Venla Jyrkinen: Kumppanina koira – Ajatuksia ja tunteita herättävä kirja ihmisen parhaasta ystävästä

Kuuntelin eläinlääkäri Venla Jyrkisen kirjoittaman kirjan Kumppanina koira. Viihdyttävä, rehellinen ja liikuttava tietokirja kertoo Jyrkisen sekarotuisen Humu-koiran matkasta pennusta viimeiseen matkaansa asti. Kirja sisältää paljon tietoa koirien kasvatuksesta ja hoidosta niiden eri ikävaiheissa. Kirja on kaikkea muuta kuin puuduttavaa kuunneltavaa (tai luettavaa), sillä se on kirjoitettu tarinalliseen muotoon. Koiranomistajan tunnereaktioilla ja omakohtaisilla kokemuksilla höystetty kertomus oli erittäin samaistuttavaa kuunneltavaa. Kirjaa kuunnellessa tuli sekä naurettua että itkettyä. (Kirjan loppuosaa kuunnellessa tai lukiessa voi mennä roska silmään.) Voin suositella kirjaa kaikille koiranomistajille, koiran hankintaa suunnitteleville sekä koirastaan jo luopuneille.

Kirja sai pohtimaan suhdetta omaan hännänheiluttajaani. Omakin koirani otti nuorena kieltämättä välillä hermoon, kuten Humu-koira omistajalleen. Pohdin joskus lätkäiseväni postimerkin penikan persuksiin ja lähettäväni sen takaisin maahan, josta rotu on alunperin kotoisin. Pentuaikana koulutus tuntui epätoivoiselta, kun hypervilkas pallero touhotti joka suuntaan. Luultavasti palkitsin koirani useammin epätoivotusta käytöksestä kuin toivotusta, sillä ehdin kehua/palkata sen vasta, kun se jo touhusi jotain muuta mitä piti. Hihnakävelyn opettaminen oli todellinen tuskien taival (joskus kirjaimellisestikin), sillä koirani veti joka suuntaan. Kärsin monta kuukautta niska- ja hartiasäryistä ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana. Kävelyillä se popsi tienvarresta mitä vain kerkesi ja kaivoin sen kurkusta milloin jonkin elukan jätöksiä, milloin mitäkin epämääräistä. Käskyillä ”Jätä” ja ”EI!!!” ei ollut tehoa, jos se löysi jonkin herkun. Koirani ei pentuna tuhonnut oikeastaan mitään. (Mitä nyt puri reiän seinään sekä kaivoi kerran matkalta tultuani matkalaukustani alushousuni ja söi ne.) Vaikka tilanteet olivat välillä hermoja raastavia, on niille viimeistään jälkeenpäin pystynyt nauramaan. Omastakin pölkkypäästäni kasvoi hiljalleen suht’ tottelevainen ja järkevä aikuinen koira. Siitä tuli äärimmäisen tärkeä ja rakas kumppani, jota en voisi enää vaihtaa pois mistään hinnasta. Kuten Jyrkinenkin kirjoitti, en edes miljoonasta eurosta.

Koirani on tuonut suunnattoman paljon iloa, lohtua ja seuraa elämääni. Hankin koiranpennun itselleni kaveriksi yhden masennusjakson aikana. Pentu piristi elämääni (tai sai sentään murehtimaan muita asioita) ja lievitti yksinäisyyttä. Sitä se tekee edelleen. Se on kuunnellut huoliani ja murheitani sekä osaa lohduttaa. Koirallani on tapana tulla viereeni silitettäväksi tai työntää päänsä minua vasten, jos olen surullinen. Vaikkei se yleensä viihdy vieressäni pitkään, se jää lähelleni vahtimaan minua. Koirani on aina valmiina seuraamaan minua minne vain. Välillä minusta tuntuu, että olisi helpompaa karistaa varjo perästäni kuin koirani. Toki joskus sillä vaikuttaa olevan korvat päässä vain koristeena ja mitkään luoksetulohuudot, maanittelut tai perkeleet eivät silloin auta, jos se on havainnut jotain Tosi Mielenkiintoista (kuten juoksevan jäniksen). Koirani on kuitenkin niin kiintynyt minuun, että minun ei tarvitse olla huolissani siitä, etteikö se palaisi pian takaisin luokseni. Tietenkään en anna sen juoksennella vapaana missä vain ja milloin vain.

Vaikka poden usein yksinäisyyttä, koiran ansiosta viikkoihin mahtuu useita sosiaalisia kontakteja, joita minulla ei olisi ilman koiraa. Lenkkeillessä tulee törmättyä muihin koiranulkoiluttajiin, joiden kanssa usein vaihdetaan muutama sana ja joskus jutellaan pidemmänkin aikaa. Minulla ei yleensä ole mitään käsitystä ihmisten nimistä tai keitä he ovat, mutta Rekut ja Mustit tulevat tutuiksi. Eräänäkin päivänä juttelin varmaan viidentoista minuutin ajan keskellä metsää jonkun miehen kanssa. Keskustelimme koiranpennuista (hänellä oli puolivuotias labbis) sekä koira-aiheisista kirjoista. Ilman koiraa en varmasti pysähtyisi juttelemaan randomin vieraan ihmisen kanssa – tai sitä tapahtuisi hyvin harvoin. Kaltaiselleni introvertille tällaiset lyhyet keskustelut ovat oikeastaan ihan mukavia. Yleensä koirani ei jaksa kiinnostua toisista koirista lyhyttä tutustumista kauempaa ja samalta minusta tuntuu ihmisten suhteen. On kiva tavata ja jutella hetken aikaa, mutta se riittää meille molemmille. Koirani saa luvan kanssa tutustua toiseen koiraan ja minä saan sosiaalisuusannoksen täyteen.

Ihanimpia ominaisuuksia koirissa on, että ne elävät aina hetkessä ja rakastavat omistajiaan ehdoitta. Ne ovat uskollisia ystäviä, jotka hyväksyvät omistajansa kaikkine puutteineen. Allekirjoitan täysin väitteen ’koira on ihmisen paras ystävä’. Tietysti koiran omistamiseen liittyy omat huolensa ja murheensa haavereineen ja mahdollisine sairauksineen (kuten oman koirani kohdalla). Lopulta parhaasta kaveristaan joutuu luopumaan. Se on raastava ajatus, mutta väistämätöntä myös omalla kohdalla. Onneksi meillä on oman koirani kanssa vielä monta yhteistä vuotta jäljellä, jos koirani saa elää sairaudestaan huolimatta muuten terveenä.

Tämän postauksen loppua kirjoittaessani koirani kampesi syliini ja nuoli naamaani. Eiköhän ole aika lopettaa ja lähdetään lenkille, se tuntui tulleen kertomaan. Lähdetään ulos, totesin sille ja se ponkaisi innoissaan sylistäni. Joten, ihmisen paras kaveri ja ihminen lähtevät nyt viettämään yhdessä laatuaikaa lenkkipolulle.