Elämäntapamuutos lyhköhiasesti
Viime viikolla Lilyssä kuohui elämäntapamuutos-gate. Tai siis kun Virpi Salmi kirjoitti täällä, että nämä yli-innostuneet kuntoprojekti-blogit (joissa syödään onnellisina rahkaa ja pähkinöitä) alkavat jo vähän kyllästyttää, tuli päälle luonnollisesti tyrmistyneiden hernenenien kommenttikavalkadi. Ja toki roppakaupalla aihetta liippaavia blogitekstejä (kuten tämäkin).
Itselleni tuo ihanan Virpin (oon ollu sun fani jo vuosikaudet 🙂 kirjoitus osui sikäli omaan nilkkaan, että olen aloittanut tietynlaisen kuntokuurin. Ja olen palkannut siihen avuksi personal trainerin. Tiedän kyllä, että netti on täynnä hyviä ohjeita ja videoita, mutta minä kun nyt vaan olen sellainen, että tarvitsen jonkun näyttämään että näin ja näin, mutta ei noin. Liityin takaisin kuntosalille (ja ostin kolme kuukautta pt-palveluita) juuri sopivasti tammikuussa, niinkuin kaikki muutkin elämäntapamuuttajat. Itselläni kuitenkin vuodenvaihde tai joulukilot eivät olleet se alkuunpaneva voima, vaan yksinkertaisesti se, että reilun vuoden imetys, vaunujen tuuppiminen ja lapsen roudaaminen on saanut hartiat sellaiseen lysyyn ja selkä- ja vatsalihakset niin olemattomaan kuntoon, että jos en NYT HETI tee asialle jotain, olen viiskymppisenä vaivainen kyttyrämummo. Sanoinkin heti alkuun, että haluan urheilemalla päästä sellaiseen kuntoon, että jaksaisin urheilla.
Tavoitteenani ei siis ole se perinteinen vauvakilojen karistaminen, itselläni kun ei niitä onnekkaasti jäänyt oikeastaan ollenkaan ja PT-henkilönkin mielestä rasvaa pitäisi pudottaa 6,5 kiloa, mutta sen tilalle pitäisi saada 4 kiloa lihasta, eli painonpudotus olisi 1,5 kilon luokkaa, jota en itse oikein edes laske painonpudotukseksi. Mutta miten sen läskin tilalle sitten se lihas saadaan? No, salille raahautumalla. Kolme kertaa viikossa. Ja sen päälle yksi tanssitunti tai yksi jooga. Tämä on sellainen määrä, jonka pystyn hallitsemaan pienen lapsen aikataulujen kanssa ja uskon pystyväni pitämään tämän tahdin myös tuon kohta päättyvän kolmikuukautisjakson jälkeenkin.
Minä olen vähän samaa mieltä näistä asioista kuin esim. sanumaria, Eeva Kolu tai tiiti. Ei kaikkien tarvi heti ruveta gustafsbergimäisesti punnitsemaan niitä rahkoja ja kalkkunafileitä ja riuhtomaan salilla seitsemää kertaa viikossa. Kun vähän katselee niiden annoskokojen perään (syö ihan tavallista, terveellistä ruokaa) ja liikkuu enemmän kuin aikaisemmin, kyllä niitä tuloksia tulee, ennemmin tai myöhemmin. Et toki näytä kymmenen viikon päästä fitness-urheilijalta, mutta ei kaikkien tarvitsekaan. Riittää että on sinut itsensä kanssa ja elämä tasapainoista.
Aionko muka elää loppuelämäni ilman burgereita ja ottamalla sen sijaan herkullista rahkaa? No en aio. Se kohtuus taas tässäkin. Ei niitä burgereita tarvi vetää joka päivä iltapalaksi, silloin tällöin riittää. Jotenkin tuntuu että ihmisiltä on vähän kadonnut kohtuuden käsite noin muutenkin. Kouhotetaan karppauksesta ja jätetään KAIKKI jauho ja sokeri pois ja ollaan niin kamalan onnellisia kun voidaan syödä rajatta pekonia aamupalaksi. Sopivasti ja annos kerrallaan. Kyllä pullan voi joskus syödä. Ei tarvi syödä koko pellillistä.
Olen itse ollut vähän pettynyt tähän PT-touhuun, vähän omasta syystäni tietenkin. En shoppaillut tarpeeksi, otin ensimmäisen diilin jota tarjottiin. Kuntosalin omat PT:t toimivat puolen tunnin liukuhihnalla. Asiakasta menee sisään ja ulos. Jokaiseen asiakkaaseen kunnolla keskittyminen on mahdotonta ja tämä se suurin pettymykseni on ollutkin. Treenit PT:n kanssa on olleet tosi tehokkaita ja olen saanut hyviä vinkkejä, mutta siihen rahaan oletin saavani vähän muutakin. Edes vähän kiinnostusta siihen, miten edistyn. Hän ei esim. ole kertaakaan kysynyt minulta miten olen viikon aikana treenannut tai syönyt. Pidän salilla aina mukana muistiinpanovihkoa (koska unohdan liikkeet ja painot muuten totaalisesti), mutta hän ei ole kertaakaan pyytänyt saada nähdä sitä.
Siksi PT-diilini päättyykin tähän kolmeen kuukauteen eikä tästä tule elämänmittaista matkaa. Hän on saanut kuitenkin lihakseni liikkeelle, ryhtini on jo hitusen suorempi taas ja jaksan kanniskella tytärtäni aavistuksen pidempään. Ei mitään hajua onko sitä rasvaa yhtään hävinnyt ja onko lihakset yhtään kasvaneet, eikä sillä oikeastaan ole lopulta mitään merkitystäkään. Suurin saavutukseni onkin ihan puhtaasti se, että nyt 6 viikon aikana olen ihan oikeasti käynyt salilla sen 24 kertaa, jotka muuten olisi todennäköisesti jääneet käymättä. 24 tuntia, jotka sohvalla lojumisen tai facebookissa kyyhöttämisen sijaan vietin kroppaani liikuttaen ja itseeni (enkä lapseeni) keskittyen. Ihan hyvä puolenvälin tulos, minusta.