Nyt se alkaa, tai no on alkanut jo, mutta tämä on ensimmäinen ulostuloni tekstin muodossa tänne blogin puolelle. Matka alkaa tavallaan tästä, lähden taulu tyhjänä tähän mukaan (huomasitteko, aikamoinen sanailu tuli heti). Tämä on ainutkertainen hetki ja vaikka tämän projektin toistasimme, niin se ei ole samanlainen, on vain tämä yksi hetki, yksi matka ja tämä vuosi. Minun pyrkimys on että taide, luovuus saisi taas tilaa minun kamiinassani ja että saisin sytyttää liekin, joka jälleen roihuaisi sisälläni. Into, vimmainen tahto kuluttaa lyijykyniä varaston pohjalta ja tuottaa sisäiset ideat todeksi ja eläviksi.

Ensisanoikseni tahdon tähän heti varmistaa ja painottaa teille lukijoille siellä kelmeän silmiä särkevän näyttönne tai ruutunne taakse, tästä lähtien luet tekstiä, joka voi vilistä kirjoitusvirheitä tai epäjohdonmukaisia lauseita. Teksti on mitä todennäköisemmin ajatuksen virtaa, josta välillä voi olla vaikea saada kiinni. Sitä se mieli on, tai ainakin minun mieleni. Voin vannoa, että teksteissäni on ns. ”välioravia” jotka saattavat viedä jutun toiselle raiteille ja et välttämättä enää pääse kiinni siihen mistä lähdin tai että mihin olen pääsemässä jutuillani. Myöskin painottaisin, että vuoropuhelu ja erimielisyydet kanssani kuuluvat asiaan, joten saa resonoida, toiveeni on, että pidetään kuitenkin kommentit asiallisina. Tämä on prosessi ja nämä kirjoitukset ovat minun katkelmia mieleni sopukoista. Saatamme myös käydä täällä vuoropuhelua Adan kanssa, sillä tämä on myös yhteinen matka.

Yleensä toimin luovissa prosesseissani niin että teen ”mielentaulun”, eli kirjoitan ja jäsennän mitä mieleeni tulee ja mitä olen mahdollisesti tekemässä. Kirjoittaminen tässä muodossa ei ole minulle tyypillinen keino, mutta nyt tahdon antaa tälle mahdollisuuden ja ottaa tämän mahdollisimman läpinäkyvänä keinona myös taltioida mietteitä. Yleensä suollan suullisesti helposti asiaa ja välillä puuta heinää. (heh). Lupaan tässä itselleni, että ole Aino mahdollisimman avoin itsellesi ja prosessille, muutoin et saa tästä sitä, mitä lähdet tutkimaan ja seikkailuun on uskallettava lähteä, jos aikoo joskus päästä jonnekin, mikä se sitten onkin.

Tässä aatoksiani sanasta yksi osa 1.

Ensimmäinen luku

Kirjan ensimmäinen luku. Aloitus. Lähtölaukaus. Ensivaikutelma, se ensimmäinen ja mahdollisesti jättää odotuksen. Odotus jopa lupaus. Aika mahtipontista juu, mutta eikö se näin ole?

Voisin kuvitella, jos olisin kirjailija, kirjan ensimmäinen luku olisi se vaikein ja välttelisin sen kirjoittamista pitkään ja varmaan kierisin tuskassa koska paineet olisivat jumalattomat. Miettisin tuskan hiki jalkapohjissa millaisen tunnelman minä toiselle tarjoan tai luon, saanko tarpeeksi hyvin tuotua esille aikeeni ja onko minulla lupausta, jonka voin lukijalle loppuun saakka pitää. Toisaalta nytkin kirjoitan ja toisaalta en yhtään tuskastellut alun kanssa, olen ollut niin tohkeissani tästä projektista, etten ole kiinnittänyt tähänkään pelkooni tai välttelyyn huomiota. Olen vältellyt viimeisimmän kahden vuoden ajan omalla vapaa-ajalla joitain projekteja, niitä luovia tai aikaa vieviä projekteja. On elämässä tosin ollut syytäkin toisaalta vältellä. On ollut hetkiä, jolloin olisi vain pitänyt ottaa se oma luova projekti tekoon ja vain antaa mennä. On vain ollut niin estynyt ja jumissa, väsynyt, uuvahtanut, ankara itselleen ja vaatinut aina itseltäni heti valmista ja mahdollisimman täydellistä jälkeä. Nyt olen siinä pisteessä, että olen jo niin turhautunut ollut itselleni että nyt on oikea aika päästää irti tästä ”sitten kun”, tai ”no kun ois aikaa” ajattelusta ja lähteä tälle matkalle ja puskea itseään pois tästä hiivatin varjopaikasta.

Mutta palaanpa taas siihen kirjan ensimmäiseen luku ajatukseen. Viime vuonna sain kimmokkeen lukea kirjoja enemmän kuin normaalisti tulisi luettua. Minulla kun on ollut pienenä ja nuorena lukemiskammo. Olen ollut ja olen hidas lukija. Minun pitää saada täydellinen umpio, tunnelma ja rauhaisa tila, että voin lukea. Minulla kun on lukihäiriö ja se on myös vaikuttanut siihen, miten luen. Minulla on nimittäin ääni, jota kuuntelen, kun luen. Se ei ole aina samanlainen. Ja juu en kuule ääniä vaan tavallaan kehitän lukijan, jolloin lukeminen on minulle mielekästä, tavallaan kuin joku kertoisi sitä minulle. Näin en ole yksin tämän ”haasteen” kanssa. Olen tuttavilleni kertonut, että minulla oli pitkään pelko lukea. Luin vain välttämättömän ja haaveilin että kun koulu loppuu, luen listallisen kirjoja, merkittäviä teoksia ja niitä mitä tavallaan missasin kouluaikoina. Ala- ja yläasteella kaikki lukivat Taru Sormusten herrasta kirjaa tai Harry Pottereiden tapahtumia seurattiin reilaajassa ja jännitettiin kirjojen julkaisua kielipitkällä kirjakaupan edessä- Minä en kuulunut siihen joukkoon. Minä olin parkkiintunut siihen, että en minä ole yhtä nopea kuin muut, en kehtaa. Minä mieluummin piirsin ja katsoin paljon tv-ohjelmia ja elokuvia ja kuuntelin paljon musiikkia. Siksi kai minusta tulikin aikamoinen elokuvia ja musiikkia ahmiva romantikko, joka piirsi vihkon nurkkaan oman mielen tuotteita. Nyt vähän jopa välillä kaduttaa, etten silloin lukenut. Välillä olen ulkona aikalaisteni, korjaan ikäisteni kovimmista jutuista.

Nyt teen korjaussarjaa kirjojen lukemisen ja tavallaan vaikka en voi enää kokea sitä mitä olisin voinut kokea teini-Ainona, niin en minä ole menettänyt toisaalta mitään. Minulla on kaikki kokemukset vielä edessä. Toisaalta saan oman lapsen kautta ihania kokemuksia, kun olemme voineet lukea yhdessä kirjoja ja voin tukea tulevaa lukijan alkua saamaan mahdollisimman ihania lukukokemuksia ja kannustusta lukemiseen.

Kirjojen lukeminen on yhteydessä myös siihen, etten ole pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä kirjoittajanakaan. Tätäkin projektia ajatellen olisi voinut empiä, kehtaanko kirjoittaa, ei minusta tule mitään järkevää ulos ja varmaan ihan ihme horinoita päästelen kirjain kirjaimelta tähän Wordin sivunäkymään. Sarkain tuntuu lipuvan kuitenkin tuossa kirjoittamisen lomassa koko ajan eteenpäin. Toisaalta jossain vaiheessa lapsuuttani ajattelin, että minusta voisi tulla kirjailija koska tykkäsin kirjoittaa paljon satuja. Ironista. Kirjoitin ja äiti laminoi minkä ehti minun tarinoitani. Minusta oli romanttista ajatella, että kirjoittaisin oikein vanhalla kirjoituskoneella joka hakkaisi ihanan terapeuttisesti kirjoittaessani kirjasin kirjasimelta huokoiseen paperiin kirjaimia muodostaen hurjia seikkailuja ja pakahduttavia romanttisia tarinoita merenneidoista ja rohkeista naissankareista, koskettavista kohtaamisista ja pysähtyneistä hetkistä. Mutta eipä tullut kirjoittajaa, ainakaan vielä. Pidetään avoimena. Tämäkin päivä siis piti nähdä, Hyvä niin, nyt tämä tuntuu niin vapauttavalta. Jännä homma.

Tämä hetki oli ainutlaatuinen

”Voi kun tämän hetken voisi taltioida, jotta sen muistaisin ikuisesti”, onko tuttu lause? Tästä saatas saada hyvän kollaasin aikaseksi. Ehkä kuvaan sellaisen kuvamateriaalin ensiviikolla koko viikon ajalta? Olisiko siinä ajatusta?

Mutta nyt ajatuksen virtaa. Hetkittäin muistuu tietty, hyvin selkeä hetki monien joukosta yksi kerrallaan mieleen tässä kirjoittaessa, joka viime vuonna oli erityinen ja ainutlaatuinen. Ei tule toista samanlaista. Mutta otinko kuvaa tuosta hetkestä, olisiko pitänyt? No enpä tainnut kovin montaa hetkeä kuvata, elin hiljaiseloa kuvina, mutta kaikkea muuta kuin hiljaiseloa. Olin liikkeellä ja koin kaikkea sitä mitä en ole pitkään aikaan kokenut. Oikeastaan olen ollut kaksi vuotta koronan myötä yhä enemmän poissa kaikesta mikä on tuntunut paineelta rinnassa ja enemmän keskittynyt siihen mikä tuntuu hyvälle ja arvostanut vapaa-aikaa ja vain olemisen keveyttä. Öhnöttänyt niin kuin minulla on tapana puhua puoliskon kanssa.

Mutta tosiaan niihin hetkiin, kuviin. Niitä kuvia me nykyihmiset nykyään taltioimme somekanaviimme Feed:n tai kännykän galleriat täyteen. Tarkoin harkitut tai sitten sattumanvaraisesti otetuista kuvista koostuvat avoimet kuva-albumimme me sitten jaamme muille ihmisille selattavaksi. Välillä tahtoisin väittää, että kuinka moni meistä oli siinä erityisessä hetkessä taltioimassa sitä muille kuin itselleen muistoksi? Tämä nyt ei ole kritiikki ketään kohtaan vain puhdas ajatus, joka on käynyt mielessäni usein jopa itsellä, kun olen jotain postannut omalle Instagram-tililleni. Kuinka moni meistä vielä kehittää kuvia kuva albumeihin ihan valokuvausliikkeissä tai edes tilaa kuvia, vaikka sitten Ifolor:sta? Kenen kärsivällisyys vielä riittää siihen ja säilyttääkö kukaan enää jääkaapissa filmirullia? Minulla ei ole kameraa, myönnän sen, en ole Jeesus, tai sen verran mitä näissä älypuhelimissa on kameraa nimettäväksi niin on minulla taltiointi väline. Hyvä laatuisia kuviahan näistä tulee, mutta myönnettävä on, että sen verran olen nostalgikko, että kyllä järkkäri olisi unelmana omistaa ja ottaa rutiiniksi omaan arkeen tai harrasteeksi. Se kyllä vielä tulee toteutumaan. Arvostan valokuvausta. Koulu aikoinani ihailin valokuvauksen opiskelijoita, joilla oli taito vangita mitä lumoavimpia otoksia toisen perään ja kuinka sielukkaita ja raadollisiakin teoksia käytävillä oli galleriana aina esillä.

Ja nyt paluu kirjoitukseen. Eli vielä jauhaisin siitä kuvaamisesta. Tahtoisin muistot kuvina siitä hetkestä mikä on värisyttänyt, tuntunut vatsanpohjassa, itkettänyt jne., jota voisin aina palata siihen hetkeen, mutta en ole muistanut tai ehtinyt ottaa kuvaa. kunpa olisi henkilökohtainen kuvaaja, joka ottaisi ne parhaat hetket talteen. Tai jos voisi silmiään räpäyttämällä saada kuvat mielestä tulostetuksi ulos. Olen myös hyvin huono olemaan oma itseni kameran edessä, todellakaan en ole luonteva ja jännitän niin että poskia kivistää. Pikemminkin olen erittäin kiusaantunut ja silloinkin kun jokin kuva on onnistunut, olen sitä varten ollut joko erittäin tarkoin harkitussa asennossa oman kännykän kameran ääressä ja miettinyt kuvakulmaa pitkään peilin ääressä, ettei pyöreät poskeni pullahda isoiksi kuin lahjaporsaalla ja ettei nenäni ojennu töpselin muotoon (heh mikä mielikuva!). Eli oma päätelmäni on, että olen vain turhamainen oma kuvaa ottaessa. Toisinaan onnistun siinä, etten välitä pätkääkään. Ihan sama vaikka olinkin mielestäni lahjaporsaan pyöreänä kuvassa. Sitäkin minä olen. Toisaalta myös olen ollut yllättynyt, kuinka joku toinen minut näkee silloin kun en ole ollut tietoinen, että minusta otetaan kuvia. Olisi ihana myös olla joskus kuvattavana ja tavallaan sillä tavoin nähdä millainen olen. Ehkä toteutan sen vielä tänä vuonna ja otan tästä selvää. (kuvaajat ottakkee yhteyttä!)

Minua uuvuttaa sosiaalinen media. Sanon sen nyt suoraan. Välillä selailen päättömästi Instagramin tarinoita ja törmään minua parempiin ja luovempiin tekijöihin tai elämäänsä luontevasti editoiviin yksilöihin ja heidän tapaansa kuvata ja tuottaa sisältöä joka päivä jopa monta kertaa päivässä. Sitten uuvun 30 minuutin selailun jälkeen ja lopetan selailun ja totean että olen tippunut kelkasta ja että ei kannata edes aloittaa, kun on niin jäljessä kaikesta- Ihan kaikesta! Tuntuu myös, etten ole olemassa. olen yksin. Ulkopuolinen. Eristynyt. Toisaalta kieltämättä saan vastareaktion jossain vaiheessa, että hittojen kevät! Kyllä minäkin voin tehdä mitä minäkin osaan parhaiten ja sitä sitten esitellä kuvan tai videon muodossa Instagramissa. Ja entä sitten, jos en postaakaan, olen silti olemassa ja teen paljon projekteja, jotka ovat olemassa ja ovat ainutlaatuisia. Ei minun tarvitse olla täydellinen. Se mikä ehkä saa itseni lannistumaan on tämä hemmetin moinen perfektionistinen ylisuorittava mieli ja sen koukeroiset lannistus lonkerot. En toki ole tämän kanssa yksin ja se on myös helpottanut Instagramin myötä. Aika kieroa eikö? Tästä se jakoisuus sitten tuleekin. Toisaalta tämän kautta en tunne itseäni yksinäiseksi, kun on joku tarttumapinta, mutta sitten toisaalta, jos en ole aktiivinen syötteen luoja jään kelkasta tai paitsi jostain. Yksin, ulkopuolelle, ruudun toiselle puolelle katsojaksi, kokijaksi. Tullaanko kohta siihen perimmäisen kysymyksen äärelle?

Sanailua

Otetaanpa tähän loppuun sanailu hetki, tällainen ajatusketju sanoina nousi mieleen, kun tuumin Yksi -sanan ympärillä ensimmäiset neljä päivää:

yksiö

oma tila

mikä on yksinäisyyden neliömäärä?

autuas yksinäisyys

melankolia

ensivaikutelma

ensimmäinen

ensimmäinen luku

yksi kerta

kertaluontoinen

ainutlaatuinen

ainut

ainoa

erityinen

hetkellinen

hetki

otos

omakuva

yksin

yksinäinen susi

hauras

yksinäisyys

minä

mieli

yksilö

ypöyksin (kuka mikä on ypö?)

henkisyys

pyhyys

meditaatio

Palaan tähän listan sanoihin vielä seuraavassa osassa, nyt on pakko lopetella ja lähteä käyttämään tuo surkeasti tollottava koiran tursake ulkona. Hän on muuten sitten vanha herra Säkä, voitteko kuvitella, miten hyvin sopii tähän kuukauden teemaan tämäkin koiran nimi. Mahdollisuus, säkä, mäihä, heh. Jatketaan tuumailua taas myöhemmin. Moikkelis koikkelis sinne sinulle, joka tämän tänne asti luit.

Se on moro moi.

Terkuin, Aino