajelua, mutta pysähdyimme syömään ja kävelemään kaupungilla. Minusta oli mukavaa nähdä itselleni uutta kaupunkia hänen ajellessaan ympäriinsä ja voidessamme vain jutella niitä näitä. Yhteisillä matkoillamme hän käyttäytyi aina asiallisesti, eikä minulla ollut epämukava tai kiusaantunut olo hänen seurassaan. Saatoimme pitkään vain istua hiljaa sanomatta toisillemme mitään. Minusta se on ystävyyttä parhaimmillaan.

Kesken matkan hän kysyi minulta jotain seurusteluhistoriaani liittyvää. En enää tarkkaan muista kysymystä, mutta se oli ehkä, milloin olin viimeksi seurustellut tai kenen kanssa. Se oli aihe, josta en ollut hänen kanssaan keskustellut aiemmin. Jokin hänen tavassaan kysyä sai minut varpailleni. En halunnut vastata hänelle ja sanoin naurahtaen, että en kerro hänelle. Hän kysyi miksi. Sanoin sen olevan oma asiani, eikä hänen tarvinnut tietää. Hänestä näki, että hän suuttui. Minusta tuntui, että hän oli mustasukkainen. Hän ilmoitti, että koska en suostunut vastaamaan hänelle, tämä olisi meidän viimeinen yhteinen reissumme. Hätkähdin hänen reaktiotaan. Olin kieltäytynyt vastaamasta hänen kysymykseensä (asiaan, josta hänen ei ollut välttämätöntä tietää) ja hän uhkasi lopettavansa ajanvieton kanssani. Uskoin, että hänen suuttumuksensa laantuisi pian ja hän antaisi asian olla.

Hieman myöhemmin, kun hän vaikutti jo rauhoittuneelta, käänsin puheen takaisin yhteisiin matkoihimme. Hän töksäytti, että tämä on viimeinen reissu. (Ja minun olisi parempi ottaa tästä kaikki ilo irti!) Halusin hänen rauhoittuvan, joten päätin vastata hänen aiemmin esittämäänsä kysymykseen. Hän sanoi, ettei sillä enää ole väliä, hänhän sanoi tämän olevan viimeinen yhteinen reissu. Se tuntui pahalta, mutta ajattelin hänen muuttavan vielä mielensä. Tiesin hänen olevan jääräpäinen, mutta en suostunut uskomaan hänen uhoaan todeksi. En ottanut asiaa enää puheeksi. Ystäväni ei kuitenkaan antanut asian olla. Hän nosti monta kertaa matkan aikana asian esiin – tämä on sitten viimeinen reissu! Ensin nauroin hänen tökerölle jutulleen, mutta pian se ei enää naurattanut. Se sattui. Pyysin häntä parikin kertaa lopettamaan. Viimeisen kerran sanoin, että purskahdan itkemään, jos hän sanoo vielä niin. Hänen ”vitsinsä” tuntui kuin uhkaukselta minun hylkäämisestä. En ollut tehnyt kiltisti kuten hän oli halunnut, joten hän tuntui rankaisevan minua. 

Hän ei ottanut pyyntöjäni ja sanomaani todesta, joten loppumatkasta pillahdin itkemään. Hänen sanansa satuttivat liikaa uudestaan ja uudestaan kuultuina. En voinut paeta tilannetta mitenkään, sillä istuin hänen vieressään liikkuvassa autossa. Hän huomasi minun itkevän ja kysyi, mikä minulla oli. Vastasin hänelle: ”Sinä satutit minua.” Hän kiirehti vastaamaan, että eihän hän edes koskenut minua. Ajoimme hiljaisuudessa vähän matkaa, kunnes hän parkkeerasi tien sivuun. Hän pyysi kertomaan tarkemmin, mitä hän oli tehnyt väärin. Kerroin hänelle hänen sanojensa satuttaneen minua ja että olin pyytänyt häntä lopettamaan. Hän taisi mumista, ettei ollut tarkoittanut sitä tosissaan. Jatkoimme hetken matkaamme kotia kohti. Hiljaisuuden vallitessa hän vaikutti miettivän kovasti. Kun saavuimme autoni luo, hän tarttui käteeni ja pyysi anteeksi katuvaisen näköisenä. Hän sanoi, ettei ollut oikeasti tarkoittanut sitä. Puristin hänen kättään ja annoin hänelle anteeksi. Istuimme hetken vaiti. Hieman myöhemmin hän antoi suukon poskelleni ja pahoitteli vielä tapahtunutta. Sanoin, että kaikki oli hyvin ja etten ollut hänelle vihainen. Käänsin kuitenkin katseeni pois ja nousin autosta. En halunnut lukea hänen kasvojaan.

Vielä kotiin palattuanikin hän laittoi minulle viestin ja pahoitteli hirveästi käytöstään. Vakuutin hänelle jälleen, että kaikki oli hyvin, annoin hänelle jo anteeksi ja hän oli edelleen tärkeä minulle. Seuraavan muutaman päivän ajan hän käyttäytyi yltiöystävällisesti. Emme tavanneet, mutta hän kyseli kuulumisiani tiuhaan ja varmisti, olihan minulla kaikki hyvin. Hänen viesteistään paistoi läpi, että häntä harmitti edelleen, mutta epäilin kyseen olevan jostain muustakin. Laitoin ’kaiken muun’ ylivilkkaan mielikuvitukseni piikkiin. Viikon loppupuolella hän laittoi viestin, että hän aikoi lauantaina jutella kanssani ja tulevansa käymään luonani. Se oli aika omituista, sillä hän ei koskaan suostunut käymään luonani (paria poikkeusta lukuun ottamatta, kun hän oli tuonut tai hakenut minulta jotain). Vastasin kuitenkin lauantain sopivan, sillä halusin hänen saavan mielipahansa käsiteltyä. Olin saanut hänestä jo aiemmin sellaisen käsityksen, että häntä harmittavat asiat harmittivat häntä erityisen paljon. Minusta tuntui vahvasti siltä, että ei hän ollut tulossa puhumaan enää siitä reissusta. En suostunut uskoa intuitiotani.

Ystäväni saapui lauantaina luokseni ilmoittamaansa aikaan. Avasin hänelle oven valmiiksi ja menin odottamaan häntä olohuoneen sohvalle. Kun hän tuli sisälle, koirani syöksyi hänen kimppuunsa kuin ohjus. Räksytys lakkasi hetken päästä, kun koirani oli todennut tunkeilijan vaarattomaksi. (Siinä todellinen vahtikoira.) Ystäväni seisoi edelleen eteisessäni kengät jalassa ja takki päällä surkean näköisenä. Hän sanoi, että hän ei viitsi tulla pidemmälle, koska heitän hänet kuitenkin pihalle. Vastasin, että en heitä. Hän mietti hetken, potkaisi kengät jalastaan ja käveli olohuoneeseen. Hän tuli luokseni sohvalle ja halasi minua pitkään. Niin pitkään, että luulin ettei hän aikoisi koskaan päästää minusta irti. Lopulta hän päästi irti naurahtaen, että täällä on joku ylimääräinen. Hetken ihmettelin, mitä hän tarkoitti. Hän oli lopettanut halaamisen, koska koirani oli kiemurrellut väliimme ja varmaankin nuoli häntä naamasta. Olin todella hermostunut, samoin hänkin. Onneksi koirani osoitti jonkinasteista tilannetajua.

Hän pyysi minua keittämään kahvia. Olin todella helpottunut, että sain jotain tekemistä ja hetken aikaa koota ajatuksiani. Elättelin toiveita, että hän oli tullut pyytämään minulta apua ruumiin hautaamiseen tai neuvoja sössittyään raha-asiansa perusteellisesti. Niiden asioiden käsittely olisi ajatuksena tuntunut paljon helpommalta kuin mitä hänen asiansa koski. 

Palasin takaisin olohuoneeseen, kun en enää voinut pakoilla häntä keittiössä. Hän huokaisi syvään ja sanoi: ”Rakastan sinua joka päivä enemmän ja enemmän.” ”Tiedän”, vastasin hänelle. Hän oli hämmentyneen näköinen ja kysyi, kauan olen tiennyt. ”Jonkin aikaa”, vastasin. Lisäsin, että olin tuntenut samoin häntä kohtaan jo monta vuotta. En voinut valehdella hänelle tai jättää sitä kertomatta, koska hän oli tullut luokseni puhumaan minulle rehellisesti. Hän näytti äimistyneeltä siinäkin vaiheessa. Olin saanut omat tunteeni piilotettua häneltä paljon paremmin mitä hän minulta. En kuitenkaan ollut varma, millaista rakkautta tunsin häntä kohtaan ja se hämmensi minua. En halunnut menettää häntä sanomalla mitään väärää tai jättämällä sanomatta asioita. Ystäväni sanoi, että hän olisi kertonut tämän aiemmin matkallamme, jos hän ei olisi möhlännyt tilannetta silloin satuttamalla minua.

Hän ehdotti, että emme enää pitäisi yhteyttä ja päättäisimme ystävyyssuhteemme. Olin järkyttynyt. ”Ei, ei”, hoin ja painoin pääni käsiini. Sitä juuri pelkäsin aivan tajuttomasti. Sekavista tunteistani huolimatta hän oli paras ystäväni. En voinut menettää parasta ja ainoaa ystävääni. Tätä olin pelännyt jo noin vuoden ajan, kun olin pohtinut hänen tunteitaan minua kohtaan. Istuimme molemmat hetken vaiti. Lähdin keittiöön hakemaan hänelle hänen kahviaan, jotta sain jotain tekemistä itselleni. Hän seurasi perässäni keittiöön. Kun käännyin, hän oli edessäni. Hän halasi minua ja sanoi, ettei hän uskonutkaan, että suostuisin katkaisemaan välejämme. Hän kuulosti helpottuneelta. 

Ystäväni pyysi minut viereensä istumaan sohvalle. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Tunsin monia tunteita saman aikaisesti. Päällimmäisinä olivat helpotuksen ja turvallisuuden tunteet. Olin helpottunut, ettei ystäväni hylännyt minua. Tunsin oloni turvalliseksi hänen läheisyydessään. En halunnut muuta kuin että hän halasi minua tai että sain istua hänen vieressään. Minulla oli rauhallinen olo, mutta samaan aikaan olin aivan hermona hänen sanojensa vuoksi. En tiennyt, mitä minun pitäisi ajatella hänen kertomastaan. Pääni löi aivan tyhjää. Emme keskustelleet, vain istuimme. Hetken päästä hän huokaisi ja sanoi, ettei hänellä ole kotonaan kaikki hyvin. Olin osannut sen jo päätellä. Sitä olin miettinyt jo useamman vuoden ihmetellessäni, miksi hän ei kertonut minulle vaimostaan. Hän kysyi minulta, mikä hänen parisuhteessaan oikein oli vialla. Liki olemattomilla pohjatiedoilla hänen parisuhteestaan ja yhtä heikkoa tasoa olevalla omalla kokemuksella parisuhteista vastasin hänelle, etten ole oikein hyvä antamaan parisuhdeneuvoja. Minusta myös tuntui, että tilanteen huomioiden taisin olla viimeinen ihminen, jonka olisi ollut suotavaa ruveta häntä neuvomaan.

Istuimme jälleen vaiti vähän aikaa. Sitten hän kääntyi puoleeni ja yritti suudella minua. Sanoin hänelle, ettei hän saisi. Jo hänen sanansa, halaamisensa ja minun pitelemisensä vieressään eivät varmastikaan olleet hänelle sallittua, mutta pussailu olisi ylittänyt räikeästi kaveruuden rajan. En halunnut ajatella siinä hetkessä, mitä sen rajan ylittäminen tarkoittaisi, joten päätin olla ylittämättä rajaa. Hän mutisi, että eihän hän saa, eikä yrittänyt sen enempää. Hänen oli lähdettävä hetkeä myöhemmin, sillä hän oli menossa töihin. Hän halasi minua vielä ja kuiskasi korvaani, että hän veisi minut viereiseen huoneeseen (makuuhuoneeseen), jos hänellä ei olisi kiire töihin. Naurahdin, sillä oletin sen olevan jälleen hänen vitsejään. Hän sanoi, että halaillaan jatkossa enemmän. Pois lähtiessään hän kuitenkin sanoi, että hän haluaa yhden pusun. Vakuutin, että se olisi vain kavereina vaihdettu pusu. (Joo, sellaisia varmaan onkin olemassa.) Sanoin hänelle, että hän saa tulla käymään luonani uudestaan seuraavana päivänä. Minä kiltti, hyväuskoinen ja sinisilmäinen tytönhupakko ajattelin hänen ymmärtävän, että tarkoitin luonani käymisellä asioista puhumista. Emmehän me olleet jutelleet asioita selviksi. Olimme kertoneet tunteistamme ja sopineet, ettemme katkaise välejämme. Auki jääneitä asioita oli siinä vaiheessa ties kuinka paljon ja niistä piti puhua. Asioita ei voinut vain jättää näin. Kysyin häneltä hänen poislähtiessään, että olimmehan me vielä ystäviä. Hän vakuutti meidän olevan.

Vaihdoimme viestejä hänen työvuoronsa aikana. Minusta tuntui, etten osannut kirjoittaa hänelle oikein mitään järkevää. Toivoin, että ajatukseni selkenisivät ja saisin mietittyä asioita. Kirjoitin hänelle, että pelkäsin ihan hirveästi näkeväni hänet sinä päivänä viimeisen kerran. Hän vastasi, että nyt en enää pääsisi hänestä eroon, vaikka haluaisinkin. Sovimme näkevämme seuraavana päivänä, kun hän tulisi käymään.

🌷

Seuraava osa: 4. Kielletty suhde
Kaikki osat: Minun tarinani