Muisteloita

No niin. Kyä minäkin kun muutkin. Siispä matkaan. Pitkän pohdinnan jälkeen jätin kuvat pois.

Elokuu 1999

Olen vielä kesätöissä valkeakoskelaisen tehtaan sisäisenä lähettinä. Loppukuusta alkavat opinnot Tampereen Teknillisellä Korkeakoululla (kyllä, silloin se ei vielä ollut nimeltään yliopisto). Olo on yhtää aikaa äärettömän helpottunut ja epäuskoisen jännittynyt. Vihdoinkin pääsee pois pikkukylän ympyröistä, sinne ”suureen maailmaan” (niin, Hervantaan, kyllä). Mutta mitä siellä oikein tapahtuu?! No aluksihan ei oikeastaan tapahdu muuta kuin bileitä ja teekkarielämän hehkutusta. Kiertoajeluja kaupungissa jossa olen kiertoajellut koko ikäni. Opiskelukin kyllä alkaa ja armoton uusiin, jännittäviin ihmisiin tutustuminen. Huomaan hyvin nopeasti olevani ahkera, mutta armottomasti silkkaa keskitasoa. En ole enää hyvä missään. Matematiikka tökkii. Kaikki tökkii. Siideri sentään maistuu. 

Kesä on ollut juuri sellainen mitä 19-vuotiaan kesän pitäisikin olla. Ylioppilasjuhlat, festareita, työt päivällä, bileet illalla. Haikeaakin on: kaveripiirin hajoaminen, parhaan ystävän muuttaminen Ruotsiin. Poikarintamalla ei tapahdu mitään. Tai tapahtuu: teinidraamaa, väärinkäsityksiä, ihastumisia, pettymisiä. Olen tyytyväinen että ”uusi elämä” korkeakouluopiskelijana antaa mahdollisuuden menneiden ainakin osittaiseen unohtamiseen. Asun edelleen kotona, sillä vuokra-asunnot menevät kauempaa tulleille. Kuljen kouluun bussilla tai lukiokaverin kyydissä. Kaikki on jännittävää. 

(Kuvaa ei löytynyt. Filmiajan kuvat itsestäni ovat todella rajalliset.)

Huhtikuu 2003

Olen saanut kesätöitä Helsingistä, missä poikaystäväni asuu. Muutan sinne vappuna kesäksi, tuskaisen pieneen asuntoon poikaystävän huoneeseen (asunnossa myös kämppis ja keittokomero joka on oikeastaan vain keittolevy ja jääkaappi eteisessä). Olen vaihtanut syksyllä koulua, siirtänyt opintoni Tampereen Yliopistoon ja nyt kirjoitan kandintutkielmaani. Tai on se jo valmisteluvaiheessa. Onneton lappu, jota minun ei olis edes tarvinnut kirjoittaa, mutta halusin virallisen paperin kandidaatintutkinnosta. Haikailin kai edelleen ulkomaille lähtemisestä ja pelkäsin putoavani siihen ammottavaan graduloukkuun, josta on niin kovin vaikea kammeta itseään ulos. Jos oli edes kandinpaperit, oli edes jotain. 

Suhde poikaystävän kanssa on kestänyt jo kaksi vuotta (ja kestää vielä toiset kaksi..) kaikkien läheisteni ja myös hieman omaksikin yllätykseksi. Olemme vähän turhan erilaisia ja haluamme elämältämme eri asioita, mutta sanopa tämä rakastuneelle parikymppiselle. Se että hän on introvertti ja viihtyy enimmäkseen kodin sisällä ja parhaiten yksin tai korkeintaan kanssani kaksin ja minä taas mieluusti viettäisin aikaa kaveriporukoissa, perheeni kanssa ja kaupungilla. Pieniä yhteydenottoja tulee, mutta sitten luovutan ja taas tykätään niin maan kauheasti. Käyn sukujuhlissa ja kotibileissä yksin ja keksin poikaystävän poissaololle tekosyitä. Ymmärrän, ettei hän koskaan halua naimisiin tai lapsia. Ymmärrän että hän ei oikeastaan koskaan haluaisi tehdä palkkatöitä vaan maalaisi vaan (niin. Se herkkä taiteilijasielu.) ja eläisi minun palkallani. Ymmärrän, että hänellä on huono suhde perheeseensä eikä siksi halua olla myöskään minun perheeni kanssa tekemisissä. Ymmärrän, että hän paheksuu työskentelemistäni suuryrityksessä eikä edes onnittele ensimmäisen Oikean Alan työpaikkani saamisesta. Ymmärrän niin maan perkeleesti. 

Voi kunpa sitä olisi osannut sanoa sikäläiselle itselleen, että älä nyt hyvä ihminen enää tuhlaa aikaasi ihmisen kanssa, jonka seurassa et oikeastaan edes viihdy enää. 

 

Maaliskuu 2009

No nyt tulikin sitten oikein harppausloikkaus aivan toisenlaiseen mielialaan. Kuusi vuotta on kulunut. Tuo Kärsivä Taiteilijasielu on jäänyt taa ja olen löytänyt rinnalleni sen oikean ihmisen. Olemme menneet naimisiin vuotta aiemmin, karkauspäivänä 2008. Kaikki on hirveän hyvin. Käymme töissä, matkustelemme, vietämme aikaa ystävien kanssa. Pääsiäisen aikaan olemme Barcelonassa, jälleen ystäviä tapaamassa. Se onkin paras tapa matkustaa, saa ravintoloista parempaa ruokaa ja palvelua, löytää paremmat kaupat ja muutenkin pääsee lähemmäs ”oikeaa elämää”. Samalla reissulla ajamme myös Andorran läpi (poikkeamme siellä laskettelemassa) Ranskaan, Bordeaux’hon, jossa yllätys yllätys, toinen ystäväpariskunta odotti meitä vierailulle. Matka oli ihana ja söimme paljon ja joimme aivan liikaa viiniä (sekä Barcelonassa pohjattomalta tuntuneita Mojitoita). Vinkiksi kyllä vaan matkailuajankohtaa valitseville, että pääsiäisenä ei kannata mennä Espanjan kaltaiseen syvästi katoliseen maahan. Kaikki on kiinni. Jos meillä ei olisi ollut tätä ystävä-kontaktia, olisimme olleet aivan hukassa. Siksipä minun on vielä joskus päästävä Barcelonaan uudestaan, koska haluan päästä sinne kauppahalliin sekä nähdä Miró-museon. 

Syksyllä 2007 olemme tehneet suuren päätöksen. Puolisoni sai työtarjouksen Amerikasta ja olemme hyväksyneet sen. Ainut este aiheelle on viisumit. Olemme olleet jo kohta puolitoista vuotta jonossa ja mitään ei näytä tapahtuvan. Papereillemme tapahtuu kaikki mahdollinen ”väärä”. Joudumme johonkin auditointiprosessiin, jotain todistuksia hukkuu matkan varrelle, presidentti (ja sitä myöten koko amerikkalainen hallintokoneisto) vaihtuu jne. Maaliskuussa siis vielä odottelemme ja elämme elämää mahdollisimman normaalisti. Amerikka-suunnitelmasta tietää vain lähipiiri. Tai tietää siitä useampikin, sillä tietyt ihmiset lörpöttelevät ja suutun siitä ihan valtavasti. Kaikille ei nyt vain tule mieleen mitä saattaa tarkoittaa se, että suunnitelmamme irtisanoutumisesta ja ulkomaille muuttamisesta kulkeutuisivat vaikkapa esimiehiemme korviin. Viisumiasia on avoinna, joten se voi hyvin tarkoittaa myös, että emme saa niitä koskaan. Ja jos yt-neuvotteluissa rypevän yrityksen esimiehet kuulevat jonkun suunnittelevan lähtemistä, on tuo takuuvarmasti etupäässä seuraavien lähtevien listalla. Tämä juoruilu ja lörpöttely tulehduttaa lopullisesti välejäni tiettyjen ihmisten kanssa.

 

18.9.2009

Kesä on ollut varsin Suomi-keskeinen. Tiedostamme, että lähtö saattaa tulla pian. Pyöräilemme Ahvenanmaalla, käymme Suomenlinnassa eväsretkellä, käymme Heurekassa (kyllä, kaksi aikuista, ja se oli kivaa!). Tapaamme sukulaisia, juhlimme ystävien häitä. Viikko ennen otsikon päivämäärää olimme lomalla Sisiliassa (ystävien häissä) ja saimme sinne puhelinsoiton Amerikan Helsingin suurlähetystöstä. Viisumihakemuksemme on hyväksytty ja nyt meidän tulee vain käydä paikalla passiemme kanssa.

Mies irtisanoutuu työstään heti lomalta palattuaan ja hankkii menolipun. Samoin muuttokuorman järjestely alkaa samantien. Asuntomme tyhjenee 12.10. Päätämme, että minä jään vielä joksikin aikaa kotimaahan järjestelemään käytännön asioita (asuntomme pitää saada vuokrattua jne). Oma muuttopäiväni ei vielä ole tiedossa (joulukuussa se sitten on). Helpottaa, että voi vihdoin puhua avoimesti asiasta, jota olen pitänyt salassa melkein kaksi vuotta. Jännitän hirveästi työpaikalla kertomista, mutta hirveän kannustaviahan kaikki tietenkin on. Oma perheeni on ehtinyt tottua ajatukseen lähdöstäni jo niin kauan, ettei se enää ole suuri shokki. 

Itse toki olen aivan pyörällä päästäni, mutta kanavoin sen kaiken käytännön toimintaan. Järjestelen ja suunnittelen asioita kuin raivopäinen. Muuttofirma, lentoliput, tavaroiden lajittelu lähteviin ja jääviin ja myytäviin. Vuokralaisen löytäminen. Verotoimisto, maistraatti, pankki, posti. Kierrän virastosta toiseen ja selvitän ja kyselen. Jännitän ja pelkään.

17.7.2010

Olemme ensimmäisellä lomallamme Amerikasta. Lennämme Suomeen ja sieltä heti viikon päästä pikavisiitille Puolaan, jossa (niiden Barcelonassa asuvien) ystävien häät osuivat juuri annetulle päivämäärälle. Puolassa oli kuuma, häissä oli järkyttävät määrät ruokaa (ruokalajeja oli niin monta, että pudottiin laskuissa neljännen keiton kohdalla) ja votkaa ja sain korkkareista jalkaani tuskaiset rakot.

Loma on ihana (niinkuin Suomen-lomat sen jälkeenkin on olleet). Laiskottelen äidin kanssa, kuopsuttelen puutarhassa, syön jätskiä, tapaan ystäviä minuuttiaikataululla, istun terasseilla. Tunnen olevani kotona, mutta jo vähän vieraantunut ulkopuolinen.

Työluvattomana kotirouvana eläminen on raskasta. En ole oikein löytänyt omaa paikkani. Olen yrittänyt juurtua, mutta olen edelleen suomalainen ulkomailla. Olen aloittanut graafisen alan opinnot keväällä ja koulussa on kivaa ja olen ammattillisesti erittäin motivoitunut. En vaan saa tehdä töitä ja se masentaa. Joinain päivinä nukun melkein puoleenpäivään, roikun Skypessä Suomeen ja käyn kuntosalilla. Sen verran jaksan. Suomessa saan energiaa takaisin ja syksyllä on taas parempi mieli kotiinpalatessa. 

Lapset ovat kohonneet ajankohtaiseksi aiheeksi. Olen esittänyt toiveen, että haluaisin saada ensin vähän työkokemusta tällä mantereella ennen kotiin jäämistä. Ja että saattaisin nyt nämä alkaneet opinnot loppuun ensin.

 

…ja sitten se extra-päivämäärä, eli 8.8.2013

Olen jälleen ”hyvässä paikassa”. Olo on virkeämpi kuin pitkään aikaan. Lapsi syntyi loppuvuodesta 2011 ja ehdin sitä ennen tehdä reilun puoli vuotta töitä. Valmistuin koulusta ja sain työpaikan seuraavana päivänä. Paria viikkoa aiemmin olin pissanut tikkuun kaksi sinistä viivaa. Kun asiat alkavat tapahtua, ne tapahtuvat sitten kunnolla. 

Nyt olen siirtymässä jälleen työssäkäyväksi aikuiseksi ihmiseksi kokopäiväisen legotorni-automaatin ja kirjanlukijan ammatin sijaan. Olen todella hyvillä mielin jättämässä lapseni päiväkotiin, hänellä tulee olemaan siellä tosi kivaa. Olemme onnistuneet kasvattamaan pirteän, reippaan ja älyttömän aktiivisen pikkutytön, joka selvästi kaipaa jo päiviinsä muutakin kuin äitiään (ja tähän kohtaan tulee sitten se blogikommenttien tulva puolesta ja vastaan – antakaa tulla vaan, olen varustautunut!). Jo cv:n päivittäminen ajantasalle toi hymyn huulille: ”tätä minä haluan tehdä! Tässä minä olen hyvä!” Vaikka uskonkin olevani lapselleni hyvä äiti, en kuitenkaan osaa olla vain sitä. Vaikka rakastankin lastani rajatta, en osaa kokea syyllisyyttä siitä, että haluan kokea itseni hyödylliseksi myös kodin ulkopuolella. 

Kesä on ollut kerta kaikkiaan täydellinen. Alkukesä Suomessa oli yllättäen helteinen ja odotetun kaunis, täällä kotona on ollut jo yli kuukauden verran suomalaisen mittapuun mukaan ”hurjat helteet” joka päivä. 

On niin hyvä olo että melkein itkettää.

 

Edit: Tämä kirjoitus liittyy siis Puutalobaby-blogin aloittamaan menneidenmuistelukierteeseen, joka nyt on täällä blogimaailmassa meneillään. Annetut random-päivämäärät ovat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tarkoituksena muistella silloisia tapahtumia, ajatuksia ja mietteitä. Minkälainen olin ennen?