Outo sattuma. Kirjoittaessani tätä tekstiä nyt helsinkiläisessä kahvilassa, istuutuu yhtäkkiä edessäni olevaan pöytään yksin vanha, valkohiuksinen nainen, joka alkaa puhua itsekseen. Hän siemailee sherryä sirosta lasista, pyörittää sormuksia sormissaan ja puhuu. Yritän etsiä katseellani puhelimen kuulokkeiden johtoa, mutta sitä ei näy. Nainen hymyilee, puhuu ja ottaa siemauksen, jatkaa puhumista ja näyttää siltä kuin hänellä olisi käynnissä keskustelu jonkun kanssa. En kuule, mitä hän sanoo. Tulee surullinen olo, vaikka nainen itse hymyilee. 

Näky tuosta naisesta kiteyttää jollain tapaa sen, mitä ajattelen puhumisesta. Puhuminen on parhaimmillaan hauskaa, sosiaalista, intiimiä,  hersyvää ja kiinnostavaa. Pahimmillaan se on ihan kamalaa ja kaiken lisäksi yksinäistä – jännityksen vuoksi puhetilanteissa voi tuntea jäävänsä todella yksin. 

Yllättävän moni jännittää puhumista, esiintymistä ja sosiaalisia tilanteita. Siitä ei vain, noh, puhuta. Tutustuin aiheeseen opinnäytetyöni yhteydessä, kun halusin tutkia, miksi itse toimittajana jännitän haastattelemista. Koska jännittäminen on yleistä, on YTHS tehnyt paljon materiaaleja opiskelijoille jännittämisen ymmärtämiseen ja helpottamiseen. Voit katsoa niitä esimerkiksi täältä.

Itselläni on viha-rakkaus- suhde puhumiseen. Minulla oli nimittäin pienenä puhevika. En osannut sanoa R- ja L-kirjamia. Oman nimeni lausuin ”Santva Vamppu” (Sandra Lamppu). Tietyllä tapaa puhevikani oli ironinen oikku, sillä eräs laitapuolenkulkija oli vuosia aiemmin ystävällisesti neuvonut äitiäni, ettei lasta saa ikinä nimetä niin, ettei tämä pysty sanomaan omaa nimeään. ”Jos vaikka tulee R-vika.” Kun äitini mietti minulle nimeä, muisti hän viime hetkellä lisätä nimeen mukaan ”Iinan”, kaiken varalta. Sandra Iina Maaretta. 

No, kiitos äiti Iinasta, pidin silti kiinni etunimestäni ja olin Santva Vamppu jonkin aikaa. Koulussa luokkalaiseni Artun lempipuuhaa oli juksata minut sanomaan r:n sisältäneitä sanoja. Superhauskaa, ainakin Artusta. Koulussa myös pääsin puheopetukseen, jossa Ärrä-Inkeriksi nimetty ihana erityisopettaja teetti minulla harjoituksia. ”DRN DRN DRN”, hän ohjeisti ja minä pärisytin perässä. D-kirjain ärrän kyljessä nimittäin auttaa lausumista. Ja lopulta opin paitsi lausumaan ärrän ja oman nimeni, myös puhumaan ylipäätään sujuvasti. 

Puheviasta ei ole jäänyt itselleni kummoisempi kolhuja sieluun, mutta minun on yhä helppo ymmärtää, miksi ihmiset jännittävät puhumista. Muistan miltä tuntui, kun ennen tiettyjä sanoja jännitti ja sanoja yritti kiertää. (Sanojen välttely tosin kehitti nokkeluutta ihan kivasti!)

Puhevikani muistui mieleen, kun kesällä aloin harjoitella englantia. Epävarmuuteni käyttää englannin kieltä on alkanut ärsyttää itseäni. En tiedä, mistä epävarmuus on tullut. No, päätin ottaa härkää sarvista ja alkaa oikeasti harjoitella sitä. Aloitin yksin: istuin kerrostalomme sisäpihalla pöydän ääressä ja luin hiljaa ääneen vanhasta kielioppikirjasta sanoja. Takellellessani sanoja siinä sisäpihalla muistin, miltä tuntui, kun en vielä osannut sanoa ärrää ja jokainen sana oli valtavan hidas uurastus tai paniikkinen pikajuoksu. 

Ja itseasiassa mieleen pälkähti, että kenties lapsuuden puhevialla ja vieraan kielen ujostelulla on jokin yhteys? No, en onneksi jäänyt psykologisoimaan asiaa sen enempää, vaan jatkoin sanojen lausumista sinnikkäästi.

”Girl” ja ”world” ovat itselleni pahimpia. Mutta nyt käyn keskiviikkoisin aikuisopistossa englannin kurssilla, jossa kaikki muutkin tuntuvat jännittävän puhumista. Siellä me, nuoret ja vanhat, tankkaamme spotpaa ja lausumme nokkelia runoja. Tongue Twistereistä pahimpia ja hauskimpia on Betty Botter:

Betty Botter had some butter,
”But,” she said, ”this butter’s bitter.
If I bake this bitter butter,
it would make my batter bitter.

Katso koko loru täältä.

On yllättävän kivaa kohdata puhumisen jännitys yhdessä. Tuntuu samalta, kuin silloin kuusivuotiaana Ärrä-Inkerin luona. Ilo ja uteliaisuus jyräävät pikkuhiljaa kireyden, kauheuden ja jännityksen. Tuntuu vähän samalta kuin uinti kesällä järvessä: kun pitkän sukeltamisen jälkeen tulee pintaan ja kahmaisee keuhkoihinsa kunnolla ilmaa! Kuten hengityskin, on puhe parasta virratessaan vapaasti.