Ja niin loppui jahkailu

Syksy tuntuu jo öissä ja illoissa! Otin eilen illalla kotimatkalla muistoksi selhvien, kun olin silmät harittaen niin onnellinen ja tyytyväinen.

Oli kiva lomapäivä takana: tapasin ystäviä, selviydyin rintsikkaostoksista, näin teatteria – ja mikä uutisarvoisinta – vuokrasin vakkarin ateljeepläntin Vallilasta, työhuoneporukasta. Kesän vietin väliaikaisissa työhuoneissa, mutta mitä lähemmäs syksy tuli, tuntui että tarvitsen oman, vakituisen tilan. Sen etsiminen kesti hetken ja näytti jo siltä, että ateljeen aika olisi joskus myöhemmin. Kun tungin kesällä työstämiäni tauluja ahtaaseen kellarikomeroon, tuntui kurkussa pala.

Ateljeen vuokraaminen oli minulle iso päätös ja jahkailun tulos, vaikka tila, porukka, sijainti ja hinta natsas. Mutta on välillä vaikeaa tehdä päätöksiä. Vaikeinta on uskoa itseensä ja omaan tekemiseensä, minusta ainakin.

Mutta sitä juuri tarvitaan, että mahdollistaa itselle sen mitä kaipaa tai mitä kohti haluaa mennä. Enkä mie ees ole välttämättä menossa sen suuremmin mihinkään, mulla vaan hirvitti että voinko käyttää rahaa maalaamisen ja kirjoittamisen mahdollistamiseen. Halutti tehdä jopa soitto ja pyytää ystäviltä rohkaisua (äitiltä sitä vähän hainkin), mutta totesin heilalle ääneen: ”Eikö tää ole mun elämä?”

Maija Vilkkumaa laulaa: ”Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?” Luulen, että se kyllä tapahtuu helposti, se hirveä elämä, joko jostain onnettomuusoikusta tai ihan siitä syystä, ettei itse ole ohjaksissa laisinkaan tai koska oman pään sisällä nalkuttaa kritisoiva ja alentava pirulainen.

Kai mie uskon, että elämästä kannattanee tehdä omalta osaltaan hyvää, koska kaikkeen ei voi kuitenkaan vaikuttaa – riittää, että hoitaa oman duunin ja sit seuraa elämän kommelluksia siinä följyssä.

No niin, tällainen elokuinen paasaus tuli!

Viikko lomaa vielä ja sitten arkea kohti.  🎨