Kaneetti tammikuulle ja kiltti helmikuu

Niin se tammikuu sitten vierähti ja uusi kuukausikin lähti käyntiin. Olipa se kuukausi monella tapaa! Tammikuu kylää lähti vauhdilla käyntiin ja voi pojat miten osasikin kuukausi yllättää, myllertää ja vaikuttaa minuun ja mitä kaikkea saimmekaan aikaan yhdessä Adan kanssa.

Huomaan että tammikuu on joka vuosi monella tapaa uuden aloittamista, menneiden taakse jättämistä ja myllerrystä tunteiden kanssa ja koen että väsähdän tammikuussa aina todella kovaa. Tänä vuonna tammikuu ei ollut selkeästi poikkeus. Olen kuukauden aikana ollut hurjan väsynyt, uusi arki ja muutokset tekevät tehtävänsä ja se näkyi minussa ja jaksamisessa. Huomasin aika äkkiä, prosessin alussa, mitä olen kadottanut vuosien varrella ja kuinka kiukkuiseksi se teki aika ajoittain minut. Täytyi siis pakottautua itseni äärelle projektin alkuvaiheessa ja kohdata varjot ja kutsua tunteet yksi kerrallaan kylään.

Yli kaiken en halua, että minusta tulisi katkera

Katkera. Sellainen, joka peittää itsensä verholla kuin kartanon kalusteet talven ajaksi, kun kesäkausi loppuu, tietäen ettei kesä vain tulisi enää koskaan. Siltä minusta tuntui alkukuusta ja yli kaiken en halua, että minusta tulisi katkera. Oli siis tehtävä tämä tunnetyö näin projektin aluksi ja oli toisaalta aikakin kohdata nämä möröt ja yksi kerrallaan päästä niiden kanssa pöydän ääreen ja tyhjentää taskut tekosyistä ja antaa mörkö kerrallaan pienentyä siinä silmieni edessä.

Yksi möröistäni ehkä suurinkin on vaativuus itseäni kohtaan. Se selkeästi kumpuaa suorittaja minästä. Ei se läpensä paha ole, se vain toisinaan osaa olla myös helevetin latistava kumppani. Olen ollut itselleni armoton, vertaan itseäni muihin. Suorittaja tekee vaikeaksi koskettaa kynällä paperiin, kun odottaa liikaa itseltään enkä ole jaksanut taistella sitä vastaan. Ajoin itseni nopeasti hetkittäin suorituskeskeiseen häkkiin, jossa olen ennenkin lannistunut saamattomuuteen ja tulehduttanut päässäni kumpuavat ideat ja luonnokset koska en ole ollut tyytyväinen, miten ne tulevat ajatuksistani paperille. Asetin itselle liian ison tavoitteen takaraivossa, ”taide teos on tultava”,”sinun pitää oivaltaa”ja että ”valmista pitää saada”. Mutta miksi oi miksi suorittaja minä? Miksi pitäisi saada valmista, miksi keskeneräisyys ei kelpaa?

Tiedän, kuinka typerää! Kun näissä muhissa olin sitten hetken pyörinyt ja selvittänyt tilit selviksi suorittajan kanssa, tuntui että olin voittanut jonkinlaisen mustan varjon yltäni taas hetkeksi ja annoin jälleen itseni nostaa kynän paperille ja annoin sen vaeltaa luonnoksesta ideasta toiseen ja lupasin ”keskeneräinen on jo täydellinen saavutus ja matkan alku, se riittää, sinä riität”.

Yhteinen matka

Yhdyn Adan edelliseen postaukseen, että tämä projekti on ennen kaikkea kuin luonnoskirja, sellainen kirja, joka saa olla raaka, kesyttämätön, viimeistelemätön, täynnä kaikenlaisia ideoita ja joskus niitä oivalluksiakin. Suttua sutun perään. Lisäksi tahdon samoin säilyttää tästä lähtien luonnoslehtiön itseni lähellä ja ottaa sen osaksi omaa viikkorutiinia. Olipa idea kuinka nurinkurinen tai vain hetken mielijohde tms. niin sen raapustan ylös, ilman että sitä liikaa pohtisin. Nyt jo siitä on tullut ihana osa minun tammikuutani ja tämä kaikenlainen poukkoilu on jo tehnyt todella hyvää itselleni ja tulevaakin ajatellen.

Kiitos kuuluu jo tässä vaiheessa Adalle. Ilman sinun tukea omissa tukahtuneissa hetkissä, väsyneissä marinoissa, anteeksi pyytelyissä tai ajanpuutteen kiukutteluissa sinulle olisin luovuttanut luultavasti. Ja voi niitä ihania ideoiden ja teemojen pyörittelyä Google meetissä! Kiitos. Kiitos että sait myös minua potkittua eteenpäin ja muistutit siitä, että ei tarvitse tehdä valmista. Lupaan tehdä sen eteen töitä lempeästi, etten pyri valmiiseen vaan nautin keskeneräisestäkin.

Tässä vielä pieni tiivistelmä menneestä kuukaudesta ja niistä pienistä oivalluksista mitä kuukausi nosti minussa ja yhdessä Adan kanssa.

Nyt tulee se kaneetti tammikuulle ja sanalle yksi

Kirjoitin luonnoslehtiööni alkumetreilläni jo yksiö. Se oli pitkään poissa mielessäni, kunnes sitten sain ajatuksen takaisin loppu kuukaudesta. Se jäi resonoimaan.

Minä asuin hetken yksiössä Lahessa (Kyllä, näin se kuuluu kirjoittaa ja näin ne lahtelaisetkin sen sanoo). Se oli ihan kiva asunto. Asuntoni oli todella korkean kallion päällä melkein korkeimmassa kerroksessa kerrostaloa. Se oli kuin olisi asunut muumien yksinäisten vuorien huipulla. Kerran jopa näin liito-oravan, se oli aika maaginen hetki. Sekin oli aika ainutkertainen kokemus. Ei sellaisia välttämättä näe kuin avara luonto-ohjelmassa. Minun yksiöni oli ihanasti sisustettu ja se oli minun oma ensimmäinen kotini. Kylmä se oli talvella mutta se oli silti minun ensimmäinen asuntoni ja se oli minun oma tilani. Minun yksiöni 35 neliötä.

Tästä kumpusi hyvin nopeaa, että mikä on yksinäisyyden neliömäärä? Se voi olla mitä vain. Tästä kehkeytyi kuvapari hahmoista, joista toinen pienessä ahtaassa ja lämpimässä asunnossa kuin kohdussa ja toinen  valtavassa lukaalissa, jossa huoneita enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee ja siellä yksi ainut nurkka, jossa edes pieni lämmin kohta, jonne käpertyä. Toinen idea nousi myös hahmosta, joka on kotimatkalla ja tultuaan kotiin hänen ikkunastaan kuun valo luo lattialle sängyn, jonka sisään hän kääriytyy nukkumaan. Kuun valo ei ole kylmä tai kolkko. Se voi olla yksinäisen lohtu ja peitto, johon kääriytyä. Melankolista mutta ei surullista, sillä ei yksinäisyys ole aina surullinen asia. Yksinäisyys voi olla turvaa, oman maailman rakentamista omien seinien sisällä. Tästä Adan kanssa meillä oli puhetta ja myöskin ideat näemmä liippaavat toisiaan, että oma mielikuvitus on oma yksi maailma, jonne on ihana kääriytyä piiloon turvaan muulta maailmalta.

Muita ideoita ja tällaisia lausahduksia olin kerännyt nyt viimeisimpinä päivinä luonnoskirjaani, joita tahdon tähän tuoda erikseen kerätä.

Yksiö = mikä on yksinäisyyden neliömäärä?

Yksinäisyyden neliömäärä voi olla pieni ja ahdas sekä rajaton ja vailla pelkoa.

Jokainen meistä on oman yksinäisyytemme muurareita,
millaisen tilan sinä itsellesi piirrät?

Yksinäisyyteen voi oppia.

Yhdessä voi olla yksi.

Yksin on hyvä olla ja samalla meistä kukaan ole ilman muita.

Kuu yksin kiertää maapalloa ja silti se ei ole yksin.

Kuu, ei ole mitään ilman aurinkoa.

Tahdon olla tavallisen ainutlaatuinen yksilö.

Yksilökeskeisyys on persestä, miksi keskinkertaisuus
ei riitä tai se että on vain yksi muista, joukossa.

Kaiken kaikkea luonnostelut ovat olleet jollain tapaa melankolisia, kun niitä nyt katsoo kaikkia kerralla, mutta eivät täysin surullisia tai synkkiäkään. Ada sanoi ihanasti, että olen halunnut selkeästi säilyttää jotain lämmintä. Tämä kiehtoo minua vieläkin ja luulen että näitä keskeneräisiä yksi sanan tuottamia ideoita vien mahdollisesti helmikuussa uuden sanan kanssa vielä kuitenkin eteenpäin. Mitään en lupaa mutta tällainen kutina jäi itselle päälle.

Helmikuu: Kiltti

Jotenkin koen, että tästä yksinäisyyden kautta on myös hirmu sulavaa siirtyä helmikuun sanan pariin joka on siis kiltti. Kiltti nostaa minussa jo nyt seuraavia tunteita ja ajatuksia:

kapinaa

rooli

kiiltokuva

tyttö saparoineen ja hymy huulineen

kiltti poika

mistä on kiltit LAPSET (ja aikuiset) tehty?

varjo tai maski, jota on raskas kantaa, jos on itsensä sillä sairastuttanut

kiltti ei ole rooli se on ominaisuus

maailma tarvitsee kiltteyttä

kiltti on se, joka tietää rajansa eikä päinvastoin

kiltti: kohtelias, lempeä ja tahtoo hyvää

Olen kiltti enkä pelkää sanoa niin

kaikki ajatukseni eivät ole kilttejä, mutta se ei vähennä sitä mitä olen toisille ja itselleni.

Kiltillä on vääränlainen leima ja se pitää purkaa.

Mutta näihin palaan pitemmällä tekstillä piakkoin ja lupaan, että olen tässä kuussa itselleni kiltti.

– Aino