Toinen kerta toden sanoo?

Heti synnytyssairaalasta kotiutumisesta lähtien minulta on kyselty toisen lapsen perään. Ensi alkuun en osannut hämmennykseltäni vastata mitään nasevaa. ”No hoidetaan tämä kaksipäiväinen tästä ensin”, sopersin univelkaisen sumun läpi. Nyt, kun lapsi on jo täyttänyt vuoden, kyselyt sen kuin tihenevät. Mistä lähtien useamman lapsen saamisesta peräjälkeen on tullut niin trendikästä ja normi, että jos siitä normista poikkeaa, sitä joutuu selittelemään?

Ei lyhyt ikäero tee sisarussuhteesta automaattisesti autuasta. Sillähän sitä pientä ikäeroa aina perustellaan, ”ovat sitten seuraksi toisilleen”. Itselläni on ihana, läheinen, viisi vuotta vanhempi isosisko. Ja toisaalta tunnen näitä pienen ikäeron sisaruksia jotka tuskin puhuvat toisilleen. Olisikohan sisarusrakkaudessa ja läheisissä perhesuhteissa kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin ikäerosta?

Nyt kun olen suunnittelemassa paluuta työelämään ja etsiskelemme tyttärelle hoitopaikkaa, nämä kakkoslapsen utelijat yltyvät: ”Ai töihin? Nyt? Ettekö te tee lisää lapsia?” Mikä ihmeen lapsiautomaatti minä oikein olen? Ei lapsia tehdä, niitä saadaan. Ja ei, me ei olla vielä haluttu lisäystä lapsilukuun, mutta jos oltaisiin haluttu ja se ei vaan onnistuisi, nuo kyselyt sattuisi vielä ihan uudella tavalla. 

Olenko minä nyt sitten taas se itsekäs ja kylmä uraohjusäiti, jos haluan lasten välissä vähän aikuisempaakin tartuntapintaa elämään? Onko tämä uusviiskytlukulainen kotiäiti-ihanne mennyt jo vähän liiallisuuksiin? Minulle on ollut ihan luonnollista olla lapsen kanssa nyt kotona vauvavuoden verran, mutta se, että kotivuosia tulisi perättäin jopa viisi, kuusi, alkaa olla jo itselleni niillä rajoilla. Se vaan ei ole oma kutsumukseni. Rakastan lastani, mutta rakastan elämässäni myös monia muita asioita, eikä niiden pitäisi sulkea toisiaan pois, vaan elellä sulassa sovussa, limittäin. 

Jos pieni ikäero joissain perheessä loistavasti toimii, onnittelut teille. Olette teräsvanhempia. Puhumattakaan monikkovanhemmista, luoja paratkoon. Virtuaalihattuni teille nouskoon. Itselleni jo pelkkä ajatus siitä, että tuon 80-senttisen velttona huutavan pötkön lisäksi pitäisi kauppareissulla huolehtia myös pienemmästä, turvakaukalossa huutavasta pötköstä, tai olla vaikkapa 9. kuulla raskaana, saa kädet tärisemään ja kylmän hien otsalle.

Kyllä minä sen toisen lapsen ehkä haluaisin. Mutta en nyt. Nyt haluan ensin vähän nukkua.