R-A-K-A-S

Heräsin tänään varhain, että ehtisin mummilaan ennen kuin mummi herää ja syö vahingossa aamupalan. Hänellä on muistisairaus ja tänään keittiönpöydällä lappu: ”Sandra vie labraan, älä syö aamiaista.”

”Tympeä olo”, sanoo mummi herättyään. ”Nykyään usein on.”

”Mitä me tehtäis sille?” kysyn keveästi.

”No ei kai mitään.”

”Lähdetäänkö labraan?”

”Ei ihan vielä”, pyytää mummi.”Kerätään vähän voimia.”

”Kuunnellaan joku kappale, mistä sie tykkäsitkään? Reino Helismaa? Täällä ois Meksikon pikajuna.” Selaan Spotifyta.

Mummi nousee ja sanoo, ettei se varsinaisesti ole hänen lempikappaleensa.

”Tapani Kansa?” R-a-k-a-s pärähtää soimaan. Kulta kultasein. Mä sanoin niin ja selväks tein. 

Sataa, tuulee ja vihmoo. Otamme taksin labraan, jossa on 20 ihmisen jono.

Istumme ja puhelemme. Niitä näitä.

Mummi ihailee isoa puuta odotusaulassa ja kaivaa käsilaukustaan kamman, jolla alkaa vetää pehkoaan ojennukseen.

”Katopa tuota miestä”, hän sanoo. ”Ei ole aikoihin kammannut tukkaansa.”

Katson isoa, harmaahiuksista miestä, joka näyttää Leif Segerstamilta. Mummi hihittää.

”Mummi, shh”, yritän. Alzheimer on siitä pirullinen, että se mikä jäi ennen sanomatta, tulee nyt suusta estoitta.

Tai en tiedä, onko kyse siitä, että asiat jotka ennen eivät olisi edes juolahtaneet mieleen, pyrkivät sinne yllättäen. En tiedä.

Juuri mummi on opettanut minut puhumaan ihmisille ystävällisesti ja kerämään roskia puistosta.

”Kato, onhan se nyt kauhea. Noin pitkä tukka.”

”Mummi. Mua hävettää.”

Miehen vuoro tulee ja hän nousee.

”Kauhean leveä mies.”

”Mummi. Katsopa sitä puuta, on se kyllä…” yritän harhauttaa.

”Miksei sen vaimo mene mukaan?” mummi kuiskii.

”Se ei kuulu meille.” Mietin pahoitammeko vaimon mielen.

”No ei kyllä”, mummi hymyilee ja kääntyy katsomaan puuta.

Muistisairaus on pirullinen siinä ominaisuudessaan, että se kääntää roolit päälaelleen ja lykkää ennen niin luontevaan rakkauteen uusia yllättäviä tunteita: häpeää, turhautumista ja sen sellaista tympeää. Sanaan ”rakas” tikataan kirjainten väliin väliviivoja kuten laulussa, taukoja hymähtää tai ähkäistä häpeästä. Ei  silti epäröintejä.

Vielä viisi ihmistä ennen meitä, sitten mennään kahvilaan. Mummi odottaa leppoisasti ja puhelee.

”Koko ajan tulee uusia ihmisiä tänne. Miten niitä riittää. Ei ole pula asiakkaista. Meitä on moneen junaan ja jäämään vielä asemallekin.”

”Jaksatko vielä odottaa?” kysyn mummilta.

”Jaaaksan minä. Mä olen aina sellainen kiltti odottaja ollut.”

Naurattaa. ”Niin.”