Uuden opettelua

Lapsi on ollut kolme päivää päiväkodissa. Minä haen täyspäiväisesti töitä. Olen siis yksi niistä pullamössöäideistä, jotka eivät pysty huolehtimaan omista lapsistaan, vaan laittavat ne toisten hoidettavaksi että äiti saa aikaa toteuttaa itseään. Täällä päivähoito ”onneksi” on aina yksityistä, eli kukaan ei voi tulla osoittelemaan sormella, että törkeää verovarojen väärinkäyttöä, jos ei kerta vielä ole edes työpaikkaa. Ja sitä suuremmalla syyllä sitä työpaikkaa pitää hakea kahta innokkaammin, koska joka viikko päivähoitoa Maksaa. Isolla alkukirjaimella. Tällä ensimmäisellä harjoitteluviikolla olen yrittänyt pientä pehmeää laskua, vienyt lapsen vähän ennen yhdeksää ja hakenut heti päiväunien jälkeen. 

Työpaikan hakeminen käy totisesti täyspäiväisestä työstä. Jo cv:n kirjoittaminen vei kolme päivää. Suomessa riitti, että listasi työpaikat, koulutukset, ohjelmistot jne. Vaan eipä riitä täällä. Pitää olla proosaa, pitää olla avainsanoja listassa, pitää olla ytimekäs ja rento ja silmiinpistävä. Niin, ja koska haen suunnittelutyötä, ei riitä että cv on kirjoitettu, se täytyy suunnitella. Ja ei tietenkään mikään teksti-cv riitä, pitää olla visuaalinen portfolio. Juu-u, vaikka työsi olisikin kaavioiden ja rautalankakuvien piirtelyä ja suurin osa salassapitosopimusten alaista, eli et saa periaatteessa näyttää mitään, portfolio pitää olla koska tittelissä on sana suunnittelija. Suomessa piirit oli niin pienet, että melkein riitti, kun kertoi kenen tiimissä ja kenen kanssa on tehnyt töitä, niin palkkaava esimies suurinpiirtein tiesi mitä olet tehnyt. 

Täällä myös hyvin harva suurempi firma palkkaa tällaista tavallista kuolevaista suoraan hakemusten perusteella. Joko pitää tuntea joku joka antaa sinulle suoran kontaktin sisälle firmaan, tai sitten pitää mennä sisään alihankkijasopimuksella ja yrittää päästä palkatuksi varsinaiseksi työntekijäksi. Ja tämä henkilövuokrausbisnes ja headhunttaus on täällä aikamoista viidakkotouhua. Samalla sekunnilla kun lisäät tietosi työnhakusivustoille, alkaa puhelin- ja sähköpostirumba. ”Olisi vakuutusmyyjän paikka tarjolla”, joo valitettavasti en ole kiinnostunut. On toki myös ns. oikeitakin työpaikkoja tarjoavia headhunttereita, mutta kilpailu on niin kovaa, että joskus ne soittelevat tietämättä edes kenen kanssa puhuvat. Sorry, no business. Kolmen päivän saldona on laskujeni mukaan 14 hakemusta, yksi haastattelukutsu, kolme varteenotettavaa headhuntterikontaktia, 4 päivitettyä profiilia eri sivustoille, monta ammatillista artikkelia luettuna (Olen lukenut, herranjumala, rauhassa! Monta minuuttia yhteen menoon!). Lisäksi oma vanha tuttu agenttini tekee myyräntyötä löytääkseen mulle tekemistä (ja itselleen provikoita). Hyvä tästä tulee.

Entäs sitten se lapsi ja päiväkoti? No ensimmäisenä aamuna se jäi leikkimään, hakiessa alkoi itkeä hysteerisesti minut nähdessään. Toisena aamuna yritti roikkua apinan lailla kaulassa, mutta hoitotäti sai harhautettua lelulla ja pääsin lähtemään. Iltapäivällä hakiessa taas hysteeristä itkua, kun näki minut (leikki siis siihen asti tyytyväisenä, kurkkasin ikkunasta). Tänään aamulla harhautin sen leikkimään ja luikahdin pois. Oven takaa kuulin kuitenkin itkun alkamisen ja melkein käännyin takaisin, mutta pysyin tiukkana. Tätä tämä nyt on, se kestää pari viikkoa ja loppuu sitten, usko pois. Tänään iltapäivällä oli vastassa kuitenkin ihan erilainen tyttö. Näin ikkunasta, että siellä se istuu ruokapöydässä ja syö välipalaansa. Toki se juoksi suoraan syliin ja nyyhki ”kotiin, kotiin”, mutta ei lainkaan niin hysteerisenä kuin kahtena ekana päivänä. Hoitajat ovat kuitenkin yrittäneet mulle toistella, että menee tosi hyvin, lapsi on iloinen ja leikkii muiden kanssa koko päivän, tosi hyvin menee ekaksi viikoksi.

Vaikka sitä kuinka tietää, että tämä on meidän perheelle se paras vaihtoehto ja lapsen tottuminen päiväkotiin kestää sen pari viikkoa ja että se itkee ja huutaa ja roikkuu lahkeessa ja sitten lopulta sitä pitää maanitella lähtemään iltapäivällä kotiin, niin silti se vaan tuntuu niin pahalta kuunnella sitä oman lapsensa itkua oven takaa ja olla menemättä lohduttamaan. Ihan hirveän pahalta.