Ruuhkavuosista, päivää

Olen jälleen töissä. Tai voiko sanoa ”jälleen”, jos työpaikka on uusi? Jokatapauksessa olen nykyään Työssäkäyvä Äiti. Ensimmäinen, joka mainitsee Keltikangas-Järvisen saa virtuaalisen purkan tukkaan.

Minä nimittäin nautin työssäkäymisestä. Nautin lounastunneista, jolloin voi vain ihan rauhassa syödä ruokaansa eikä tarvi noukkia mitään lattialta tai täyttää kenenkään toisen maitomukia tai vaihtaa kakkavaippaa kesken ruokailun. Nautin siisteihin (no, vähän verkkareita siistimpiin) vaatteisiin pukeutumisesta, nautin jopa salasanojen muistamisesta ja tuntikirjanpidon täyttämisestä. Mutta ennenkaikkea nautin itse työstä ja vaikka alku on aina tahmeaa, tuntuu että tämä on juuri se työ mitä minun kuuluu tehdä, tässä minä olen hyvä.

Mutta kun kello lyö puoli viisi ja avaan päiväkodin ulko-oven, en ole enää töissä. Siitä hetkestä lähtien olen vain äiti ja nautin siitäkin. Nautin jopa nälkäkitinästä, kunhan vain saan nopeasti lapsen syliin.

Syyttäkää putkinäköiseksi ja itsekkääksi uraihmiseksi, mutta minä en vaan usko, että lapselle jää tästä isoja traumoja. Se hokee ”kivaa, kivaa” aina kotimatkalla ja päiväkotikavereidensa nimiä illalla viimeisenä ennen nukahtamistaan. Se on kuukaudessa oppinut kolmannen kielen (sanovat, että osaa ihan yhtä paljon puhua kuin yksikieliset ikätoverinsakin), odottamaan vuoroaan, pesemään itse kätensä ja syömään reippaasti monia uusia ruokia, mitkä aikaisemmin vain sylkäisi suustaa ulos. Sitäpaitsi lähes kaikki lapsen ryhmäkaverit ovat aloittaneet päiväkotiuransa n. 3 kuukauden ikäisinä ja ovat aivan normaaleja lapsia hekin. Mitäs sanot, Keltikangas-Järvinen, siitä?

Näistä päiväkotirutoista en kyllä tykkää. Lapsi saa pienen nuhan, äiti saa maailmanlopun kuolemantaudin.