Puhu siitä mistä puute

Vietin tässä yksi viikonloppu kotipäivää, jotta saisin kehon ja mielen rauhalliseksi. Ja kotia siivottua.

Käytännössä siis kuuntelin Auta Anttia, siivosin siivouskaappia, hinkkasin jotain vähäpätöisiä tahroja taikasienellä ja lajittelin pikkusälää pienen pieniin lokeroihin. Ai että oli ihanaa elää illuusiossa, että nyt on taas elämä hallinnassa!

Tämän jäätävän ahkeroinnin päätteeksi palkitsin itseni viemällä pullot kauppaan ja ostamalla pikniktarpeet: pullo tonicia, juuressipsejä ja berliininmunkki Alepan rapisevassa pussissa. Ostinpa vielä itselleni kukkia läheisestä kukkakaupasta! Hetken muuten tuntui, että asun Pariisissa tai piskuisten kivijalkakauppojen Eirassa – vaikka ei tämä Töölökään mikään varsinaisen rupualue ole, myönnetään!  Aina vain välillä jää hyödyntämättä se elämäntyyli, joka on ihan tarjolla: kukkia saisi kotiin oikeasta kukkakaupasta, ei lähikaupan ämpäristä.

No, joka tapauksessa etsiydyin kerrostalomme sisäpihalle lukemaan ja syömään.

Hetken siinä luin Linn Ullmannin Rauhattomat-kirjaa, jossa on tosi kiinnostavaa kieltä.

Sitten soitti ystäväni, joka oli bongannut minut Instasta – olin jo leveinnyt sinne tästä piknikhetkestä. Ja hyvä että soitti: meillä oli ihana puhelu, jonka aikana päädyimme puhumaan lähinnä maalaamisesta. Sen hauskuudesta ja etenkin hankaluudesta.

Olin miettinyt, että jonain tällaisena ihanana kotipäivänä maalaisin. Mutta nyt se ensi kertaa alkoi puhelin aikana oikeasti houkuttaa. Puhelun jälkeen keräsin kimpsuni ja kampsuni ja menin kotiin MAALAAMAAN!

Viimeksi olen maalannut kunnolla kesällä Särestöniemessä, mutta sen jälkeen en ole saanut aikaiseksi – jos ei lasketa jotain hätäistä onnittelukorttia.

Nyt sain inspiksen maalata taulun ystäväni 1-vuotiaalle tyttärelle. Ja niinpä mie ähräsin sen parissa lauantai-illan ja sunnuntainakin aamupäivän.

Aivot kiittivät maalaamisesta –  vielä enemmän kuin taikasienellä nysväämisestä.

Aina haukutaan, että ne varsinaiset teot jäävät puhumisen ja aikomisen jalkoihin, ”se vaan puhuu mutta mitään ei tapahdu.” (Tai liekö noin puhuu sisäinen ääneni!)

Mutta ilmeisesti joskus kannattaisi puhua pölistä ja suunnitella – siitä se sitten yhtäkkiä lähtee!