Ne naiset joita en tunne

En tunne yhtään naista, joka tällä hetkellä pelkäisi parisuhteessaan väkivaltaa.

Se ei voi pitää paikkaansa. THL:n tutkimuksen mukaan yli 15-vuotiaista naisista lähes joka kolmas on joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi elämänsä aikana.

Vuonna 2018 viranomaisten tietoon tulleissa pari- ja lähisuhdeväkivaltarikoksissa oli 9 900 uhria, mikä on 3,6 prosenttia edellisvuotta enemmän. Aikuisista uhreista 76,5 prosenttia oli naisia.

Mietin tätä asiaa silloin tällöin. Olen itse rakastavassa ja turvallisessa parisuhteessa. Silti minua vaivaa tämä ajatus: että meillä on tämä iso, kollektiivinen salaisuus – monissa kodeissa, tuttujen tietämättä. Piilotettuina mustelmina iholla, pinttyneenä pelkona ihan tavallisina päivinä.

Minua vaivaa se, että tuhannet naiset, etenkin naiset, vaikka tietenkin myös miehet, lapset ja vanhuksetkin, värähtävät kosketusta ja painavat päänsä alas, pienentävät itseänsä ja esittävät näkymätöntä, jännittävät, ettei vain nyt mikään hermostuttaisi häntä. Ettei tilanne kärjistyisi.

Pari viikkoa sitten meillä oli työn merkeissä ihana ilta, juhlimme yhteistä saavutusta. Menimme jatkoille pieneen karaokebaariin. Se oli niin tyhjä, että pystyimme laulamaan lauluja laidasta laitaan. Yksi porukkamme pyysi minua kanssaan laulamaan PMMP:n kappaleen Joku raja.

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut, ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut. Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään, mut viedään sinne, missä ei ees tarvitse nimeään.

Laulaessamma kaksi meille tuntematonta naista alkoi itkeä. Meitä oli kapakassa noin 10 naista.

Harvoinpa sitä tietää mistä kenenkin itku johtuu. Nyt tunsin tietäväni.

Lauloin ääneni käheäksi, kovemmin kuin oli ajatellut, vaikka selkäpiitäni pitkin meni kylmät väreitä kun katsoin toista naisista silmiin ja hymyilin. Hymyilin, en osannut muutakaan, ja huusin mikkiin vieläkin kovemmin: En ole nainen, en yhtään mitään
Kidutettu eläin häkissään
Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut

Laulettuamme vein järkyttyneenä mikrofonin takaisin telineeseensä.

Joissain hetkissä tilastot ovat liian totta.

P.S. Jos haluat puhua: 

Rikosuhripäivystys

Nollalinja

Suhteet Parisuhde Ajattelin tänään

Ja niin loppui jahkailu

Syksy tuntuu jo öissä ja illoissa! Otin eilen illalla kotimatkalla muistoksi selhvien, kun olin silmät harittaen niin onnellinen ja tyytyväinen.

Oli kiva lomapäivä takana: tapasin ystäviä, selviydyin rintsikkaostoksista, näin teatteria – ja mikä uutisarvoisinta – vuokrasin vakkarin ateljeepläntin Vallilasta, työhuoneporukasta. Kesän vietin väliaikaisissa työhuoneissa, mutta mitä lähemmäs syksy tuli, tuntui että tarvitsen oman, vakituisen tilan. Sen etsiminen kesti hetken ja näytti jo siltä, että ateljeen aika olisi joskus myöhemmin. Kun tungin kesällä työstämiäni tauluja ahtaaseen kellarikomeroon, tuntui kurkussa pala.

Ateljeen vuokraaminen oli minulle iso päätös ja jahkailun tulos, vaikka tila, porukka, sijainti ja hinta natsas. Mutta on välillä vaikeaa tehdä päätöksiä. Vaikeinta on uskoa itseensä ja omaan tekemiseensä, minusta ainakin.

Mutta sitä juuri tarvitaan, että mahdollistaa itselle sen mitä kaipaa tai mitä kohti haluaa mennä. Enkä mie ees ole välttämättä menossa sen suuremmin mihinkään, mulla vaan hirvitti että voinko käyttää rahaa maalaamisen ja kirjoittamisen mahdollistamiseen. Halutti tehdä jopa soitto ja pyytää ystäviltä rohkaisua (äitiltä sitä vähän hainkin), mutta totesin heilalle ääneen: ”Eikö tää ole mun elämä?”

Maija Vilkkumaa laulaa: ”Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?” Luulen, että se kyllä tapahtuu helposti, se hirveä elämä, joko jostain onnettomuusoikusta tai ihan siitä syystä, ettei itse ole ohjaksissa laisinkaan tai koska oman pään sisällä nalkuttaa kritisoiva ja alentava pirulainen.

Kai mie uskon, että elämästä kannattanee tehdä omalta osaltaan hyvää, koska kaikkeen ei voi kuitenkaan vaikuttaa – riittää, että hoitaa oman duunin ja sit seuraa elämän kommelluksia siinä följyssä.

No niin, tällainen elokuinen paasaus tuli!

Viikko lomaa vielä ja sitten arkea kohti.  🎨

Hyvinvointi Mieli