Nirppanokka leikkipuistossa

Tänään olen yrittänyt analysoida mistä tämä minun perhekerho- ja leikkipuistoinhoni oikein johtuu. Tai siis enhän minä nyt leikkipuistoja inhoa, onhan se nyt mahtavaa katsella kun lapsi riehuu onnensa kukkuloilla ja purkaa energiaansa ja saa ulkoilmaa. Mutta kun siellä puistossa pitäisi jutella niille muille aikuisille. Ja mistä siinä nyt sitten jutellaan? Moi, minkäikäinen sun on, ai 14 kuukautta, no mun 16. Aikun kiva. Osaako jo puhua? Ai ei, no tämä puhuu jo muutamia sanoja. 

Ja siihen se yleensä loppuu. Lapsen nimet ehkä esitellään, mutta yleensä vanhempien nimet ovat sivuseikka. Koska ei me kuitenkaan nähdä koskaan enää. Tai ehkä nähdään, ja sitten voidaan taas kysellä uudestaan lasten iät, jutella vähän säästä ja sanoa että nyt meidän pitää mennä kotiin laittamaan ruokaa.

Leikkipuistot ja väkinäiset äiti-lapsi-ryhmät olivat raskausaikanani yksi erittäin järkevä stressausaihe. Mitä jos mä en löydäkään sitä omaa ryhmääni? Mitä jos mä en saa mistään kavereita jos en tykkää käydä niissä ryhmissä?

No miten kävi? Yritin. Ihan oikeasti yritin olla Normaali Äiti, jutella ventovieraiden ihmisten kanssa imetyksestä ja unikouluista, mutta lopulta piti vaan myöntää että minä en ole leikkiryhmäihminen. Sosiaalisen verkostoni on löydyttävä muuten. Ja se on ihan okei. Lapseni saa viikon aikana riittävästi virikkeitä ja muiden lasten seuraa ja äidin ei tarvitse jännittää olenko nyt tarpeeksi hyvä äiti niiden muiden silmissä. Minulla on ystäviä jotka ovat äitejä, mutta he eivät ole ystäviäni siksi että ovat äitejä.

Joidenkin korvaan tämä varmaan nyt kuulostaa ihan naurettavalta. Sieltä perhekerhoistahan saa sitä vertaistukea ja että sieltä olen minäkin saanut monet elinikäiset ystävyyssuhteet ja että mikä sinä olet niitä moittimaan. No sehän nyt sitten vain kertoo siitä että näitä kerhoja ja kokoontumisia tarvitaan ja että niistä on monille paljon hyötyä ja iloa elämään. Mutta älkää pliis syyllistäkö ihmisiä jotka ei niissä tykkää käydä. Ei meillä ole teitä vastaan mitään. It’s not you. It’s me.

Niin että mistä tämä nyt sitten johtuu? Olenko vain itsekäs ihminen joka ei viitsi laittaa itseään likoon (kuten olen kuullut)? Jos olen sanonut, että ystävyyteen tarvitaan muutakin kuin samanikäiset lapset, olenko vain ylpeä nirppanokka jolle ei kelpaa tavallisten äitien seura? Ilmeisesti kai sitten. Olisiko meille nirppanokkaäideille jotain omaa foorumia?