Sain noin 10-vuotiaana silmälasit, joita vihasin. Lapsena tuntui, että olin ainoa maailmassa tai korjaan, ainoa LAPSI maailmassa jolla on silmälasit. Jälkeenpäin tiedän, etten ollut ainoa joka kävi samanlaista taistelua laseja vastaan lapsena. Suostuin niitä pitämään vain koulussa, koska en taululle meinannut kunnolla nähdä. Vapaa-aikanani näin mielumminkin huonosti kuin että olisin kerjännyt ”rillipää”-leimaa. Tyhmää, tiedän. Näin kyllä lähelle ihan normaalisti mutta kaukonäössä oli häikkää. En kuitenkaan ollut niin sokea etten eteeni olisi nähnyt, sillä vahvimmat vahvuudet mitä minulla aikuisikääni asti on ollut, oli vähän päälle -2,0. 15-vuotiaana aloin hieman viisastumaan ja peräti jokseenkin tykkäämään silmälaseista, sillä silloin sain ensimmäiset merkkilasini: kauniit mustasankaiset Sandin lasit. Ensimmäiset piilarit taisin hankkia 16-vuotiaana, mutta niitä käytin siis vain spesiaalimmissa tapahtumissa yms. 18-vuotiaana taisin ostaa seuraavat merkkilasit, vaaleasankaiset Bvlgarin lasit. Olin sitä mieltä ja olen edelleen sitä mieltä, että jos silmälaseja pitää päivittäin niin pitää ja saakin valita kauneimmat lasit mitä löytyy vaikka hintaa olisikin vähän enemmän. Niitä joutuu katselemaan joka päivä ja niitten kanssa on elettävä. Itse hankin jossain vaiheessa vielä parit vaihtolasit, jotta sai vähän ilmettä vaihdeltua.
Piilareitten kanssa en tullut oikeastaan koskaan toimeen, sillä ne tuntuivat aina epämielyttäviltä silmissä ja kuivattivat silmiä. Jokaisella piilaritarkistuskerralla kokeilimme optikkoni kanssa uusia piilareita. Aina markkinoitten kaikkein kosteuttavimpia, hengittävimpiä ja mitä lie. Mikään ei auttanut, ne olivat aina yhtä epämielyttävät silmissä. Vuosi vuodelta se alkoi mennä niin inhottavan tuntuiseksi, että lopulta en voinut pitää piilareita tuntia pidempää silmissä. Diagnoosi oli, että minulla on vain luonnostaan liian kuivat silmät ja en todennäköisesti enää pysty käyttämään ollenkaan piilareita jatkossa. Jaahas. Olin 22-vuotias silloin, tykkäsin kyllä laseistani mutta en halunut loppuelämääni käyttää pelkästään laseja. Aloin miettiä vaihtoehtoja kampaajani ja poikaystäväni innoittamana. Kun istahdin kampaajantuoliin ja tuskailin kaatosateen jäljiltä olevia laseja joitten läpi ei enää nähnyt mitään, niin kampaajani alkoi kertoa innoissaan silmälaserleikkauksesta joka hänelle oli tehty pari kuukautta sitten. Aloin tutkia itsekin asiaa netistä ja kuukauden, pari mietittyäni varasin ajan Kampin Terveystaloon. Alkuun jännitin sitä, että sovellunko leikkaukseen, sillä näön on pitänyt olla sama ilman suurempia muutoksia noin kaksi vuotta ja sen lisäksi muutaman muun seikan silmissä on oltava kohdillaan jotta leikkauslupa annetaan. Sain leikkausluvan ja sitten alkoikin tapahtua.
Kolme viikkoa muistaakseni piti pitää silmälaseja putkeen, eli ei saanut käyttää piilareita ollenkaan. Itse silmäleikkaus tehtiin mulle marraskuussa 2010. Leikkaus pelotti, sillä ajatus siitä että silmiäni sörkittäisiin ja en hetkeen näkisi mitään tuntui epämielyttävältä ja kauhistuttavalta. Mitä jos jokin menisi pieleen ja sokeudun? Voisinko antaa itselleni koskaan anteeksi, että sokeuduin kun menin tekemään jotain noin ”turhanpäivästä”? Mitä jos silmiäni ei saataiskaan korjattua ja mulle tulisi jokin silmävamma? Ajatuksia pyöri kauehasti päässä, myös leikkauspöydällä maatessa. Leikkaus oli hetkessä ohi, olikos se nyt alle 20 sek. per silmä ja valmista oli. Leikkauspöydällä taisin maata max. 10min. Hetken päästä leikkauksesta pystyinki jo näkemään, josta sain hieman sitä mielenrauhaa takaisin. Sumeena toki, niin kuin pitikin mutta näin kuiteski. Laitoin aurinkolasit päähän ja menin lepohuoneeseen vajaaksi tunniksi, jonka aikana leikkaava lääkäri vielä kerran tarkisti silmät ja antoi jatkohoito-ohjeita. Leikkaus itsessään tuntui vain oudolta paineelta silmissä ja toki kun se kohdistui silmiin, niin olihan se noin 10sek ajan hieman epämielyttävää mutta kaiken kaikkiaan tuntemukset olivat hyvin pientä. Paljon pahempi oli viisaudenhampaan poisto, vaikka olikin kunnon puudutukset. Jälkeenpäin silmät vetisteli aika paljon ja kirveli pari päivää jonkun verran ja pientä jomotustakin taisi olla. Öisin piti viikon tai pari pitää suojalaseja varmuuden vuoksi, ettei niitä yöllä raapisi tai hieroisi ja lääkkeitä piti laittaa tiheeseen tahtiin silmiin. Kirkasta valoa piti aluksi hieman vältellä, eli aurinkolasit päässä piti pilviselläkin säällä pari päivää kuljeskella ulkona ja suoraan aurinkoon ei saanut seuraavaan kolmeen kuukauteen katsoa ilman aurinkolaseja…eipä se kyllä tullut edes aurinkolasit päässä mieleen, sen verran kuitenkin silmät arasti kirkasta valoa. Leikkaukseen liittyi kolme jälkitarkistusta: yksi seuraavana päivänä leikkauksesta, toinen kuukautta myöhemmin ja vika puoli vuotta myöhemmin. Jo seuraavan aamun tarkastuksessa lääkäri totesi, että kaikki oli hyvin ja näköni on parempi kuin silmälasejen kanssa. Kolmannella tarkistuksella lääkäri peräti ihmetteli, miten mulla on niin hyvin laserin arvet hävinnyt ettei niitä edes erikoislaitteilla meinannut huomata ja kaikki oli muutenkin paremmin kuin hyvin.
En ole päivääkään katunut leikkausta, päinvastoin. Se on ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä mitä elämässäni olen tehnyt, vaikka se joittenkin mielestä voikin olla hyvin pinnallinen asia- who cares. Voin ostaa mitä tahansa aurinkolaseja miettimättä saako niiihin teetettyä linssit vahvuuksilla (liian isoihin linsseihin ei onnistu) tai onko mulla mukana piilareita ja jaksanko niitä kuinka kauan pitää jne. Olen 17-vuotiaasta asti urheillut noin 4-5 kertaa viikossa ja siinä lasit häiritsi ja piilareita en voinut pitää, niin ihan niinkin arkisessa asiassa muutos oli merkitsevä. Elämä on siis huomattavasti helpompaa nykyään.
Entä mites työssä käyvä opiskelija sitten maksoi reilun 3000€:n leikkauksen? Ei, vanhemmat eivät sitä maksaneet enkä kinunut keneltäkään muultakaan raha-avustusta, vaan Terveystalolla sai ja saa tietääkseni edelleenkin jakaa tuon summan ilman mitään korkoja tai lisäkuluja kahdelle vuodelle kuukausittaiseksi erämaksuksi. Eli leikkauksesta on nyt 1,5 vuotta ja maksan vielä puolen vuoden ajan 125€ joka kuukausi ja sitten silmäni ovat virallisesti minun ;D Itse leikkaus maksoi siis 3300€, maksoin 300€ leikkauspäivänä ja jokainen jälkitarkistus oli noin 70€ muistaakseni.
Olipa muuten hauskaa kaivaa vanhoja rillipäisiä kuvia kätköistä. Löytyi niin paljon hauskoja muistoja vuosien varrelta, että tässähän tulikin sitten ilta rattoisasti vietettyä valokuvia kattelessa- käyhän se näinkin! 2005-2008 Kuvissa mulla on vielä tummat hiukset- olen siis käynyt pitkän vaalentamisprosessin kampaajan kanssa läpi. Kuvissa näkyy edesmennyt koirani, keskikokoinen schnauzeri- kauhea ikävä iski.
