Voisiko olla niin, että nykyajan ihmisen on vaikeaa myöntää omat heikkoutensa? Jotenkin ihmisten touhuja ja puheita seuratessa tulee mieleen, että ihanko oikeasti porukka näyttäytyy itselleen, sekä muille superihmisinä? Ihan kuin oman haavoittuvaisuuden ja heikkouden myöntäminen olisi häpeällistä. Tästä tulee myös mieleen, että onko häpeä häpeä? Ja jos on, niin se todennäköisesti on jäänne evoluutiosta keskuudessamme, joten voisiko häpeästä yrittää päästä eroon? Mun mielestä tässä superihmisen asetelmassa on erittäin irvokasta se, että _jokainen_ meistä tietää, että täydellisiä yksilöitä ei keskuudessamme vaella. Mä itse pidän ihmisistä, joilla ei ole jatkuvaa pätemisen tarvetta huomattavasti mielenkiintoisempina, kuin tyyppejä, jotka eivät ikinä päästä suustaan mitään älytöntä tai omituista siinä pelossa, että joku saattaisi huomata epätäydellisyyden.

Tämä näkökulma on suuren suuri klishee, mutta aina niin ajankohtainen! Tai aina ja aina, no ainakin nyt, kun ei ainoastaan media ole pirstaloitunut, vaan mielestäni myös ihminen erilaisine identiteetteinen, some-kanavasta riippuen.

Äitiydessä tämä täydellisyyden tavoittelu on läsnä 100% ajasta. Jos 100% ajasta ei saavuta tätä täydellisyyttä, reaktiona on välitön huono omatunto. Ainakin mulle. Ja uskallan väittää, murto-osa niistä elementeistä menee putkeen, joista mammana oleminen koostuu. Näitä on esimerkiksi 1) kyvyttömyys tulkita lapsen tarpeita 2) vaikeus saada palsternakka-perunasoseesta tarpeeksi hyvää 3) maailmaa syleilevän olon puute lapsen seurassa jne. (vrt. Alexander Stubb)!