Ajatusten tuuletusta merenrannassa

Minä rakastan merta ja majakoita. Se on tavallaan kummallista. Olen kasvanut sisämaassa, kodin lähellä kiemurteli vain ruskeavetinen joenuoma, lähimmälle pikku järvellekin oli lähes 10 kilometriä. Mutta merenranta, aaltojen pauhu ja rantakallioista hyppäävät pärskeet, siinä on varsinainen mielenmaisemani. Mitä aavampi meri, sitä levollisempi mieli. Kunnon tuulessa turhat ajatukset kaikkoavat ulapalle, tyynen meren rannassa auringonlasku on kauniimpi kuin missään muualla. 

Ja majakat, jokin niiden yksinäisyydessä ja karuudessa puhuttelee. Ja tietysti se meren läheisyys. Kai siinä on alkukantaista ajatusta ihmisen pienuudesta luonnonvoimien edessä. Voisin istuskella tunteja rantakalliolla, tuijotella merelle ja miettiä millaista on ennen ollut, kun urheat majakanvartijan perheineen asuivat karussa ulkosaaristossa viikkokausia muita ihmisiä näkemättä. Melkein olisin valmis kokeilemaan, vaikka todellisuudessa parissa viikossa alkaisi jo tulla hulluksi yksinäisyydestä. Tai sitten yllättäisi itsensä, luovuus heräisi kukoistukseensa ja saisi kirjoitettua kirjan…