Aivot on ryppyjä täynnä

Kevätkaamos on laskeutunut elämääni. Se tarkoittaa kohdallani sitä, että kuormitun helposti ja että sisäinen ääneni saa lyttäävän sävyn. Pääni kertoo minulle totuuksia, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. En ole varma.

Ensimmäinen ajatus on: “Kukaan ei pidä sinusta.”

Toinen: “Kukaan ei pidä minusta.”

Ravistan sen pois ja jatkan työpäivän jälkeistä kävelylenkkiä. Jos päivä on ollut kuormittava, palaan illan mittaan tämän ajatuksen pariin. En murehdi sitä ennen nukkumaanmenoa ja aamulla ajatus on poissa, toistaiseksi.

Aivot ovat ryppyisen näköinen elin. Kuvien perusteella niissä on poimuja, notkoja, rotkoja, nyppylöitä ja ryppyjä. Aivoissani on myös toisenlaisia ryppyjä, sellaisia joihin valo ei satu. Ajatuksia jotka ovat niin pimeitä, että ne kuuluvat vain minulle. Sitten löytyy myös sellaisia nyppyjä, joitka keväaurinko käryttää ja paahtaa valkoisella loppumattomalla, armottomalla valolla kuiviksi, ohuiksi ja lopulta läpinäkyviksi – olemattomiksi.

Aurinko satuttaa minua. Saisiko sen pois päältä?

“Aivot ovat ryppyjä täynnä.”

Tiedän kokemuksesta, että voin parantaa tilannettani. Joten säännöllistän arkeni. Otan yöunet vakavasti. Otan aikaa palautumiseen. Keskityn pitämään arjen mahdollisimman tasaisena ja tylsänä. Se on konsti joka minua auttaa eniten. Niin kauan, kun herään aamulla hyväntuulisena ei ole syytä huoleen. Vasta kun: “Aamu palaa, eikä mikään muutu”, tilanne saa minut huolestumaan.

Ja kun ahdistus tulee päälle pahana olen ryhtynyt ottamaan mietteitäni ylös. Se helpottaa. (Tiedän, että pään painaminen käsiin, syvään hengittäminen ja sikiöasentoon käpertyminen auttaa myös, mutta sitä paheksutaan jos sitä tapahtuu usein julkisilla paikoilla.)

Tällaista olen kirjoittanut:

“Kukaan ei pidä minusta. 

Kostoksi en pidä kenestäkään.

Typerä aurinko on palannut takaisin.

Aivoni heittämä varjo, peittää kaikki hyvät tunteet.

Kohtuullisuus, rutiini, aika – työkaluni.

Kevät kestää kauan.”

Ada-Sofia 02.2024

—————————-

“Olen yrittänyt käydä kävelyllä,
käydä ulkona.
Aurinko on palannut takaisin ja se kuiskaa minulle päivittäin
“Kukaan ei pidä sinusta.”

En pidä ajatuksistani juuri nyt.
Ne ovat ryppyjä täynnä ja omasta turhamaisuudestaan paisuneet.
Luulevat, että kaikki ajattelevat minua.

Miten ikävä tuo tyhmä akka on toppahousuissaan.
Söisipä tuo koira sen. 

Eihän sitä koskaan tiedä, ehkä ne ovat oikeassa.”

02.2024 Ada-Sofia

————————-

“Menin oman
mukavuusalueen
ulkopuolelle.

Harmittaa.
Ei olisi
kannattanut.

Nyt murehdin
koko viikonlopun,
iso heittovarjo
pimentää järjen.

Olisipa heittoistuin.
Sellainen millä voisin
nakata tän pään
pellolle.”

Ada-Sofia 02.2024

Toinen pakotie ahdistuksesta on oma tarinani, oma maailmani, hahmoni. Olen uppoutunut editoimaan kirjoittamaani satua. Olen kirjoittanut sitä teini-ikäisestä saakka. Viime syksynä kirjoitin tarinalleni jatkoa, joten yritän saada tämän ensimmäisen nyt valmiiksi. On hauska suunnitella, mitä haluan tehdä maailmaani liittyen.

Aion piirtää kartan. Aion kerätä tarinasta kohtauksia, jotka haluan kuvittaa.

Minua miellyttää tämä reitti pois kaiken murskaavasta ahdistuksen tunteesta. Se on myös aika helppo reitti kulkea. Jos editoin tarinaani tunnin tai pari, jatkan vielä siellä leikkimistä helposti tuntikausia tietokoneen sulkemisen jälkeen. Se tekee minulle hyvää.

Ja elämä ei ole siis vain kurjuutta. Tämä on nyt vain tällainen vaihe kun pinnan alla lymyilevä sairaus pyrkii pintaan.

Kun hain apua tähän, vuosia sitten, pelkäsin että menetän kosketuksen näiden pimeitten ajatusten sanoittamiseen. Huomaan, että apua saatuani, olen muuttunut tuotteliaammaksi. Muutaman vuoden päästä huomaan varmasti kehitystä tässä runoilussa tai tunteiden ja fiilisten sanoittamisessa, mitä olen nyt projektimme myötä harjoitellut. On kiva haaveilla jostain.