Meillä oli eilen myrkytys. tänään oli tarkoitus heivata sängyt kaatopaikkakuljetusta varten ulos. No, mikäs siinä sängyn päällä olikaan kuin luteen raato. Sääli vain, että pienen muovihanskalla verhoillun sormen tökkäys sai sen möyrimään uuteen zombieluteiden aamunkoittoon. Saatana. Anteeksi kiroilu, mutta ei tämä ole muutenkaan kahvipöytä keskusteluaihe.
Olen aina miettinyt, miltä se kuulostaa kun lompakko itkee. Nyt sen sitten viimein tiedän. Olemme viidettä päivää maksullisessa majoituksessa jossain muualla kuin kotona. Se ei muuten ole halpaa, ei vaikka kököttäisi hostellissa, jonka kylpyhuoneessa on kukkaverhot ja katossa viehko ”tunnelmavalaistus”. Tähän mennessä ei-kotona-asuminen on maksanut minulle ja samassa sopassa olevalle poikaystävälleni (sekä äidinmuotoisille tukijoukoille kotirintamalla) yhteensä 574 euroa. Se on enemmän kuin kuukauden vuokra asunnossamme, jossa emme voi asua. No myönnettäköön, että olemme maksaneet asustelumme ensi torstaihin asti, mutta on se 574 euroa silti aika kova hinta viikon majoitukselle kotikaupungissa.
Tarjolla olisi toki ollut se toinenkin vaihtoehto: nukkuminen luteiden kansoittamassa sängyssä odottamassa ensi tiistain myrkytystä. Otan osaa kaikkien niiden puolesta, jotka ovat joutuneet odottamaan omaa myrkytystään sellaisissa olosuhteissa. Meitä ei huvittanut kokeilla. Jostain kumman syystä arvostamme enemmän 6 yön unia ja pureskelematonta hipiää.
Kyllä silti vituttaa. Rahaa tulee palamaan myrkytyksen jälkeenkin, ellei halua kotonansa nukkua lattialla. Kohtalo päätti tietysti asettaa vielä lisää kapuloita rattaisiin, kun joku ihana nilkki poimi kultani maastopyörän parempaan talteen. Ei muuta kuin visiitti poliisilaitokselle ja pyöräostoksille. Ja jotta minäkin kärsisin, niin pädäy! tiputin muuten järjestelmäkameran jo viime viikolla lattialle. Objektiivi ei enää irtoa rungosta. Rajalan sedän tuomio oli: huoltoon. Ehhehee… Ei naurata. Ja tietokoneen akkukin harkitsee harakiriä. Hyvin on ajoitettu hajoaminen.
Tänään operaation nimenä oli ”jos sauna, pakastin tai myrkytys ei auta, tavara menee roskiin”. Sulo-parat pursuilevat nyt sitten lajittelematonta irtaimistoa. Pieni vihreä sisälläni hakattiin mielen pimeimpään nurkkaan itkemään verikyyneliä, kun heittelin elämään kyllästynyt kiillottomuus silmissäni mattoja, lehtiä, ruokaa, vaatteita ja erinnäisiä pienesineitä kaatopaikkajätteisiin. Hei hei omaisuus, tervetuloa buddhalainen kärsimys.
Josko sitä vaikka menisi nukkumaan.